Helmeri Harakka ja vähän muutakin...........

Joskus muinoin äidilläni oli tapana kutsua minua leikkisästi
harakaksi. Osasyynä tietenkin se että tapanani oli varmasti
"raakkua" ja olla aina äänessä, mutta äiti kylläkin tarkoitti sitä
kuinka rakastin kaikkea kultaa ja muutakin kiiltävää. Hän
kertoi minulle kuinka harakat kuljettivat pesäänsä kaiken
irtonaisen kiiltävän, olipa joku tuttu löytänyt lusikankin pesästä.
Samoin kuin harakat, myös minä keräsin ympärilleni tuota kiiltävää äitini mielestä.
Koruja itselleni ja muuta kiiltävää "kotipesääni".

Kieltämättä viime päivinä ovat tulleet äidin sanat monestikin mieleen, kun olemme
käyneet tuolla Helmeri Harakan metsässä. Koululainen liihotti pitkin metsää
minkä ehti, olihan siellä jos jonkin näköistä patsasta, pesää ja leirinuotio paikkaa.
Reitti on noin kilometrin verran, joten pienetkin jalat jaksavat sen kiertää.

Saimme kuin saimmekin Suloisuuden kotiimme ja ihan henkilökohtaiselle visiitille.
Koska Koululainen oli käynyt harakkametsässä niin olihan Suloisuudenkin
sinne päästävä. Suloisuutta tosin hieman jännitti mitähän siellä metsässä
näkisi, jossain vaiheessa hän jo epäröi olikohan ihan liian kylmä
mennä metsään.....

Aurinko kuitenkin paistoi taivaan täydeltä ja pieni kipakka nollakeli
oli aivan loistava retkelle.
Suloisuus juoksi innoissaan rastilta rastille ja metsään tehdyt mielenkiintoiset
paikat saivat hänet innostumaan entisestään.
Kärpän talo, majavan pesä, pöllön koti ym....

NÄHTIINHÄN SE HELMERIN PESÄKIN SIELLÄ....

Keskelle metsää tehty makkaranpaisto paikka herätti hieman kummastusta
pienessä ihmisessä. Vaikka selitimme miten siellä voi lämpimällä
ilmalla paistaa makkaraa ja kenties juoda mehua, niin pienen miehen
ilmeestä olisi voinut lukea....miksi metsässä kun pihallakin voi........
Myös me päätimme juoda mehumme kylmyyden takia sisätiloissa.
Tuorlanmajatalon kahvila on tunnelmallinen kahvila ja näin
jouluna siellä oli tavallisen puodin lisäksi myös joulupuoti joka
sai Suloisuuden silmät vieläkin suuremmiksi.

Hiiret maailmanpyörässä ym. katseltavaa löytyi ja kahvilan vanhanaikaisuuskin

herätti hänessä pientä hilpeyttä.

Pieni Suloisuus oli todella reipas poika vaikka lomalla luonamme hän olikin yksinään ensimmäistä kertaa. Hänen piti alun alkaen olla vain yksi yö, mutta hän ilmoitti heti olevansa ainakin kaksi.

Jossain kohtaa hän sanoi voivansa olla jopa kolme jos se vaan sopisi

äidille ja isälle. Päätimme näin ensi kertaa kuitenkin pysyä sovitussa kahdessa.

Rauhallinen ja nauravainen poika "täytti" talon kohta. Hän oli kuin tutkimusmatkalla

jossain uudessa paikassa. Kun kaikki veljekset ovat paikalla on tekemistä

toisella tapaa, silloin pitää huolehtia että saa varmasti parhaat lelut ennenkuin

joku toinen ne nappaa ja jos mennään ulos niin kaikki menevät ja

suurinpiirtein kaikkea tehdään yhdessä.

Suloisuus tarkasteli jokaista mumman kiiltävää kippoa ja keppoa, kynttilän

jalkaa ja enkeliä. Ne enkelit piti oikein laskea, niin paljon

niitä tuntui olevan. "Ei ihan sataa!" kaikui toimituksen jälkeen.

Eli hankkia voi vielä lisää huoletta.....

Illalla soitto kotiin toi hetkeksi pienen haikeuden ja totta kai syystä....

siellä muu perhe normaaleissa iltapuuhissa, sellaisissa tutuissa ja

turvallisissa.... Kohta kuitenkin ihanuus käpertyi mumman kainaloon

iltasatua kuuntelemaan, eikä aikaakaan kun makuuhuoneesta kuului

vain pientä tuhinaa....

Aamu oli varmasti haikeampi mummalle kuin pojalle. Töihin lähtö

todella "pakkopullaa". Onneksi edes toinen päivistä oli

mumman vapaapäivä.  Pitkien jäähyväisten jälkeen

tuhisija käpertyi pappan syliin jatkaen lastenohjelmien katselua.....

Vapaaherran kohtaloksi tuli jälleen kerran palauttaa omistajilleen

yksi ihanuus tällä kertaa Suloisuus.

Harakkametsät pyörivät vääjäämättä mielessä vielä pitkään.

Käymme paljon kävelemässä lähellä Helmeri Harakan metsää

ja jotenkin tuntuu jo nyt, että sen kautta pitäää tästä lähtien aina käydä.

Muistella niitä meidän pieniä harakoita. Suloisuus ihaili mumman

enkeleitä ja lupasin tietysti hänelle jonkun mistä hän pitäisi kovasti.

Ainoastaan lahjaksi saatuja enkeleitä en antaisi eli taitaa sittenkin olla vähän 

samanlaista piilevää harakkaa pojassa kuin mummassakin.....

TÄMÄ IHANUUS KUITENKIN JÄI VIELÄ MEILLE, SEN MYÖTÄ 

ONNELLISTA UUTTA VUOTTA 2016!!!!

Koululainen kävi lomalla.....

Lapsenlapsen iloinen nauru valtasi talomme kokonaista neljä
päivää. Pieni Koululainen sai talomme "sekaisin" läsnäolollaan.
Poissa oli hiljaiset aamu hetket jolloin puhumme Vapaaherran kanssa
yleensä vain viittomakieltä. Nyt kysymysten ja selitysten tulva
avautui yhtä aikaa kun hän avasi silmänsä.
Poissa oli lehdenluku hetki, mitä sitä lehteä ja uutisia lukee
kun hän tuntui tietävän kaikesta ja kaiken. Jos nyt jotain luetaan
niin hän kyllä valitsee....ja kirjan, sellaisen jonka jutut eivät
todellakaan ole mitään uutisia , silkkaa satua.....
Energiaa kului niin paljon kaikkeen pelaamiseen, leikkeihin
että syödäkkin piti melkein joka toinen tunti.....siis meidän.
Maistuihan se ruoka Koululaisellekin kun Mumma oli tehnyt
vain ja ainoastaan lempiruokaa.....TIETYSTI!

Yhden kokonaisen päivän sain nauttia Koululaisen loistavasta
seurasta, muut päivät oli uhrattava työlle vaikka aamulla
olikin todella vaikea lähteä. Pakko myöntää että tunsin sydämmessäni
pientä kateutta kun katselin heitä, Koululaista ja Vapaaherraa
sylikkäin katselemassa lasten ohjelmia kun minä pakkasin
reppuani päivän koitoksiin.Toisaalta olin niin onnellinen
heidän puolestaan kun syksyn kahdenkeskeinen loma
oli vihdoin totta. Olivathan he sen niin ansainneet.
Melkein kolme kokonaista päivää aikaa vain toisilleen.

Kuitenkin koitti se päivä jolloin meidän oli palautettava
Koululainen oikeaan osoitteeseen. Aamulla ennen töihin
lähtöä yritin vielä nuuskutella hänen tuoksuaan, jotta muistaisin
sen niin kauan että näen taas hänet. Kiitin häntä ihanista
hetkistä kanssamme ja toivoin että hän tulisi taas kun
on mahdollista. Ehkä talvilomalla, viimeistään kesälomalla.
Hän lupasi.

Töistä tullessani koti oli hiljainen, Vapaaherra oli vielä
matkalla. Kuulin silti korvissani Koululaisen riemun
kiljahdukset kun hän juoksi hippaa ympäri taloa. Näin
pelejä ja kortteja joilla hän oli juuri pelannut. Kirjan jota luettiin....

Haikea mies palasi kotiin, mutta onneksi hänellä oli iloisia
uutisia. Suloisuus oli tulossa joulun jälkeen luoksemme viettämään
laatu aikaa. Suloisuus ei ole koskaan ollut yökylässä ilman
vanhempiaan, joten luultavasti odotettavissa tunteikas reissu....
Vanhemmat olivat luvanneet että sen jälkeen olisi Päivänsäteen
vuoro tulla privaattilomalle. Hän oli kuitenkin vielä miettivällä
kannalla, joten saapi nähdä kuinka käy.....Hän ottaisi kuulemma
mielellään veljet ja vanhemmat myös mukaan lomalle.
Palaamme asiaan joulun jälkeen....

Koululaisen lähdettuä aloin laittaa loput joulut. Siis menin lähikauppaan
ja ostin kaiken mahdollisen valmiina. Kinkku, kotijuusto ja rosolli
siinä kutakuinkin mitä tein omilla pikku....isoilla kätösilläni.
Sekasopat, riisipuurot ja luumukiisselin vielä aatona väsään ja tietysti
TORTTUJA. Tänä vuonna kun meidän joulupöydässä istuu vain
minä, Vapaaherra ja Vanhapoika. Joka ikinen joulu Vapaaherra
sanoo ettei tarvitse niitä kaikkia itse tehdä ja yötä myöten värkätä,
niin nyt sitten vihdoin ja viimein yli neljänkymmenen yhdessä
vietetyn joulun jälkeen.....

PÄÄTIN TOTELLA.
Kaikesta huolimatta jääkaappi on täpösen täynnä , kinkku tuskin
mahtui vaikka on vuosikymmenien pienin.
Niin tai näin NYT SE JOULU TULEE!!!!!!

Tämäkin joulu tuo taas uusia muistoja, mitä ne ovat aika näyttää.
Katselen Koululaisen koristamaa kuusta ja toivon että voin
nähdä monta hänen koristamaansa kuusta. Veimme kynttilöitä
pois nukkuneiden omaistemme haudalle. Ikävä korostuu varsinkin
näin jouluna. Kiitän sydämmestäni että saan viettää tätä jouluani
juuri näin kun on tarkoitettukin. Onnellisena ja terveenä.....

Joulupukin muorihan se onkin jo poron valjastanut, ihan kohta matkaan.......

Kyllähän se yksi tonttukin pitää kuvaan saada. Näiden kuvien ja kirjoitusten myötä
Rauhallista joulua , hyvää mieltä ja onnellisia hetkiä rakkaiden kanssa......

Stressitöntä joulun aikaa.....

