Vaivasenluu osa 2 / Lääkkeitä vai ei.....

Illan hymyt olivat kaukana kun viimein heräsin. Yöllä alkanut
jalan "sykkiminen" piti minut hereillä vaikka toisaalta olin aivan
poikki. Melkein joka toinen tunti otettu kipulääke auttoi hetkellisesti,
mutta "sykkiminen" sen kuin jatkui ja jatkui. Kun sitten vihdoin olin
päässyt aamuun olin niin lääkehöyryssä että tuskin pysyin pystyssä.
Aamupalaa ei voinut edes ajatella ja siksi siirryinkin takaisin
kipulääkkeihin ja yritin unohtaa kovia kokeneen jalkani. Hirvittävä
oksennuksen tunne alkoi vaania jo muutenkin epämukavaa olotilaani.
Päätin painaa pääni uudelleen tyynyyn ja kun pappa vielä teki lähtöä
hautajaisiin niin mikään mahti maailmassa ei vaatinut minua olemaan
reipas.....

Parin tunnin unien jälkeen havahduin tunteeseen että olen sittenkin
elossa ja pahoinvointikin oli aika hallinnassa. Jalka rakasti olla
asennossa jossa varpaat näyttivät kohti kattoa. Yritin kovasti opettaa
sille että olisi muitakin asentoja, mutta se piti päänsä ja siispä miellytin
sitä minkä pystyin. Toinen asento mistä se piti oli liike. Siinä sitten
kuljin ympyrää olohuone, makuuhuone, työhuone, keittiö ja takaisinpäin.
Välillä tein pitemmän lenkin ja kävin jopa kylppärissä. Se olikin sitten
hieman vaativampi lenki, pari kunnon kynnystäkin, mikä jo sinällään
vaati aika akrobatiaa kun jalka painoi ja päässäkin pientä heilutusta.

Ensimmäiset päivät kuluivat vaihtelevaisesti kuten edellä. Välillä oli
päivä että olisin voinut lähteä vaikka minne ja samantien iski väsymys.
Tuskin jaksoin kiertää edellä mainittua lenkkiäni.
Onneksi naapurin ihanat naiset kävivät piristämässä minua....

Seitsemäntenä päivänä pappa pakkasi minut jälleen autoon. Se olikin
ensimmäinen kerta sen jälkeen kun saavuin kotiin. Aamu oli hieman
ankea , mutta pienen yäkkäyksen jälkeen olin iloinen että hän päättäväisesti
otti minut mukaan ja suuntasimme katsomaan lapsenlapsiamme.
Päivä oli loistava ja jaksoin koko päivän ilman minkäänlaista kipulääkettä.
Liekö lapsilla parantava voima.....olin siitä aivan varma. Lääkärin
määräyksestä meidän piti pysähdellä välillä jotta veri pääsee virtaamaan
paremmin ja sitä noudatimmekin. Illan viimeisen pysähdyksen jälkeen
oli tunne . Väsynyt mutta onnellinen......

Viikon kuluttua en tarvinnut enää yhtään kipulääkettä, en edes illalla.
Olin onneni kukkuloilla. Minulle avautui myös ihan uusi maailma.
Aloin käydä kaupassa!!! Niinpä.  Miten voi kauppareissukin tuntua juhlalta,
varmaan siksi että askel......no, parempi. En olisi koskaan uskonut että
kauppa reissutkin tuottavat niin suurta mielihyvää..
Myös ystävien vierailu meillä piristi suunnattomasti. Tuntui hyvältä purkaa
tuntojaan ymmärtävälle ystävälle, vaikka koti ei ollutkaan ihan
parhaassa vireessä. Pappa kun on joutunut koville. Omaishoitajan osa
on ollut hänelle kokopäivä työtä. Tosin olen laittanut merkille että
eräät työt, varsinkin ruoanlaitto ja suunnittelu on selvästi ollut hänelle
mieleen. Olen jopa ajatellut ulkoistaa, ainakin osan siitä hänelle vaikka
joskus tervehdynkin.