Leppoisa joulun aika on jälleen käsillä.....Ainakin pitäisi olla.
Kuuntelen sujuvasti kuinka eräskin ahkera työntekijä sairastuu
joka ikinen joulu jos jonkinmoiseen tautiin. Milloin on flunssa
niin kova ettei uskalla hellittää nenäliinapaketista , jos sen
nyt sattuu vaikka vahingossa pöydälle laskemaan niin siinä ajassa
jotain ehtii valumaan jo suuhun asti.....yyyyäää....jne...
Toisena jouluna kuume nousee varmasti niin kovaksi että
vessaan menokin tuntuu vaivaloiselta. Jos edellämainituista jotenkin
selviää niin kyseinen henkilö katkaisee joko jalkansa tai
kätensä että silloin viimeistään hänen on jäätävä sairaslomalle.
Hän itsekkin on vahvasti sitä mieltä että se on joulustressi
eikä ole vielä pystynyt sitä yhtenäkään jouluna selättämään.....

Tällä hetkellä itse olen myös jonkin sorttisessa flunssassa.
Minun flunssani nyt ei ole edellä mainittua tressiä mitenkään.
Omat jouluvalmistelut ovat sujuneet hyvinkin leppoisissa
merkeissä. Kotia olen jo pikku hiljaa koristellut tai oikestaan
tapani mukaan yritin hillitä etten olisi niitä tonttuja jo lokakuussa
laittanut.
Niin ja se flunssa on ihan itse aiheutettu. Kuka käskee halata
ja pussailla metrin mittaista nuhanenää. Toisaalta kun sellainen
on näköpiirissä niin eihän tällainen mumma voi pitää sormiaan
erossa hänestäkään. Pese siinä sitten käsiäsi ja kun sitä nenästä valuvaa
töhnää on kaikki paikat täynnä. Jos jotenkin saat pikku nenän niistettyä
ja siistittyä niin siinä samassa hän jo aivastaakin. Ellei satu olemaan
nenäliina aivan käden ulottuvilla on tuo valuva töhnä lähinnä
mumman puserossa tai muualla lähistöllä. Joten kyllä minä
nuhani kestän, toivon vaan että nuhanenä paranisi, eikä tartuttaisi
koko perhettä.

Lahjat on paketoitu viimeistä pakettia myöten. Tänä vuonna
tuntui että niidenkin hankkiminen kävi nopeammin kuin koskaan.
Toisaalta pakettejakin on ehkä vähemmän kuin ennen.  Niin ja kirjoitinhan minä
sille joulupukillekin.....ajattelin lähinnä keventää hänen paketti taakkaansa
ja hankkia jotain ihan itse. Pääsee sitten pukkikin vähän vähemmällä
stressillä, kun siellä niitä paketteja kuormaansa laittelee.

TÄSSÄ KOHTAA OLI VIELÄ PIKKUISEN KESKEN TÄMÄ PUKIN APULAISEN HOMMA....

Joululaulut jäi kirkossa tältä joululta laulamatta. En vaivautunut
kirkolle edes kuuntelemaan niitä, sen olisin kyllä voinut tehdä
mutta tuo samainen flunssa vei silloin kaikki voimat. Luultavasti
moni muukin oli tyytyväinen kun en mennyt sinne niistelemään
ja pärskimään. Aattona aioinkin sitten laulaa senkin edestä
ja nauttia tunnelmasta koti kirkossamme.

Joulumarkkinat, joihin menoa niin kovasti toivoin saattavat niinikään
siirtyä ensi vuoteen. Ne vuoden suurimmat olivat tietysti lauantaina
kun minä pakersin työssä ja vanhan suurtorin markkinat sunnuntaisin
menikin sitten pärskien tai muuten vaan toisin suunnitelmin.
Jäljellä on vielä yhdet mutta nekin SAAN nyt jättää väliin.
Eikä aiheuta minkäänlaista stressiä...

Muutama työpäivä pitää minut vielä jonkin verran kiireisenä ja tienpäällä.
Viikonvaihteessa suuntaamme vapaaherran kanssa pikkaisen
etelämpään ja noukimme sieltä mukaan ihanan Koululaisen.
Suloisuus ja Päiväsäde pinnistävät muutaman päivän päiväkodissa
ja vanhemmat työssä. Ahkera Koululainen pääsee ansaitulle vapaalle
ja ennenkaikkea viettämään kahdenkeskeisiä hetkiä vapaaherran kanssa.
Pilalle mennyt syysloma(kuumetauti iski silloin) on jo muistojen joukossa
ja molemmat toivovat kovasti että pysyvät terveinä tällä kertaa.
Jouluna Koululainen ja muu perhe suuntaa kohti mummilaa ja me
pidämme oman tressittömän joulun täällä mummalassa.
Katselemme kuusta minkä Koululainen varmasti meille koristaa ja
muistelemme niitä ihania jouluja mitä olemme saaneet viettää.
Miten pöydän ympärillä on ollut paljon vanhuksia ja heidän
lähdettyään pöytä seuraksi saimme iloisiä pieniä ihmisiä.
Jokainen joulu on ollut aivan erityinen, sellainen onnellinen joulu
ilman stressiä ja sellaisen joulun ajattelin rakentaa taas tänäkin vuonna.....

ENKELEITÄ JA TONTTUJA JOULUUNNE......

Kahvilla kartanossa....

Sataa vettä ja ilma on muutenkin harmaa, niinkuin syksyllä monesti
on. Tätini soittaa äidilleni ja kertoo heidän olevan matkalla Sauvoon
visiitille ja tiedustelee olisiko äiti mahdollisesti halukas lähtemään
mukaan. Äiti ei innostu visiitistä tällä kertaa vedoten siihen
kuinka he juuri äskettäin siellä kävivät. Edes se ei muuta äidin mielipidettä
että hänen itäsuomessa asuva siskonsakin tulisi tällä kertaa mukaan.
Sen sijaan ettei hän lähde, hän alkaa yllyttää minua. En innostu
asiasta laisinkaan, mutta tarinat joita äiti on paikasta kertonut
saavat minut muuttamaan mieleni.

Melkein kaduin että olin matkaan lähtenyt sen verran kauan
kahvia kesti tätieni ja muiden sitä juoda. Viimein kävimme
katsastamassa kartanon rautaporttien takaa. Se komeili kaikessa
ylhäisyydessään, mutta hiljaisena ja hylättynä. Äiti oli kertonut
sen loistosta ja olisin niin halunnut nähdä sen sellaisena.
Aavemainen kartano seisoi sateessa ja pimeässä odottamassa
pelastajiaan....

Eräänä päivänä lapseni kertoi miten tunsi perheen ketkä
olivat kunnostamassa kartanoa. Otin vastaan uutisen kuin
jonkin läheisen hyvinvoinnista olisi ollut kyse.

Kartanonpihalla esitettiin kesäteatteria. Varjolilja oli kappale
ja halusin ehdottomasti nähdä sen.

Aurinko paistoi lämpimästi ja ilma oli juuri otollinen kesäteatteri
näytännölle. Saavuimme paikalle tietysti AJOISSA niinkuin
tapoihimme kuuluu. Tosin täällä kertaa senkin takia että halusin
nähdä kaiken mikä oli nähtävissä kartanon mailla. Kaunis
puutarha, uima-allas, rakennukset. Kaikki se mistä äiti oli kertonut.
Kuinka kartano oli saanut uskoa tulevaan, lupauksen palautua
lähes entiseen loistoonsa. Juuri sen halusin vihdoin nähdä. Olin haltioissani
kävellessäni kartanon pihassa ja miten se todellakin oli vain
muisto siitä lapsuuteni sadepäivän surullisesta näystä.

Aikanaan kartano avasi ovensa ja saimme olla onnekkaita että
pääsimme tutustumaan paikkaan, vaikka emme varsinaisia juhlavieraita
kartanossa ole olleetkaan.  Kerroin emännälle äitini
tarinaa ja niitä tarinoita hän on saanut kuulla monia, monia muitakin.
Nautimme myös eräänä kesänä kesäkahvilan ihanasta tunnelmasta...

Lehti-ilmoituksessa oli maininta kartanon adventtikahvilasta.
Halusin ehdottomasti jälleen palata kartanon rauhalliseen
ja herkkään tunnelmaan.

UPEA SAUSTILANKARTANO SAUVOSSA.

Sataa vettä kaatamalla ja tuuli yrittää puhaltaa ennätyslukemia.
Päivä on pimeä mutta se ei haittaa. Kartanon ikkunoissa loistavat
joulukyntteliköt ja pihalyhdyt toivottavat vieraat tervetulleiksi.
Kahvin tuoksu tuntuu ulko-ovelle asti. Nuori  kartanon emäntä
tervehtii iloisesti, samoin hänen äitinsä.
Pöytä on katettu toinen toistaan ihanimmilla leivoksilla ja kattilassa
höyryää riisipuuro. Tunnelmallinen ympäristö houkuttaa jäämään
pitemmäksi aikaa....en malta lähteä.Vapaaherra on kuitenkin sitä mieltä että on
aika sanoa näkemisiin.  Ainoa asia mikä saa taas kerran
kyyneleen nousemaan silmäkulmaani. Voi kunpa äiti olisi nähnyt
kaiken tämän.....Haluan vahvasti uskoa että hän on mukanamme.....

Kartanon kissa tervehtii meitä eteisessä kun teemme lähtöä.
Sade piskaa yhä ulkona, mutta se ei tunnu enää niin kylmältä.
Kartanon tunnelma on jättänyt jälleen kerran sydämmeeni lämpimän
ja onnellisen tunteen...Lähden, mutta tiedän palaavani taas joskus....

KIrje joulupukille......

Hei!
Meillä vielä tontut torkkuu sohvan reunalla, eivät paljoa vielä puuhaile. Tosin
tämä jonka olen kuvannut on jonkinlainen tonttujen suojelija, ehkä. Siitä
päättelin koska siivetkin on selässä sillä....
Mutta asiaan.
Lähdin sinulle taas kirjoittamaan, mutta samalla mietin olenkohan oikeastaan
koskaan sinulle kirjoittanut. Joko en muista,( mikä on tietysti hyvin
epätodennäköistä) tai sitten en ole koskaan rohjennut.
Kun aikanaan oma lapseni oli pieni, niin hän kyllä sinulle kirjoitti, en silloinkaan
minä. Yritin kyllä epätoivoisesti ottaa selvää mitä hän sinulle
kirjoitti. Eräänäkin jouluna lista oli jonkunmoinen ja varovasti häneltä
kyselin niistä toiveista, oli vastaus suurin piirtein sellainen että
pukki tuo ja näet sitten mitä. Eikä se liioin selvinnyt kun poika ei silloin
osannut edes kirjoittaa, mutta kirjoitti silti. Sitä ei tarina kerro täyttyivätkö
toiveet eli ymmärsikö pukki tekstiä....kaipa ainakin jotain....

Lapsenlapseni eli meidän Koululainen kyseli minulta eräänä päivänä
"Voisikohan sille pukille soittaa??? Minulla kun nyt on tämä kännykkäkin!"
"En ole kyllä ihan varma", vastasin. "Minä kyllä kirjoittaisin, menee silloin
varmemmin ainakin perille, luulisin," vastasin hänelle. Poika haki oitis
sellaisen leivinpaperiarkin kokoisen paperin ja alkoi kirjoittaa toiveita.
Toppuuttelin häntä että pienempikin paperi riittäisi ja pitäisikö
vielä odottaa jos vaikka vanhempien kanssa sitä kirjettä laittaisitte.
"Aina me ollaan itse kirjeet joulupukille kirjoitettu, laitettu kuoreen ja
tuohon eteisen hyllylle ja siitä ne on sitten sinne menneet."
Mitäpä minulla siihen sitten sen enempää sanomista , varsinkaan
kun en ollut varma olisiko sinulle voinut soittaa....

Kun itse aikoinani lapsena olisin sinulle voinut kirjoittaa, en edes tiennyt että
se on mahdollista. Minulle vaan sanottiin että tuot jotain jos
olen kiltti. Jos sitten taas en olisikaan kiltti saattaisit tuoda vitsoja.
Aina kuitenkin muistit minua muilla kuin vitsoilla, kiitos siitä.

Kun kasvoin aikuiseksi ei tullut mieleenikään että olisin sinulle
kirjoittanut, varsinkaan siksi että olisin jotain tarvinnut. Niin runsain
mitoin olet minua joka joulu muistanut. Olisin tietysti voinut kirjoittaa
kysyäkseni sinulta "Olenko tosiaan kaikki nämä ansainnut?"
Joten haluan kiittää sinua kaikista saamistani joululahjoista.

Joulu on jo ihan ovella, niinkuin olet varmaan huomannut. Lupaathan
että tänä jouluna et keskity minun lahjoihini ollenkaan vaan laita
kaikki tarmosi ihan toisaalle. Olen varma että vapaaherra on kanssani
aivan samaa mieltä. Lapseni perheelle toivon tietysti jotain, mutta
jos nyt sitten saa toivoa niin ei sellaisia "muovihärpäkkeitä" niinkuin
ne niitä itse nimittävät. Tiedät varmasti mikä on heille parasta.
Tietysti toivon myös sellaisia juttuja joita toivotaan koko maapallolle
vaikka tiedän ettet voikkaan niihin paljoa vaikuttaa. Toivon silti!
En tiedä vielä kuka on meidän joulupöydän ympärillä, vai olemmeko
kahdestaan se selviää aikanaan. Viime vuonnahan niinkuin jo tässä
aiemminkin olet ehtinyt käymään meillä joka toinen vuosi.
Ihanaa, koska juuri niinä jouluina lapsemme perhe on meillä
ollut. Tästä vuodesta en ihan vielä tiedä tulevatko he vai ovatko
mummilassa niinkuin ennenkin kun täällä eivät ole.
Mutta jos he tulevat niin muuta en toivo (siis kuitenkin toivon)
kuin että pääsisit tulemaan. Se olisi ihan paras joululahja.
Olisimme silloin todella onnellisia!!!!
Niin että voiko sulle soittaa, jos ei niin soita sinä minulle vaikka
viikkoa tai kahta ennen aattoa.....

Rakkain terveisin Mumma....

SELLAISIA SINUN NÄKÖISIÄ  KIPITTÄÄ JO MEIDÄN KATAJAN OKSILLA.....

Yllätys, yllätys....

Se tunne kun kukkia saa juuri silloin kun niitä vähiten odottaa.
Sen tunteen olen saanut kokea kuukauden aikana monesti. Kun
yllätetään aina uudestaan ja uudestaan. Kun saat käteesi avaimen ja sinun
on löydettävä lokero minne avain kuuluu, näin tehtyäsi saat
palkinnon/lahjan. Kun joku ystävä yllättää sinut vaikka olet matkalla ja
kun saavut kotiin on uusi iloinen yllätys oven edessä jälleen.
Kun ihminen jota et ole nähnyt pitkään aikaan lähettää sinulle kortin tai
vanhus joka tuskin muistaa omiaan, muistaa juuri sinua.
Näistä asioista ei voi olla kuin kiitollinen. Yllätys on ollut aivan
täydellinen....

Säätiedotus on pitkin viikkoa luvannut lunta ja aika haastaviakin kelejä. Viikon aurinkoisen etelänmatkan jälkeen on todella vaikeaa ymmärtää että talvitakki on todella laitettava
päälle. Toivoisi aurinkoisen syksyn jatkuvan ja jatkuvan. Vaikka jouluihmiseksi
lukeudunkin niin jotenkin nämä kaksi asiaa on vaikea yhdistää. Nimittäin lumi ja
lämmin, molemmat kun haluaisin pitää. Tosin lumen vain ja ainoastaan siksi että
on valoisaa ja lapsilla ym. talviharrastajilla olisi mukavaa.

Viikon työrupeaman ym. jälkeen viimein pääsemme valoisaan aikaan lenkille.
Vastahakoisesti tosin. Ilma näytti suhteellisen mukavalta jotta saatoin suostua
vapaaherran vaatimuksiin. Olisi ollut niin helppoa jäädä sisälle takkatulen
viereen kirja kädessä.
Päätimme kuitenkin lähteä tutuille lenkkipoluille. Pukeminen oli jo yhtä
tuskaa. Miten kummassa sitä taas pitää pukeutua kun juuri äsken tuntui että
hellemekkokin on liikaa. Päätin kuitenkin tyhjentää vaatekaappini ja
opetella iänikuista kerrospukeutumista.
Se että palelin kaikkien näiden puseroiden ym. pipojen alta kuitenkin oli
ihmeellistä, vaikka kävelytahti oli huomattavasti kiivaanpaa mitä yleensä.
Vapaaherra laittoi töppöstä toisen etteen sillä vauhdilla, että tuskin perässä pysyin.
Tuuli puhalsi hiljaa mutta kylmästi, pienen järven vesi oli osaksi virtaavaa,
osaksi jäässä. Metsän ääninä ainoastaan jaloistamme lähtevä ääni, tosin
mietimme kuinka monta silmäparia silti meidät näki, vaikka me emme
ketään nähneetkään. Jälkiä kuitenkin monenlaisia.
Yllätys tai ei mutta viima oli sitä luokkaa että talvi tosiaan tekee tuloaan
halusin tai en....

Yllätys ei ollut se että joku oli syönyt/ poiminut puolukat. Lähinnä se ettei lunta ollutkaan
enempää.

Vapaaherran "lemmikit" saivat tanään "ravintolansa". Vapaaherran yksi lempipuuhista
talvella on näiden pikku ja vähän isompien lintujen ruokkiminen.
Mukavahan se on seurata näitä pieniä luontokappaleita ikkunan takaa en
kiellä sitä lainkaan, suorastaan nautin. Kauppareissulla raahasimme jos jonkin
laista ruokaa tuleville pihavieraillemme. Hieman ihmettelinkin ihanko joka
sorttia pitää ostaa, kovin kattavalta näytti tämä hänen suunnittelemansa
"seisovapöytä", mutta kuulemma kaikkia pitää ostaa ja tuskin riittää.
Tänään sitten operaatio TULKAA MEILLE SYÖMÄÄN alkoi.
Se pötkylä tuonne ja tuo talipallo tänne ja sitten talo siemenineen tuonne ja
ties mitä. Kun kaikki oli valmista oli ilme vapaaherralla aika muikea.
Noin minuutin kuluttua sessiosta ensimmäiset linnut lensivät tutkimaan
hänen aikaan saannoksiaan ja välittömästi aloittivat lounaan. Luultavasti
tarjonta oli hyvää, koska minusta tuntui että jokainen lintu joka lensi
jonnekin pois toi samantien kaverin mukanaan. Aika yllätyshän se oli
että uusi avattu "ravintola" sai heti suuren suosion.....

Yllätys oli myös se että ystävä menetti pikkuveljensä....

Yllätys oli myös se että  lapseni perhe joutui keskelle lumimyräkkää
ja päiväksi sähkökatkoksen katveeseen.....

Yllätys oli myös tuttujen kariutunut avioliitto....

Yllätys oli myös ystävän peruuntunut lomamatka.....

Yllätyksiä täynnä ovat päivät, viikot, vuodet ja koko elämä.
Joskus yllätykset ovat ikäviä, toisinaan taas iloisia, kaikesta on kuitenkin
oltava kiitollinen ja tietysti myös onnellinen.....

Gospelia......

Vapaaherra kuuntelee musiikkia YouTubesta. Ei ole humppaa ei, eikä
liioin rokkiakaan, puhumattakaan tangosta. Ne eivät kuulu hänen
lempimusiikkiinsa. Lempimusiikki on varmasti sellaista iskelmää, lähinnä
mitä se radio soittaa, kevyttä ja tarttuvaa....
Tällä kertaa se on kuitenkin gospelia. Gospelmusiikki on minustakin
ihan loistavaa rytmikästä musiikkia yhdistettynä tietysti ylistystä
korkeammalle. Se on mielestäni musiikkia jota kuuntelee mielellään
myös ei niin uskovaiset kuin uskossa olevat. Rytmikästä moniäänistä
kuorolaulua loistavien laulajien laulamana.Vapaaherra pyytää minuakin
kuuntelemaan ja hyvältä kuulostaa. Loistavia lauluja Whoopi Goldbergin
ja nunnakuoron esittämänä....

Luen netistä suuresta gospelmusiikin tapahtumasta. Helsingin, Lahden
ja Aboa Gospel  järjestävät yhteisen konsertin Mikaelinkirkossa Turussa.
Olisi upeaa mennä kuuntelemaan oikein paikan päälle tuumailen.
Harmikseni kuitenkin huomaan tyypillisen syyn eli tuskin ehdin,
työt kutsuu. No kenties joskus toiste, on se tavanomainen yritys nähdä
asiassa pikkuisen positiivista.....

Lähden perjantaina tavalliseen tapaan töihin. Kolmastoista päivä ei
minua hetkauta puoleen eikä toiseen asuuhan perheessä herra henkilö
joka on syntynyt moisena päivänä. Siis onnenpäivä.
Selaan aamulla muitakin lehtiä kuin ainoastaan Turunsanomia ja
jokin kummallinen "viestintuoja" päivällä muistuttaa minua siitä
mainoksesta jonka näin....vai näinkö oikein...En pysty ihan varmasti
muistamaan ja ruokatunti menee epätoivoisena netin selaamisena.
Vihdoin löydän varmistuksen asialle että se on tänään. Hämmästyksekseni
vielä huomaan että mehän ehditään sinne oikeinkin hyvin. Pieni väsymisen
vire tulee iltapäivällä, mutta onneksi olin kolleegalleni kertonut
aikeista ja siitä että halusin yllättää vapaaherran viemällä hänet
konserttiin. Kolleega kannustaa minua oikein ponnekkaasti, ettei
oikeastaan edes jää vaihtoehtoa...hyvä niin....

Tulen vauhdilla kotiin ja ilmoitan vapaaherralle miten olen järjestänyt
hänelle uskomattoman elämyksen täksi illaksi. Vapaaherra tuijottaa
minua lasittunein katsein, juuri niin kun katsotaan ihmistä joka ei voi
ymmärtää että toinen on ollut pihatöissä lähes kellonympäri ja
aktiivisuusmittarikin näyttää yli 300!!! " Varmaan ihan kivaa",oli
vapaaherran kommentti kun yritin nopeasti kertoa kuinka ainutlaatuisesta
tapahtumasta on kyse ja miten hän varmasti pitäisi siitä.
Vapaaherra esitteli kaikessa rauhassa mitä hän oli päivän aikana saanut
tehtyä ja minä siinä välissä hoputtelin että tossua jalkaan ja paitaa
päälle KOHTA LÄHDETÄÄN!