Toisella viikolla alkoi jalan turvotus olla melkein unohdettu asia. Ei siis
aivan kunnossa, mutta ei kipeäkään. Siispä pihahommiin......
Haravointi.... Ei ihan onnistunut. Jalan päälle kun ei voinut astua ja nyt
vasta keppejä oli liikaa. Mutta perennapenkkejä oli helppo repiä kun sai nojattua
keppeihin jäi toinen käsi vielä vapaaksi . Puitten leikkuu onnistui myös
aika näppärästi. Joskus ollut hankalaa kahdellakin kädellä.
Keppi oli myös aika kätevä,  sillä kun  sai sitten osoitettua
papalle että otapa tuosta ja tuosta. Oli kyllä aika pomo fiilis. Pikku
hiljaa piha alkaa heräämään talvi  horroksesta.

Parantuminen on edennyt paremmin kuin uskalsin haaveillakaan. Ikä ja
muutama muukin seikka epäilytti ja pelotti. Jos leikkaus tuo kaipaamani
helpotuksen on tämä ollut sen arvoista.
Kaksi viikkoa on mennyt ja olen todella iloinen että olen toipunut näin
hyvin . Vielä on kuusi viikkoa jäljellä. Kohta ovat tikit poissa.
Alkaa taas,uusi vaihe. Olen aika iloinen, onnellinen ja luottavainen.......

Viime vuonna tähän aikaan konttasin ojan pohjalla ja kuvasin leskenlehtiä. Tänä vuonna tyydyn ihailemaan niitä auton ikkunasta. Aina ovat kuitenkin yhtä ihania. Lehdet antavat toivon että kesä on kohta käsillä. Kohti parempaa aikaa mennään.......

Vaivasenluu osa/1 Leikkaus

Niin vain sekin päivä koitti että edessä oli vaivasenluuni leikkaus.

Vaikka luulin etten tässä elämässäni sitä anna tehdä. Pelko tila

siihen liittyen oli niin suuri, eikä muisto äidin kokemasta leikkauksesta

joskus kauan sitten parantanut tilannetta mitenkään. Päin vastoin

kauhu oli sitäkin suurempi.

Koitti perjantai 13 päivä. Jo kohtalainen enne lisäämään pelkoa 

jo muutenkin melkein hermoromahduksessa olevaan itsetuntooni.

Lohduttelin itseäni että onhan pappakin syntynyt tuona huonon

onnen päivänä, eikä hän nyt olemassa oloani mitenkään huonontanut , 

päinvastoin.

Pappa toi minut sairaalaan ja lupasi hakea minut heti kun vaan soitan

hänelle, päiväkirurgisesti kun toimenpide tehdään. Lähdin urhoollisesti 

tallustelemaan sisälle, jolloin pappa soitti torvea ja ilmoitti että kainalosauvat

voisin myös ottaa mukaan. Tässä kohtaa jo ajattelin , että just näin tämä

menee, VOI KAUHISTUS? 

Kun ensimmäiset kipulääkkeet annettiin ja jäin odottamaan lähtöä

leikkaukseen, yritin muistella jooga opettajani opettamia hengitysharjoituksia .

Oma hengitykseni muistutti lähinnä synnytys hengityksiä kuin rentoutus harjoituksia.

Vihdoin marssin hoitajan perässä kohti leikkaus salia. Jostain syystä en

päässytkään saliin vaan minut ohjattiin ulkopuolelle , siinä olevalle

tuolille. Esilääkityksestä huolimatta jännitys nousi tässä kohtaa nollasta

sataan ja itsehillintäni oli todella koetuksella.
Kun viimein hoitaja tuli hakemaan minua, tunsin miten kyyneleet
alkoivat valua poskilleni vaikka kuinka yritin koota itseni ,
samalla kun pyytelin anteeksi kaikilta läsnäolioilta .
Ystävällinen hoitaja selitti miten kaikkia jännittää ja

miten heillä on joku eri juttu juuri tänään mitä tehdään täällä leikkaus
salissa....en edes kuullut/muista/ymmärtänyt kaikkea kuulemaani.