Saavuimme kirkolle TODELLA AJOISSA koska pelkäsin että lippuja oli
ostettu niin paljon ennakkoon ettei niitä enää riittäisi monellekaan
ovelta. Toisinsanoen ihan ensimmäiset olimme.
Lipunmyynti alkoi tuntia ennen esitystä ja koko sen tunnin ihmisiä
virtasi jonona sisälle. Esityksen alkaessa kirkko oli täynnä viimeistä
paikkaa myöten.
Laulaja Jippu aloitti esityksen niin vauhdikkaasti, että tunnelma
oli katossa samantien. Sellaisia taputuksia en muista pitkään aikaan
kuulleeni, enkä ainakaan kirkossa.
Ensin esiintyivät Turkulaiset, sitten Helsinki ja Lahti viimeisenä.
Kun Lahden 80 hengen kuoro lauloi You Raise Me Up niin viimeistään
silloin tuntui kuin todella olisi lennellyt taivaisiin, eivätkä siinä
kyyneleet säästyneet. Lopuksi kaikki 200 laulajaa lauloivat vielä
muutaman laulun yhdessä. Meteli oli sanoin kuvaamaton kun
kirkkokanssa osoitti huomiotaan.

Konsertti loppuu ja kansa alkaa poistua kirkosta. Jokaisen ihmisen
kasvoilta voi löytää tyytyväisen ilmeen ja puheensorinan keskeltä kuulee
toinen toistaan ylistävämpiä kommentteja laulajien lahjoista.
Myrskyävä sade piiskaa meitä kun juoksemme autolle.
Siellä vapaaherran kanssa kertaamme illan tuntoja. KANNATTI LÄHTEÄ.
Vaikka kello lähenteli jo yhtätoista vapaaherran väsymys oli kaikonnut  aikoja sitten.
Tavallinen  päivä sai upean ja onnellisen lopun kun pikkaisen muutti suunnitelmia....

                           Yli kaksisataa kuorolaista laulaa, sooloa esitti Jippu.

Matkalla.....

Parin tunnin yöunien jälkeen oli lähdettävä matkaan. Jotenkin olin
saanut matkatavarani pakattua ja kellon näyttäessä kahta yöllä
laitoin viimeisenkin purnukkani matkalaukkuun. Miten kummassa
sitä ihminen tarvitsee vuosi vuodelta enemmän ja enemmän tavaraa
mukaansa matkalle. Pakkaamisen aloitan myös joka kerta myöhemmin
ja myöhemmin, kunnes poukkoilen edestakaisin huomatessani että
se ja sekin vielä puutuu. Siinä vaiheessa kun minä vielä tuijotin
tyhjää matkalaukkua, vapaaherra istui tyytyväisenä pakatun matkalaukkunsa
vieressä .

Olin ehdottomasti sitä mieltä että lentoparkki oli ilmeisesti siirretty jonnekin
kainuun perukoille ja siksi hoputin vapaaherraa ajamaan suoraan kentän
parkkiin ja mahdollisimman LÄHELLE. Aamuyön tunteina minua ei todellakaan
huvittanut kävellä kuin pakolliset. Parkkitalon jokainen kerros näytti
aivan samanlaiselta ja "maamerkkien"laittamiseen oli todella syynsä
jos ajatteli autonsa löytyvän vielä takaisin tullessa.

HARMILLISTA KUVAN LAATU......

Vasta auringon upea nousu sai mieleni rauhoittumaan ja virittäytymään lomatunnelmaan.
On tietysti aivan oma vikansa jos on viikkoja miettinyt olisiko sittenkin kivempi
lähteä keväällä italiaan vai talvella canarialle. Italia fanina voi sen ymmärtää.
Kun sitten viimein lähtee ja vielä lentokoneessa alkaa muistella miten se ja se
kone putosi ja mitähän reittiä me lennämme, missä se syyria taas olikaan niin
voin taata että tunnelma on TODELLA KATOSSA !!!!
Lentokoneen kapteeni ilmeisesti vaistosi ajatukseni koska aloitti höpötyksensä
kertomalla mistä lennetään ja siitä ilmoituksesta päättelin ettei taideta olla
lähelläkään syyriaa....
Se että vieressämme istui "mielensäpahoittaja" ei haitannut meitä lainkaan, koska
kumpikin meistä on niin totttunut kuorsaukseen. Se että sitä jatkuu tuntikaupalla
ei myöskään haittaa, koska voi ihan hyvin nukkua itsekkin....jos pystyy....
Neljän hyvin nukutun tunnin jälkeen(siis hän nukkui ei me) päätämme varovasti
herättää "mielensäpahoittajan" koska se oli viimeinen tilaisuus minun lähteä
vessaan ilman että on TODELLA kiire. Vapaaherra herättää hänet varovaisesti
ja selittää mikä vaimolla on huolena. Tämä hieman katselee siihen malliin
etteikö vanha rouva nyt voisi vielä paria tuntia odottaa, mutta nousee
kuitenkin. Hymyilen kiitollisena hänelle ja vielä leveämmin kun huomaan
ettei vessa jonossa ole KETÄÄN. Siinä samassa "mielensäpahoittaja" huomaa
että hänelläpä onkin samainen tarve kuin minulla ja ampaisee kuin salama
juuri edestäni vauhdilla vessaan. Siinäpä sitten odottelen rauhassa veeseen
oven takana(muut vessat koneen toisessa päässä) olin jo hetken aivan
varma ettei hän tule sieltä ulos ennenkuin kone on laskeutunut ja melkein
jo luovutin. Juuri silloin ovi lensi auki ja samantien se paiskattiin kiinni.
En edes odottanut että hän olisi siellä ollessaan muuttunut herrasmieheksi,
mutta luulin että olisi edes vessan vetänyt jälkeensä....

Maahan saavuimme ihan normaalisti , LUOJAN KIITOS. Viimeinkin
lomani voisi alkaa koska viikko tässä nyt oltaisiin ja mitä teemme
tai jätämme tekemättä on ihan meistä itsestämme kiinni.

Huone jonka saimme oli juuri sopivasti viidennessä kerroksessa, näkyisi
hyvin merelle. Se että siellä oli petaamattomat sängyt ja edellisten
asukkaiden likaiset pyyheliinat tietysti mutkistivat hieman tilannetta.
Pysäköin nopeasti vapaaherran matkalaukkujen kanssa huoneen
ULKOPUOLELLE ja vakuuttelin hänelle että TÄSTÄ ET LIIKU
SITTEN MINNEKÄÄN! Itse säntäsin selvittämään tilannetta
respaan. Uusi huone löytyi valtavien pahoitteluiden saattelemana
(vähempikin olisi riittänyt) nopeasti ja pääsimme aloittamaan
"sisustuksen" kerrosta alempana.

Näkyihän se merikin vielä vaikka paremmin olisi sieltä vähän ylempää näkynyt.
Se ei haitannut mieltä, koska hotelli oli ihme kumma meistä parempi vielä mitä
kuvat olivat kertoneet, yleensä se on päinvastoin.
Tutussa ympäristössä oli helppo aloittaa loma heti täysillä. Lämpöä oli 25 ja aurinko
paistoi taivaan täydeltä(kuva on otettu vasta illalla).
Toivoimme sydämmemme pohjasta että "mielensäpahoittajan" suupieletkin kääntyisivät
hymyyn tällä saarella.

Kun yömatkustamisen,  päivän kävelyiden ja hyvin syödyn illallisen
jälkeen viimein painoin pääni tyynyyn, en voinut kuin olla kiitollinen että sain
olla juuri täällä. Italian matka sai odottaa aikaa parempaa. Se paikka missä
meidän juuri tällä hetkellä pitikin olla oli varmasti juuri tämä paikka. Koska niin
onnellinen oli tunne sillä hetkellä....

Lennetään pois......

Harakka hyppeli pihatuvan katolla. Olin vahvasti sitä mieltä että
se leikki. Kurkisteli katonharjalta alas, hypähteli taaksepäin ja
välillä eteenpäin.Katseli kaukaisuuteen kuin tarkistaakseen näkikö
joku sen touhuja. Hetken aikaa touhuttuaan se kyllästyi. "Jotain
muutakin tässä voisi tehdä", kenties tuumaili tuo vikkelä luontokappale.
Lensi pois.....

Pyhäinpäivä on monelle tosi raskas päivä, toisille taas täysin
merkityksetön. Niin ja tuo "ameriikan ihmepäivä" mikä aikoo
syrjäyttää meidän pyhänpäivän kokonaan. Nuorempi polvi haluaa
tehdä pelottavasta hauskan juhlapäivän tämän halloweenin.
Juhlikoot ne ken haluaa se ei minua haittaa eikä sen kummemmin
kiinnostakkaan, suuntaan jo kaiken energiani tulevaan juhlaan....
JOULUUN!
Pyhäinpäivä nimensä mukaisesti sen sijaan saa minulta kannatusta.
Sytytämme kynttilöitä poisnukkuneille omaisille ja muille rakkaille.
On joskus hyvä istua ja muistella, antaa aikaa myös menneelle
sille elämälle jossa rakkaat vielä olivat läsnä. Katselen kuvia ja
annan kiitollisuuden tulla viereeni, enkä päästä katkeruutta satuttamaan
ja pyytämään vastauksia miksi kenenkin piti jo lähteä.
Miksi piti mennä pois.....

Eräs firmamme työntekijöistä kirjoittaa viikottain yhteenvetoa firmamme
eri tapahtumista. Hän kyseli minulta ja kolleegoiltani eräitä kysymyksiä.
Yksi niistä oli "Mitä kuuntelet?"Vastaukseni oli:" Mitä uskomattomampia
tarinoita päivittäin!"
Eräs näistä meni näin.....
" Tyttäreni muuttaa pois. Ei riitä että hän vaihtaisi kaupunkia tai muuttaisi
eteläisestä maastamme pohjoiseen, hän on päättänyt laittaa koko elämänsä
uuteen järjestykseen. Kun kaiken on saanut ja sekään ei riitä." oli mummon
ahdistunut vuodatus. Onneksi hänen kertomansa mukaan lähistöllä oli
myös muita hänen lapsiaan, mikä lohdutti häntä jonkin verran. Yritin
lohduttaa häntä. "Joskus pitää hakea sellaista mitä ei tiedä onko edes
olemassa, on vain lähdettävä pois.....

On aikoja jolloin pitää päivittää "ihmiskoneistokin". Otettava lomaa
kaikesta arjesta ja annettava kaikki aika vain omille ajatuksille,
mieltymyksille ja rutiineille." Pitää mennä kauas jotta voi nähdä
lähelle", on hyvä vertaus. Lähteä pois jotta voi nähdä kuinka
hyvin kaikki on tässä ,juuri tässä. Näissä arjen kuvioissa ei isommin
eroavaisuuksia ole. Päivät kulkevat kutakuinkin samaa rataa, pienistä
asioista on itse tehtävä isoja iloja.

Siispä vihdoin ja viimein saan aikaiseksi pakata matkalaukkuni. Vajaan
kahdentoista tunnin päästä karistan hiekat kenkieni pohjasta. Nappaan
käsilaukkuni olkapäälle, hymyilen kohteliaasti lentoemännälle.
Odotan että voin avata pienen shampanjapulloni.
Tartun vapaaherraa kädestä ja sanon :" Hyvää matkaa kultaseni,nyt
lennetään pois!"...............

NÄMÄ SAA NYT VÄHÄN AIKAA ODOTTAA , NYT ON VUOROSSA JOTAIN TÄMÄN
                                                       TAPAISTA.....

Tunnemyrskyjä.....

Unkarinsireeni on pudottanut  kaikki lehtensä ja vapaaherra on
lakaisut ne jo odottamaan maatumista ja uutta elämää.
Iso paju pitää kiinni vielä joistakin ruskeista lehdistään kuin
peläten seistä riisuttuna koivun vieressä. Koivun joka kaikessa
komeudessaan on aivan keltainen. Vuodesta toiseen mietin mikähän
laji se on. Kaikki muut koivut sitten tässä kylässä ovatkin jo
talviasussaan.
Syksy on toinen lempivuoden ajoistani. Juuri sellainen syksy miten
se on itsensä nayttänyt tänä vuonna. Aurinkoisena, lämpimänä
ja sateettomana. TÄYDELLISENÄ!
Syksy on suuria tunteita täynnä ( no minut huomioon ottaen aina
taitaa olla tunteet pinnalla) ja taas kerran tämä viikkokin.

Esikois lapsenlapseni Koululainen (jota Avustajaksi aikaisemmin
olen kutsunut. Nimet näköjään muuttuvat iän myötä) oli kuumeessa
lähes puolitoista viikkoa. Kolmen eri lääkärissä käynnin jälkeen
aina sama toteamus:" Katsotaan vielä kolme päivää:" Jokaisen
käynnin jälkeen mumman sydän huolestui huolestumistaan.
Sitkeä virus "rakasti" poikaa niin ettei se halunnut jatkaa matkaansa
saatikka nitistyä kokonaan pois. Kun viimein koitti aamu jolloin
poika iloisesti kipitti kouluun , tuntui että kallio vieri sydämmeni
päältä pois. Miten sitä ei koskaan opi olla liikoja huolestumasta.
Tunteet käy myrskyn lailla.....

Tapasin jonkin aikaa sitten tuon elämäni ensimmäisen YSTÄVÄN.
Tytön vuosien takaa. Ensimmäisellä luokalla tutustuin häneen
ja vuodet kasvattivat meitä eri suuntiin ja vähän paikkakunnatkin.
Ensimmäinen on aina ensimmäinen oli se sitten mikä asia tahansa
ja sillä on aina aivan erityinen sija elämässä.

Nyt tuo "tyttö" istui siinä. Kauniit valkoiset kiharat olivat
vaihtuneet melkein mustiksi kiharoiksi. Muuten hän vaikutti aivan
samalta lapsuuteni "tytöltä". Hänen rauhallinen olemuksensa sai
melkein heti kyyneleet silmiini, oli kuin olisin liikkunut ajassa
taakseppäin ja kaikki eletty elämä vasta edessä. Hetken tuntui etten
kuullut hänen puhettaan, niin paljon surin sitä ettemme olleet
nähneet vuosiin. Vaikka elämämme ovatkin olleet täysin
erillaiset, niin jotain samaa meissä kummassakin on niinkuin
silloin joskus kauan sitten. Eihän meistä ystäviä olisi muuten tullutkaan.
Muistelimme koska olimme viimeksi istuneet saman pöydän vieressä.
Kauhuksemme huomasimme siitä olevan lähes VIISIKYMMENTÄ
vuotta. Ajalla ei ole väliä se on tässä ja nyt, hetki todellinen ja
olo onnellinen.
Sovimme tapaamisemme jälkeen jo seuraavasta kerrasta.
Illalla olo oli täynnä tunnemyrskyjä, sellaisia ihania.....

Olimme kummityttäremme uudessa kodissa tupaantuliaisissa.
Kutsutut olivat "kaikki rakkaat" niinkuin kummityttäreni sanoi.
Oli liikuttavaa kuulua heihin, kummeihin ja omaisiin.
Kummityttäreni elämän kumppani on jalat maassa kulkeva nuori
mies, mutta silti kuin "menninkäinen " vieraalta planeetalta.
Nuori mies täynnä kaikkea sitä mitä arvostan, herkkyyttä,
lämpöä , loistavaa huumorintajua ja kunnioitusta kaikkia ihmisiä
kohtaan. Tunteet oli aika pinnassa siitä onnellisuudesta ja kiitollisuudesta
että tyttö ja poika olivat kohdanneet ja aloittivat yhteistä elämää
tässä ensimmäisessä virallisessa yhteisessä kodissa.
Nämäkin nuoret olivat jo nähneet ja kokeneet elämänsä varrella
yhtä ja toista. Heitä katsellessa kuitenkin elämä on kaikki hyvin
juuri nyt ja tässä.
Vielä yön jo lähestyessä mietin hymy huulillani kiitollisena heitä.
Tunnemyrskyjen pauloissa....

Meksikossa myrskysi, onneksi ei niin pahoin kuin pelättiin.
Minäkin pyysin pienen tuulen jotta vapaaherra saisi tehtyä loputkin
lehti hommansa.(kyllä, olen ulkoistanut sen kokonaan hänelle)
Tulihan se tuuli ei onneksi kova, sellainen lempeä syystuuli.
Ainoa mikä meillä myrskysi kunnolla tällä viikolla oli se
TUNTEEN MYRSKY ja sekin myrskysi sellaisia onnellisia tuulia....

Vanha kuva vuosien takaa. Kun Koululainen oli pieni hän kiikutti tämän kerran minulle. Huomaa
sydän :)

Auttajia liikkeellä.....

Toiset ihmiset ovat luotuja auttamaan, toiset taas ovat sitä mieltä
että kukin pärjätköön omillaaan. Saatamme kuitenkin itse kukin joutua
tilanteeseen jolloin vieraan apu olisi korvaamaton, halusimme sitä
tai emme. Yritän aina ajatella asioita näin eteenpäin, vaikka en ihmeemmin
ole ketään auttanutkaan.
Vanhaa isääni kävin katsomassa ja seurustelemassa hänen kanssaan, koska
hän oli isäni ja siinä oli syytä kerrakseen. Se oli itsestään selvä asia että
omaisista on pidettävä huolta jos siihen on mahdollisuus ja minulla oli.
Isäni kuoleman jälkeen oli itselläni hyvä mieli, jutut tuli juteltua, puheet
pidettyä. Olin onnellinen että meillä oli aikaa hyvästellä toisemme, kunpa
olisin voinut tehdä näin äitinikin kanssa......Niin paljon sanomatta jäi...

Ystäväni on oikea super nainen! Eläkkeelle jäätyään hän ei ole jäänyt
"laakereille lepäämään", vaan pyyhältää paikasta toiseen minkä ehtii.
Se että ihminen ei omista edes ajokorttia vaatii jos jonkinmoista
suunnitelmaa menoihin, se ei kuitenkaan ole hänelle hidaste eikä
mikäänlainen este. Voin vaan kuvitella miltä hänestä tuntuu kun samassa
tilanteessa olevat ihmiset valittavat kuinka aika tulee pitkäksi.
Apua häneltä saavat niin vanhukset lenkille lähtiessä, kuin koululaiset.
Niin nuoret äidit kuin heidän lapsensakin. Tukea, kuuntelua, ymmärrystä
ja jopa vatsan täytettäkin. Olisinpa yhtä aktiivinen kun aikanani eläkkeelle
jään. Apua voi antaa ja vielä hyvästä sydämmestä, ilman palkkaa.

Suomi on"pullollaan"pakolaisia , kukaan meistä tuskin osaa aavistaa
kuinka paljon vapaaehtoiset tekevät töitä heidän auttamisekseen.
Heitä ei haastatella, eikä heistä tehdä dokumenttia. Arjen sankareita
ilman palkkaa pyörittävät aikamoista "rulianssia" ja saavat
joiltakin tahoilta vielä arvostelua osakseen. Auttamisen halu voittaa
kuitenkin ne pahat puheet mitkä asian ympärillä pyörii.

Vapaaherra kuuluu myös näihin ihmisiin joilla on luultavasti geeneissä
tai....hmmm. ehkä ei sittenkään... tiedä häntä. Joka tapauksessa
auttamisen halu on kova. Holhoava asenne oli niin äitiin kuin isäänkin
heidän vanhetessaan ja kun arkunkansi heidänkin osaltaan suljettiin oli
hänen helppo sanoa:"Enempää en olisi voinutkaan tehdä!"
Vaikka jossain kohtaa taisin ehdottaakin hänelle että olisi kenties
ihan hyvä asua äidin kuin isänsäkin luona, sen verran kiireisenä
he häntä pitivät.
Kun aika heistä sitten jätti hän omisi itselleen "uudet vanhemmat"
joista voisi pitää huolta. Hyvät ystävät olivat kuin salaa vanhentuneet
näinä vuosina ja vapaaherra sai kuin saikin heistä uuden "projektin".
Miten voikin ihminen nauttia kun voi tehdä toisille arjen pieniä hyviä
tekoja......

Yksi käy sairaalassa katsomassa vanhusta jolla ei ole ketään omaisia...

Toinen vie noukkimansa marjat sille kuka ei pääse kuntonsa vuoksi metsään...

Kolmas lukee lehteä, hänelle kenen näkö ei enää itsellä riitä siihen.....

Neljäs hoitaa lasta, jotta toinen voisi lukea rauhassa tenttin niin hän voisi
jonain päivänä olla työelämässä...

Viides kutoo hänelle, kenen sormet eivät enää itse siihen pysty.....

Kuudes, seitsemäs.....jne....jne....

Itse yritän istua vanhan tätini vierellä ja kuunnella hänen juttujaan vaikka
niissä ei ole päätä eikä häntää....Siinä istun hänen vierellään vähän suruissanikin
tilanteestä. Kuitenkin toisillemme lämpimästi hymyillen....

Tänään toivon että jokaisella olisi joku jota voisi/haluaisi auttaa. Autettavia riittää
varmasti, olisi tämä elämäkin silloin jonkin verran onnellisempaa......

                                     Tällaisia enkeli terveisiä tälläkertaa.....

"Draamamestareita" liikkeellä......

Mistä kiukku tulee ja miten se syntyy, siinäpä taas aihetta tuumailuun.
Yksinkertainen asia, mutta silti niin mutkikas. Voimme kiukutella
vain itselle, jokin asia ei mennyt ihan niinkuin suunnittelimme.
Toinen vaihtoehto on sitten se tavanomainen, jokin jossain ärsyttää
syystä tai toisesta. Kolmas vaihtoehto koskee luultavasti VAIN MINUA!
Kiukuttaa mutta aina ei ihan itsekkään ymmärrä MIKSI!