Olisin niin halunnut että minut nukutetaan ja olisin välttynyt kaikelta

tältä.

Hoitajat selittivät ystävällisesti mitä he tekivät minulle ja minä

kuuntelin mutta en sisäistänyt yhtään mitään. Jostain kaukaa kuulin

miten joku sanoi että " potilas on erittäin hermostunut" , tuumailin

vaan että kenestäköhän ne puhuvat....

Heräsin kuin jostain unesta. Hämmästelin oloani. Eihän minua

pitänyt nukutettaa. Ilmeisesti lääkkeet olivat vieneet ajantajun ym.

Olin vähän ihmeissäni , kun tunsin miten vasen jalkani liikkui.

VASEN! Miten ihmeessä. Siis onko ne sittenkin leikanneet väärän jalan.

Kysyivät vielä ennen leikkausta kumpi jalka ja kuitenkin väärän leikkasivat.
Melkein nauroin ääneen......

No ei se niin väliä, se pitäisi muutenkin leikata. Nyt kun mokasivat, varmaan

uusi leikkausaika on aika pian......

Hetken päästä sain huomata että oikea oli jalka mikä leikattiin, koska

en pystynyt liikuttamaan sitä, vaikka käytin kaiken tahdonvoimani.

Kiitin ystävällisiä hoitajia ja pahoittelin vielä miten olinkaan voinut

niin liikuttua. Heidän mielestään asia oli ihan ymmärrettävissä..
Me kaikki kun olemme erillaisia......

Olin onnellinen kun leikkaus oli , kipuja ei missään ja sain lepäillä

vailla minkäänlaisia murheita heräämössä....

Huoneeseen päästyäni sain lounaan ja taisin hieman nukahtaakin. 

Hetken päästä fysioterapeutti opasti miten keppejä käytän. Tuntui

että pää ja jalat eivät olleet samaa paria ollenkaan. Kun yksi jalka on

melkein poissa käytöstä , mutta samalla olet saanut kaksi jalkaa lisää.

Kohellus oli melkoista. Tuntui kuitenkin ihanalta kuulla terapeutin sanat

" Hienosti menee " . 

Neljältä pappa tuli hakemaan minua kotiin. Päästä huippasi kuin olisin
juuri tyhjentänyt pullollisen punaviiniä ja jalkoja oli ihan liikaa.....
Urhollisesti kuitenkin känkkäsin autoon.
Pappa oli ihanasti sisustanut automme takapenkin uuteen uskoon.
Monilla tyynyillä hän teki oloni niin mukavaksi että olisin voinut
matkustaa näin pitemmänkin  matkan.

Ilta meni hyvin ja pureskelin tasaiseen tahtiin kipulääkkeitä mitä
pappa minulle tarjoili. Itse en tuntunut ymmärtäväni niistä
yhtään mitään. Nautin vaan suunnattomasti että tilanne on ohi ja
minulla on ihminen vierelläni joka pitää minusta huolta.
Vahvan kipulääkkeen turvin nukahdin onnellisena ja helpottuneena
uuneen, vailla minkäänlaisia murheita huomisesta. Vaikka tiesin
että niitä tulee, juuri nyt en niistä välittänyt.......

                                  Uusi muodikas kenkäni seuraavat neljä viikkoa........

Haikeutta ilmassa....

Kevät on jo kovaa vauhtia menossa. Ei ehkä minun parasta aikaani
mutta ymmärrän jälleen kerran niitä jotka alkavat heräämään
kylmän ja pimeän talven jälkeen.
Joka kevät toistan itselleni että juuri nyt on tulossa sellainen
unelmien kevät minullekin. Joka kerta joudun pettymään tai
ainakin toteamaan ettei se ollut ihan sellainen miksi olin sen
ajatellut.