Äiti raahaa huutavaa lastaan tavaratalon keskikäytävää pitkin. Raahaa
on oikea sana, koska lapsi rimpuilee vastaan minkä ehtii.
Yritän luoda mitä ymmärtäväisemmän katseen äidille, joka selvästi
punoittaa myös siksi, että ihmiset seuraavat heitä tarkasti nähdäkseen
kumpi voittaa. Arvostelevia katseita, totta kai. Onko tässä juuri
nyt alkava lastensuojeluasia vai tappelu ostamatta jääneestä
pikkuautosta. Vain harva tietää totuuden, mutta voin vannoa että
molempia harmittaa ja KOVASTI. Itse olen tietysti jäävi puhumaan
miten lapselle pitää opettaa , jos jotakin ei voida hankkia.
Se ei ole maailman lopun paikka eikä edes itkun, raivarista puhumattakaan.
Oma lapseni ei ole koskaan näitä harrastanut, korkeintaan tyytynyt
mutisemaan "jos nyt et osta, niin jonain päivänä hankin sen itse!"
Näin on tosiaan joskus käynyt ja onhan se ihan ok. Meidän perheessä
se on lähinnä ollut minä jota on pitänyt melkein raahata kaupasta
ulos, jos emme ole päässeet sopuun jostain hankinnasta minkä
olisin halunnut.
Huutavan lapsen ääni taukoaa ja näen miten he kulkevat käsikädessä
kassojen jälkeen. Tilanne hallussa , kanssa ihmiset ovat unohtaneet
jo näkemänsä.....

Rakas lapsenlapseni Suloisuus, toinen kaksosista on joskus äitinsä
sanoin "varsinainen draamamestari". Toki näitä taitoja löytyy muiltakin
jossain määrin, mutta Suloisuudelta niin suloinen kuin onkaan vähän
enemmän. Hänen tutuksi tullut sanansa "epäreiluuu" kuuluu vähän
väliä kun Suloisuuden korvat kuulevat (normaalia paremmin kuulevat)
jonkun veljen saaneen jotain mistä hän on jäänyt paitsi. Joskus hän
myös aloittaa itkun, vaikka ei ole ihan varma MIKSI nyt pitäisi
itkeä. Tämä "kiukku" on jotenkin niin hassua kun Suloisuus on
todella iloinen ja nauravainen pieni poika. On kuin se "kiukku"
todella olisi joku "känkkäränkkä -ukko" joka vaanii nurkan takana
saalistaan. Harmitus muuttuu iloksi ja päin vastoin ilman sen kummempia
syitä.

Viikko alkoi hyvin ja tiistaina saimme viettää ystäviemme kanssa
leppoisan vapaapäivän.
Keskiviikkokin minulla oli vapaapäivä. Hyvin nukutun yön jälkeen
niskat jumissa. YRITIN YMMÄRTÄÄ.
Kauppareissu ei sujunut aivan suunnitelmien
mukaan. Lähikaupan tarjonta ja kauppalista toteutui vain noin
kolmenkymmenen prosentin luokkaa. YRITIN YMMÄRTÄÄ.
Sähköposteja ei saisi olla kolmea. YRITIN YMMÄRTÄÄ.
Mikään niistä ei todellisuudessa ollut sellainen asia etteikö olisi
voinut viittoa kintaalla ja nauraa päälle. Tänään se ei kuitenkaan
onnistunut vaikka mitä teki, harmitus oli vallannut mieleni
ja sillä siisti.
Vapaaherra ehdotti että lähtisimme kävelylle , jospa se piristäisi
minua. Idea oli mitä parhain.
Lähdimme perinteiselle "metsälenkille", onhan metsällä rauhoittava
vaikutus. Joka kilometrin päästä vapaaherra kysyy:"Joko helpottaa?"
Minä vastaan aina vaan uudestaan:"EI!" Muutama kilometri
siinä tuli käveltyä.....
Viimeisen kilometrin kohdalla naapurin pariskunta tuli vastaan ja
päätimme vielä tehdä pienen lenkin heidän seurassaan.
Ilmeisesti hyvä seura oli tarttuvaa ja kiukku jäi sinne jonnekin
metsän ja peltojen välimaastoon. Jälkeenpäin tuumailin miten
kummassa sitä joskus "hiiltyy" ihan jonninjoutavasta ja miten
sitä leppyy niin ettei huomaakkaan....

Harmitus tulee niin ettei sitä huomaa ja toinen ei voi aina sitä
ymmärtää. Jokainen kokee sen omalla tavallaan ja jokaisen
tapa suhtautua asioihin on niin erillainen. Kaikista meistä löytyy
varmasti joskus niitä "draamamestarin" elkeitä.
Ollaan onnellisia ja sallitaan vähän niitä kiukkuja, sovinnotkin
on suloisia.......

               Jos ei näissä maisemissa kiukku lähde niin johan on kumma :) Metsälenkillä.......

Toisenlainen "äiti".......

Siitä on aikaa kaksikymmentäkaksi vuotta ja seitsemänkuukautta, kun oma
äitini jätti minut ja kaikki meidät omaiset. Äiti muutti tähdeksi taivaan.
Enkeliksi rinnallemme. Näkymättömäksi ...muistoksi sydämmiimme.....
Vaikka olin jo oman perheeni äiti, olisin tarvinnut häntä todella
paljon. Välillä jopa tuntui siltä, että ohut napanuoranseitti oli
sittenkin kiinni. Äidin pois meno oli eletyn elämäni kovin
hetki. Mutta niinkuin kaikki asiat myös ikävä äitiin on muuttanut
muotoaan ja tänä päivänä olen kiitollinen että sain tuntea hänet
niinkin kauan. Äiti on elämässämme vaikka häntä ei näykkään.
Äiti joka huolehti meistä kaikista. Äiti joka halusi aina tehdä
kaiken itse ja me vain nautimme.....

Oman pienen perheeni myötä olen ollut äiti joka on hoitanut
yleensä kaikki asiat mitkä ovat niin sanottuja kotitöitä.
Vapaaherra ei ole niihin puuttunut vaikka joskus olisin halunnutkin.
Hän teki töitä ja sittten töitä ja välillä kävi kotona jotta olisi
voinut mennä taas töihin. Näillä töillä tarkoitan työtä joka
tehdään kodin ulkopuolella ja siitä maksetaan palkkaa.
Tällä systeemillä sitten vuodet kuluivat ja kaikki toimi.
(no taisin minä joskus vähän mutista....tai vähän enemmänkin)

Vapaaherra jää vapaalle ja kaikki muuttuu niin vähän ajattelin.
Alkoihan meillä uusi elämä. Minä menetin vapaapäiväni ja oman
aikani ja tilalle tuli MEIDÄN VAPAAT JA MEIDÄN YHTEISET AJAT.
Yritin siellä välissä tehdä tutuksi tulleita kotihommiani ja vapaaherra
kummastelee pitääkö sitä JOKA PÄIVÄ TISKATA ja pitääkö
JOKA VIIKKO SIIVOTA. Yritän opettaa hänelle että KYLLÄ
PITÄÄ jos tämä koti on lähestulkoon tässä kunnossa .
Tuumailin miten mies  ei ymmärrä että syötyämme ruoan meidän
pitää hakea kaupasta VASTAAVA MÄÄRÄ RUOKAA seuraavaa
ruokailua varten. Ainahan meillä on ruokaa ollut , jatkuvastiko sitä
pitää raahata lisää, oli ilme hänellä useinmiten kun näki minun
palaavan kotiin. Voi miten nuo rakkaat voivatkin olla joskus TOSI
RASITTAVIA.
Joskus kyllä toivoin kumpa olisin vielä siinä iässä että olisi
äiti näitä hommia hoitamassa.

Syksy on alkanut kummallisissa merkeissä. Tulen kotiin ja vastaani
rientää iloinen mies joka kertoo ennenkuin edes saan ulko-oven
kunnolla kiinni. "Mä olen pessyt tänään ikkunat!" "Ahaa...."
Vastaan hieman epäillen, häpeäkseni tuumailen välittömästi onkohan
tapahtunut jotain kummallista. Onkohan joku mennyt rikki tai vastaavaa.
Tarkistan varovasti ikkunat....ja TOTTA TOSIAAN ne on varmaan
puhtaammat kuin jos itse olisin ne pessyt. Harkitsen kuumemittarin
laittamista vapaaherralle.... Sen sijaan nitrot ovat melkein paikallaan
minulle, kun vapaaherra jatkaa. "Löysin kaupasta tosi edullista
ikkunanpesuainetta, oletko käyttänyt tätä koskaan. On tosi hyvää:"
Tuijotan häntä suu auki ja pelkään että tämä on vaan unta.....

Seuraavana päivänä palattuani kotiin tämä ihana "kodinhenki"
on taas ovella minua vastassa ja sama pulputus alkaa."Mä imuroin
ja pyyhin pölyt ym. ja sitten pesin pois nuo tahrat noista matoista!"
Luulen hetken olevani AIVAN VÄÄRÄSSÄ TALOSSA. Katselen
kuitenkin ympärilleni ja tutulta näyttää ja vielä TODELLA SIISTILTÄ!
Sama toistuu lähes päivittäin ja välillä kuulen tutun lauseen,
"Arvaa mitä mä tänään olen tehnyt?" Välillä arvaan pelonsekaisin tuntein
ja välillä taas toivon että olispa huomannut sen tai sen.
Yritän kiittää ja kehua häntä minkä ehdin, ettei tämä puuska
vaan loppuisi. On vahvasti sellainen tunne, että minulla
on JÄLLEEN ÄITI .

Vapaapäiväni kiertelemme metsässä ja poimimme marjoja niitä
sinisiä ja välillä punaisia tai vaan kävelemme ja nautimme
ihanista syyspäivistä. Muut päivät sitten yritän uurastaa töissä.
Sillä aikaa tämä "kodinhenki" hääräilee kotona kuin ÄITI konsanaan.
Viikko on vierähtänyt ja kun lauantaina saavun väsyneenä töistä
on "kodinhenki" vielä ruokailemassa. Hänellä on ollut kiireinen päivä.
Varovasti kyselen voitaisiinko kenties lenkille mennä ,sillä
haluaisin nyt happea ja jalkani kaipaisisivat liikuntaa.
"Kodinhenki" vastaa :" Istu vaan syömään niin minä tiskaan
sillä aikaa ja sitten voidaan mennä." Tuijotan miestä joka on
aina tarvinnut vähintään kymmenenminuuttia rauhoittuakseen
aterian jälkeen, miestä joka todella ALKAA TISKAAMAAN!
Hän on niin ÄITI , vähän naurahdankin.

On ihanaa kun joku joskus jakaa arjen askareet. Toisissa perheissä
se on yleinen käytäntö. Meillä se olisi ollut vähän hassuakin jos
minä olisin odottanut kotona, koska mies tulee jotta voisi niitä
kotitöitä tehdä. On ihanaa joskus vain olla ja nauttia siitä että
toinen on niin "ÄITI". Huolehtija ja välittäjä, sellaisiahan ne/me
äidit ovat. Elämäkin saattaa olla pikkuisen onnellisempaa kun
talossa hääräilee sellainen toisenlainen "äiti".....

                       Taidan sytyttää taas kynttilän sille OIKEALLE ÄIDLLENI....

Jäähyväisiä....

Aika häviää jonnekin jonne ei voi enää palata. Joka hetki jätämme jäähyväisiä
jollekin, halusimme sitten tai emme. Jäähyväisiä hyvin eletylle elämälle, jäähyväisiä
elämälle jonka olisi voinut elää toisinkin. Jäähyväisiä rinnalla kulkijalle tai juuri tapaamallemme ihmiselle. Se miksi tuo sana pyörii mielessäni yötä päivää eikä jostain syystä
anna rauhaa, ei välttämättä ole ihan selvää juuri nyt........kenties huomenna.

Rakas kummityttäreni tekee muuttoa. Muuttoa yhteen elämänsä miehen kanssa.
Tunnen valtavaa hellyyttä heitä kohtaan. Ihania nuoria kumpikin, elämä
edessä ja käsikirjoitus vasta alussa. Kummitytär kertoo Facebookissa
miten haikealta tuntuu jättää vanha asunto, joka on ollut hänelle tosi rakas.
Samalla hän on onnensa kukkulalla uuden asunnon ja uuden
elämänsä tiimoilla. Voi miten suloista  ja iloista voi jäähyväisten jättö olla.

Puolivihreää Elämää blogin Sanna ilmoittaa, että hänen kirjoituksensa
ovat toistaiseksi kirjoitettu . Tunnen suurta ikävää . Luen uudelleen ja
uudelleen kauniisti kirjoitetun jäähyväiskirjeen, enkä siltikään oikein
usko asiaa todeksi. Kyynel vierii poskelleni aivan väkisin on kuin olisin menettämässä
rakkaan ihmisen, rinnalla kulkijan, ymmärtäjän.Vaikka olemme Sannan kanssa
tästä keskustelleetkin ja olen kertonut itsekkin pohtineeni samaa, niin siitä huolimatta
olen harmissani Sannan päätöksestä. Niin paljon iloa, ihania elämyksiä , upeita
sanoja ja oivalluksia Sanna blogissaan viestitti lukijoilleen. Palaan jäähyväisiin aina
uudelleen ja uudelleen.....Samalla olen kuitenkin iloinen hänen puolestaan.
Kirjoitetut hetket hän täytää nyt jollain ihan uusilla asioilla ...... Samalla
hän lupaa palata vielä kun aika on sopiva......jospa sittenkin iloiset jäähyväiset....

Aurinko paistaa lämpimästi vaikka syksy on jo kuukauden hallinnut
maatamme . Povasin kaunista syksyä ja omasta mielestäni se onkin
ollut juuri sellainen. Olemme lenkillä vapaaherran kanssa . Tavaksi
on tullut kävellä metsälenkkejä vapaapäivänäni ja samalla tehdä
vähän pitempikin reissu. Pysähtelemme vähän väliä ja suorastaan
kauhistelemme miten paljon mustikoita on vielä jäljellä, vaikka olemme
kaikkemme tehneet että ne loppuisivat. En haluaisi lopettaa niiden
noukkimista ollenkaan vaikka kaikki ovat sitä mieltä että keskity jo
hyvä nainen noiden puolukoiden poimimiseen. Kenties se ei sittenkään
ole niin vaikeaa vaihtaa tuoreet marjat itse poimittuihin pakaste marjoihin.
Siispä iloiset jäähyväiset mustikoille......joku päivä...

Olimme viime lauantaina Jarkko Aholan upeassa konsertissa. Hän lauloi kovaa ja korkealta
toinen toistaan parempia lauluja. Kukaan kuulija ei olisi halunnut hänen
lopettavan ollenkaan. Yleisö oli haltioissaan koko konsertin ajan, välillä tunnelma
oli katossa ja välillä tuntui ettei kattokaan riitä. Kun hän kaikesta huolimatta kuitenkin lopetti , oli iloisten jäähyväisten aika. Upea laulaja ja tämän illan jälkeen mielestämme
vielä parempi laulaja.

Haikea jäähyväis sana alkaa menettää merkitystään. Se miksi se on pyörinyt mielessäni
ei ehkä ihan vielä avaudu itselleni tuumailusta huolimatta. Sen verran parempi
on kuitenkin mieli , kun pohtii mitä kaikkea hyvää ja uutta se tuokaan elämään.
Heitän jäähyväiset mennelle ja kohti onnellista huomista olen jo matkalla.
Tuskin maltan odottaa mitä sillä on minulle tarjota........

                                                            UPEAA SYKSYÄ.......

Tärkeää työtä......

Jälleen kerran iltapäiväehdet, tv ym. kaikki mediat jotka ilmoittelevat
meille tulevista leikkauksista ovat saaneet suuren pääni turpoamaan
vielä suuremmaksi. Joka toinen päivä päätän että en aukaise yhtäkään
tiedon välinettä ja töissä en suostu kuuntelemaan asiakasta joka
yrittää selittää minulle omaa mielipidettään asiasta. Aloitan
varmasti mahtavan "älämölön", siis sellaisen sormet korvaan ja sitten
AAAAAGGGGHHHH!!!!!! Toistaiseksi se" älämölö" on kuitenkin
muuttunut vain kireäksi tekohymyksi ja ajatukset ovat lennelleet
ties ja missä. Mielipide on jokaisella ja myös minulla ja se minun
on vain minulla.....

Sitä vaan tuumailin että KUN leikataan niin jokainenhan joutuu
leikkurin alle sehän on selvää. Erityisesti surenkin niiden
sairaiden ym. muiden ihmisten vuoksi jotka jo nyt sinnittelevät
riittääkö rahat koko kuukauden, niin miten ne leikkauksien jälkeen
enää riittävätkään......
Se keneltä leikataan ja kenen TYÖ ON TÄRKEÄÄ on tämä asia
joka mieltäni on tämän viikon painanut.

Kunnioitan suuresti ihmisiä jotka eri ammattikunnissa tekevät
työtä pelastaen/parantaen/kuntouttaen ihmisiä. Emme pärjäisi ilman
heitä, monen aika olisi loppunut ennen aikojaan aivan varmasti.....
Tähän ammattikuntaan tietysti lisätään lastenhoitajat ja opettajat
ym. jotka kehittävät ja kasvattavat meitä jokaista  elämän varrella.
Pelastavathan hekin tavallaan monta ihmistä......

Se miten nämä ihmiset työskentelemään pystyvät ei onnistuisi
ilman apuvälineitä joita taas toiset tekevät. Harva lääkäri käsillään
parantaa( hmm. joku tosiaan niinkin tekee) ilman apuvälineitä
hän ei pärjää.....

Ilman ruokaa kukaan ei pystyisi tekemään yhtään mitään, sen
olemme nähneet kauhukuvina nälkää näkevistä ihmisistä.
Niin ja jokainen sen omakohtaisestikin tietää. Toisin sanoen
ruoan jalostuksen ammattilaiset ovat todella tärkeitä tässä
ketjussa ja monet henkilöt jotka päivästä toiseen järjestävät
että toisilla on mitä syödä.

Puhumattakaan kaiken maailman hyöty ym. tavaroista joita tarvitsemme
tai muuten vaan haluamme. Kiitos heille jotka niitä meille
valmistavat ja suunnittelevat....

Töitä on niin paljon kuin on tekijöitäkin enkä niitä sen enempää ala
tarkastelemaan ja luettelemaan. Se kenen TYÖ ON TÄRKEÄÄ on vaan noussut
tällä viikolla monesti esille ja se minua jotenkin "kiusaa" . Mikä on
se mittapuu millä voimme tietää onko se tärkeää vai ei?
Omasta mielestäni JOKAISEN TYÖ ON TÄRKEÄÄ on se sitten
mitä hyvänsä. Jopa minunkin työni vaikka se aina silloin tällöin
kummastusta herättääkin......

Jokainen on palkkansa ja etunsa ansainnut ja jos meidän pitää
luopua jostain sen vuoksi että jonain päivänä kaikki on paremmin
niin jokaisen on silloin osallistuttava yhteisiin talkoisiin.
Tavalla tai toisella. Mutta se että oma TYÖ ON TÄRKEÄMPI
kuin toisen ei saa olla syy miksi niihin talkoisiin ei tarvitse osallistua.

Toivon todella kovasti että asiat järjestyisivät hyvin ja huolen
ilmapiiri edes vähenisi ja mielellään poistuisi meiltä kaikilta.
Jotta voisimme onnellisena ja tyytyväisenä tehdä sitä työtä
mitä sitten teemmekin. Tehdä ja olla ylpeä siitä että se on
TÄRKEÄÄ TYÖTÄ....

Olen puhunut :)

        PIENI RENTOUTTAVA KUVA VUODATUKSEN LOPPUUN .........

Heipat kesälle.....

Jokin haikeuden puuska on vallannut sydämmeni. Liekö tämä
tämän hetkinen maailman tilanne vaiko vain jokin yksilö tasolla
tapahtuva vanhan loppu ja uuden alku. Sellaisia tulee väistämättä
aina välillä. Olen tuumailut tämän viikon mikähän se voisi olla.
Jospa se sittenkin olisi tämä kesän loppu, joka kuin vaivihkaa
tapahtui. Kukaan ei muistuttanut että pitää aloittaa riemuitseminen
syksyn hämäristä illoista kynttilän valossa ja kuulaista aurinkoisista
päivistä. Minä onneton elin vain elämääni mustikkametsässä.
Siellä metsässä kuvittellen että loput marjat ovat vain ja ainoastaan
minun ja vapaaherran tarkoitus kerätä. Päämme pensaissa ja
täysin omissa maailmoissa uppoutuneena kumpikin, vain metsän
hiljaisuus seuranamme. Siitä on viimeiset viikot tehty. Pakastin
kiitää, sinne ei sitten muuta mahdukkaan. Viime reissulla noukimmekin
marjat hyväntekeväisyyteen ja ihan vähän itselle....

Meni upea venetsialainen ilta ohi kuin huomaamatta. No, valaisen
pihani tulevina iltoina niillä monilla kynttilöillä. Niin ja kokkoa
en olisi muutenkaan polttanut. Onneksi monet ihanat ystäväni
olivat kuvanneet upeita kuvia kokoista ym. sosiaalisessa mediassa,
niin pääsin osalliseksi minäkin.
Luulin ymmärtäväni haikeuden, se taisi sittenkin olla hyvästit
kesälle, tälle vähän erillaiselle kesälle. Siis siinä mielessä että
yhteistä aikaa oli minulla ja vapaaherralla kerrankin kunnolla.
Ei, ehei, en sano että liikaa vaikka joku niin saattaisikin ajatella.
Sanon että IHAN SOPIVASTI.

Kesä on mennyt, on aika kääntää lehteä.....niin ja kohta myös
aika haravoida.....

Juuri äsken....luulen niin, muistan kun ensimmäisen leskenlehden näin.......

Ne löytyi sittenkin, kauan etsimäni keltavuokot. Silloin odotimme jo kovasti lehtiä puihin.....

Niin monet unelmista ovat täyttyneet.....kun on vain jaksanut odottaa....

Ystävien kanssa ehdittiin kaffetella, vaikka kuvasta voi päätellä ihan jotain muuta.....

Kyllähän meillä joku kyläilikin......ainakin tämä naapuri.....