Jonkin asteinen masennus, tai se on ehkä väärä sana tämä
masennus. Ne ketkä ovat joutuneet sen todellisuudessa kohtaamaan
eivät varmastikaan ymmärtäisi tätä minun oloani siksi.
Mutta jotain sinne päin ajattelen sen kuitenkin olevan. Kun tuntuu
ettei jaksa eikä kykene mihinkään, mutta tekee kuitenkin.
Kun väsyttää niin ettei pysty nukkumaan. Kun keskittymiskyky
heikkenee niin että on vihainen itselleen ja kuitenkin huomaa
että kaikki tuli tehtyä ja vähän enemmänkin. Kun jälleen kerran
satelee suruviestejä. Niin on vain todettava että ihan on normaali
kevät menossa.
Kun haluaisi ilostua uudesta kevätmuodista. Haluaisi pukeutua
pinkkiin ja taivaan siniseen, mutta mielessä on vain musta valkoinen.

Pesin ikkunat, niin sisältä kuin ulkoa. Maailma näyttää paljon
paremmalta. En olisi uskonut sen auttavan, mutta auttoi.
Olin näkevinäni hämähäkin ja tuulahduksen kesästä. Yrittiköhän
se piristää. Kyyhkyspariskunta on muuttanut jälleen pihallemme
se jos mikä on varma kevään merkki. Siinä ne elävät kanssamme
koko kesän ja sitten taas häviävät ja tuskin muistan niiden olemassa
oloaan sen jälkeen . Kunnes ne jälleen ilmestyvät. Miten voikaan
pari lintua piristää niin paljon. Lunta on vielä pihalla, mutta lämpö
ja aurinko yrittävät vähentää sitä oikein porukalla. Niillä on ihan
selvästi halu piristää minua ja varmaan muitakin.
Krookukset , leskenlehdet iltakävelylenkillä ei voi olla huomaamatta.
Yritän jälleen löytää ihania asioita keväästä vaikka vieläkin
harmittaa miten minulta taas varastettiin yksi tunti, niinkuin joka
kevät. No, onneksi ihana syksy palauttaa sen aikanaan minulle.

Pappa on luvannut raahata mahdollisimman pian pihalle tuoleja
jotta voisin piristyä istuttuani auringon paisteessa. Se todellakin
muistaa paistaa lähes jokainen päivä. Sammuttaa surumielistä
oloani ja muistuttaa omasta D vitamiini tuotannostaan josta
saan olla kiitollinen.

Olen ehkä sittenkin valmis tähän raskaaseen kevääseen. Ehkä
se sittenkin jälleen kerran on ihan tavallinen kevät. Vien ruusun
pois nukkuneen haudalle, kun en hautajaisiin päässyt. Adressin
lähetän toisen pois nukkuneen omaisille, kun en sinnekään pääse.
Kaivan vaaleanpunaisen puseron kaapista, ties koska olen sen
ostanut. Saa kelvata tänäkin keväänä. Kuuntelen kollegani
tilitystä .....hän rakastaa kevättä ja todellakin kertoo sen ja ilmaisee.
Aurinko paistaa sisään ja puhtaat ikkunat hymyilevät kilpaa
ikkunalaudalla olevien kukkien kanssa.
Tunnen sittenkin olevani onnellisemmassa asemassa kuin moni
muu ja siksi päätän ryhdistäytyä, niinkuin kaikkina muinakin
viettämäni keväinä.
Seison terassilla ja teen hengitysharjoituksia , juuri niitä mitä olen
joogassa oppinut. Elämä on tässä ja nyt onnellisimmillaa .
Siispä eletään sitä nyt ja tänään. Huomenna onkin jotain muuta.
Siitä sitten toiste enemmän.......