Kirpputoreja ja huutokauppoja kierreltiin niin paljon että kiintiö on VÄHÄKSI aikaa täynnä.
Se mitä tuo VÄHÄKSI tarkoittaa onkin sitten aivan toinen juttu.

Olen valmis. Olen todellakin valmis heittämään heipat kesälle. Kiitos että tulit
vaikka moni oli sitä mieltä ettei sinua juuri näkynyt. Kun sitten viimein tulit,
olitkin jo lähdössä kauas pois. Kiitos kun kuitenkin viivähdit. Palaathan taas
ensi vuonna yhtä upeana. Jos mahdollista vielä pikkaisen parempana, jos voin näin toivoa.

Tervetuloa syksy. Tule lempeästi , tule varovasti. Salli meidän tutustua sinuun pikku hiljaa.
Opeta niitäkin jotka eivät sinusta niin pidä, tutustumaan sinun hyviin puoliisi.
Itse kun olen ollut sinun ystäväsi aina, vaikka muut ovat sitä hieman ihmetelleetkin.
Näytä että että olet upea syksy. Jospa tämä olisi kaikille sellainen onnellinen syksy.
Kiitos!

Matkaamme  kohti uusia tuulia, haikeudet taakse jääköön.......

Vastaan ja puolesta.....

Kipeistä asioista on joskus vaikea puhua tai yleensäkin ottaa
kantaa, koska on aina joku joka saattaa loukkaantua. On hankalaa
miellyttää kaikkia koska on aina vähintään kaksi osapuolta, eli vastaan
ja puolesta. Joskus asiat kuitenkin pyörivät niin paljon mielessä
että niistä ei pääse eroon ennenkuin ne on kirjoittanut"pois päästä".
Tällaisia ongelmia tuskin kenelläkään on, mutta itselläni nyt kuitenkin
on ja siksi kai tämä blogikin on joskus nähnyt päivän valon.
Itse olen kuitenkin sitä mieltä että jokin jossain haluaa että kirjoitan...........
Varmaan myös jokin joka EI HALUA sitä............

Tänä päivänä meistä jokainen on varmasti nähnyt miten media
valistaa meitä jatkuvalla pakolaisvirralla. Miten tuhannet , tuhannet ja
taas tuhannet ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa ja maansa.
Olemme nähneet joukottain pieniä lapsia itkemässä äitien sylissä.
Lapsia jotka ovat erossa vanhemmistaan ja vaikka mitä.
Olemme nähneet miten komeat nuoret miehet hyvissä vaatteissaan
ovat täyttäneet pelastusveneet. Ristiriitaisia tunnelmia ja varmaan
joskus valokuvaajien tehtyjä provosoivia kuvia.
Asia joka täyttää median. Asia jolla on niin monta mielipidettä
ettei mikään niistä voi olla täysin oikea, mutta ei myöskään täysin
väärä. Asia joka meitä surettaa kun katselemme ihmispoloisia.
Asia joka laittaa vihaksi kun ajattelemme miten oma kansamme
kärsii jos joudumme kaiken liikenevän apumme antamaan heille.
Asia jolla kenelläkään ei tunnu olevan oikeaa vastausta. Oikeastaan
avun antamisen mahdollisuuskin on, mutta kukaan ei voi sitä
toteuttaa. Koska se ei ole mahdollista......

Kun oma äitini noin seitsemänkymmentä vuotta sitten oli vastaavassa
tilanteessa, en osaa edes kuvitella miten vaikeaa on ollut hetki kun
oma koti oli pakolla jätettävä. Miten onnellinen äiti oli kun sai elää
vapaassa maassa ja miten kiitollinen hän siitä oli. Miten erillaista
oli olla pakolainen silloin kun nyt. Nyt me pelkäämme heitä. Miten
he tulevat ja vievät kaiken minkä olemme rakentaneet.
Silloin pakolaiset saivat pelätä valtaväestöä. Miten saada heiltä
hyväksyntä asua ja tehdä töitä heidän maassaan. Muistan miten
tätini kertoi kuinka he tekivät kovasti töitä taloissa jotta he saisivat
sieltä ruoan ja katon päänsä päälle. Jos ei tehnyt töitä, ei saanut
myöskään mitään. Nuoret tekivät kovasti töitä ja näin elättivät
vanhuksiansa. Olen kiitollinen että he aikoinaan pääsivät tänne
koska myös oma elämäni tässä ihmisessä ei olisi mahdollista.
Kiitollinen että äiti sai jäädä ja löysi isäni. Tietysti "soluttautuminen"
kanta väestöön ihon ja silmien värin takia oli silloin helppoa ja
minun lapsuudessani kukaan ei koskaan kyseenalaistanut äitini
kotimaata. Vaalea suomineito ja sillä siisti.
Äidin kipeiden muistojen takia olen aina vähän jäävännyt
itseäni näissä pakolais kysymyksissä. Yritän vain ymmärtää
ja kaikkia......Vaikka en silti kaikkea hyväksykkään......

Raamatussa sanotaan (jotain sinne päin) "joskus kaikki kansat
yhdistyvät". Se koska niin on , ei voi kukaan tietää tai onko
koskaan. Vaatii hurjia voimavaroja ihan jokaiselta hyväksyä
mitä sitten tuleekaan. Aina joku pettyy ja aina joku on
onnellinen loppu tuloksesta. Niin tai näin elämä jatkuu.
Yritän ymmärtää ja olla ymmärtäväinen kaiken sen suhteen
mitä jokainen meistä asiasta on mieltä.
KAIKILLA PITÄISI KUITENKIN OLLA KOTI....JOSSAIN...
Silloin ja vain silloin voisimme viettää sitä  onnellista elämää
joka kuuluisi ihan jokaiselle ......

ENKELEITÄ ME TAAS NIIN TARVITAAN HEITÄ.....

Äidin tuoli.....

Joskus luopuminen on vaikeaa, vaikka se olisi vain jokin tavara. Kenties
juuri tavaran kohdalla siksi että siihen liittyy niin paljon muistoja.
Rakkaita muistoja. Kipeät muistothan me yleensä yritämme heittää
roskakoriin, pois mielestä. Tälläkertaa heitän rakkaan muiston "roskakoriin".

Tyhjensimme vuosia sitten vanhempiemme kotia. Rakkaita muistoja
lapsuudesta, eletystä elämästä. Jäljelle jääneitä tavaroita pois nukkuneilta
vanhemmilta. Paljon tavaroita joista oli helppo luopua ja pienoinen
ihmetyskin niiden olemassa olosta. Kaikkea ne säilyttävätkin, niinkuin
meidänkin jälkeläiset aikoinaan ajattelevat meidän esineistämme.
Paljon tavaraa jota ei itse tarvitse, mutta aivan hyvää kenties jollekin tarvitsevalle.
Niin ja sitten niitä tavaroita mistä ei millään voisi luopua  vaikka ei tarvitsisikaan.
Voimakkaat muistot pitävät huolen, että niistä ei voi päästää
irti vaan ne pitää sulloa jonnekin omaan kotiin. Kunnes tulee
sopivampi aika luopua niistä lopullisesti.

Yksi niistä esineitä oli ÄIDINTUOLI. Tuoli jossa äiti istui ja kutoi tai
teki jotain käsitöitä. Tuoli jossa äiti luki. Tuoli jossa äiti katseli televioita,
kunnes nukahti. Tuoli jossa äiti istui kun puhelimme kaikki asiat.
Ahdistus oli niin voimakas etten voinut millään luopua tuolista.
Oli kuin olisin heittänyt palan äitiä pois, vaikka se oli VAIN tuoli.
Siispä päätin laittaa sen kodissani vain JONNEKIN. Yritin
myös lohduttaa itseäni , että se saa arvoisensa paikan kunhan
vapaaherra päällystää sen meidän tyyliin sopivalla kankaalla.
VAPAAHERRA EI KOSKAAN LUVANNUT "LIIAN HANKALA":
Oli aina hänen kommenttinsa. Minä puolestani ajattelin niinkuin
yleensä, että kyllä hän sen tekee kunhan sopiva aika on. Niin hän
on tehnyt ennenkin.

Vuodet vieri ja tuoli löysi kodistamme paikan niinkuin olin arvannutkin.
Tuolin päälystä sen sijaan pysyi aina vaan alkuperäisenä, vaikka
aika ajoin kannustin ja kehuin vapaaherraa miten hän ilman muuta
osaisi sen laittaa. MUTTA EI KUN EI!

Eräänä päivänä päätin että oli aika luopua tuolista, olin valmis siihen.
Minun oli kuitenkin saatava tilalle toinen tuoli. Äidin tuolin oli saatava
uusi koti.

Ilmoitus tori.fi sivuille ja odottamaan. Sähköposti täyttyi(uskomatonta)
nopeasti halukkaista ostajista. Ensitöikseni poistin ilmoituksen ja sen
jälkeen aloin ottamaan yhteyttä kiinnostuneisiin.

Nuori innokas tyttö tuli seuraavana päivänä tuoli ostoksille ja huomasin rahat heti
hänen kädessään. Ilman sen kummempia tinkauksia hän aloitti:" Mä otan sen,
mä olen niin hakenut tällaista. Mä päällystän sen ja sit mä näin jossain lehdessä
sellaisen hopeisen tuolin ja mä laitan siitä just sellaisen. Se on niin ihana!"
Minua nauratti tytön vuodatus , mutta samalla olin iloinen että äidin tuoli
saa varmasti arvoisensa paikan, ehkä pikkaisen eri näköisenä vain.
Tyttö sulloi tuolia pikkuiseen autoonsa ja sai kuin saikin sen sinne mahtumaa.
Se oli nyt matkalla uuteen kotiin.
Oli aika luopua ja hyvillä mielin sen myös tein.

Tuolin paikka oli tietysti täytettävä ja se olikin vain siirtoa valmis.
Eräänä kesäpäivänä kun kävimme Fiskarssissa antiikkimessuilla
löysimme sieltä tuolin joka sopeisi kuin "nappi silmään" tuohon samaiseen
paikkaan. Veisi vähän vähemmän tilaa ja sen vapaaherra lupasi päällystääkin.
Kun hinta oli vielä lähes ilmainen, niin pakkohan se oli tuoda kotiin ja
antaa sille  meillä uusi elämä.

ENSIN SE OLI TÄLLAINEN.....

JA SITTEN VÄHÄN SOPIVAMPI MEILLE....

Katselin uutta tuoliani tyyväisenä ja muistelin äidin tuolia. Aikansa kutakin.
Vähän haikeutta kuitenkin. Olin silti kuulevinani äidin äänen:" Se on paljon
sopivampi nyt, älä murehdi tuoliani. Se on nyt sinun tuolisi ja sinun lapsesi äidin
tuoli." Tiesin että äiti ymmärsi....

Tuolin tehtävä on olla päiväpeitteen "pitelijä" yöllä ja päivisin se lähinnä hoitaa
koristajan virkaa. Joskus istun onnellisena tuolilla ja muistelen menneitä.
Välillä tuumailen mitäkähän tälle tapahtuu kun minusta aika jättää, onkohan
se kenties hopeaksi maalattuna jonkun tytön tai pojan kodissa....