Synkkiä pilviä aina välillä......

Tummat pilvet ovat jääneet ylleni. Vaikka kuinka yrittäisin puhaltaa niitä pois ne vaan seuraavat minua kuin vaatien että perun käsitteen ....Aina on jotain mistä voi olla onnellinen.
Eivät ne siihen täydellisesti pysty mutta se verran kuitenkin sekoittavat mielialaani että kirjoittaminen pitäisi nyt laittaa tauolle.
Kirjoittaminen, mikä on kuin ystävä jolle haluan kertoa kuinka kiitollinen KAIKESTA tästä olenkaan. Haluan että se on mustaa valkoisella. Haluan että se uskotaan kun se on paperilla. Se on todellista.
KAIKKI... se on elämä jota elän.

On elämää jolloin tuskin jalat ottavat maahan , onnellisuus on niin suurta. On elämää jolloin pilvilinnoista  on palattava maan pinnalle ja annettava periksi. Se olikin vain lainaa. Usko parempaan ja ainahan asiat järjestyvät periaatteellahan tätä elämää eletään. Vuorovaikutusta, ylämäkeä ja lumoavia huippuhetkiä seuraa valitettavan usein liiankin vaarallisia alamäkiä. Sitä sitten mennään vauhdilla ja kun viimein vauhti pysähtyy alkaa taas armoton kipuaminen.
Vain elämää...mutta helpompi tie kyllä houkuttaisi.
On monien asioiden summa miksi sydän tuntuu raskaalta eikä
voi elää toisinkaan. Se selviää kyllä, ajan kanssa.
Ennnen kuin puussa on lehti...toivoisin. Ennenkuin maassa lumi, toivoisin vielä enemmän.
Sydän kirjoittaa vain surullisia asioita.

Lintu lentää ikkunan taakse.
Luulen että lintu lohduttaa. Luulen sen tuovan viestiä jota kaipaan. Yritän kuunnella ja katsella sitä oikein tarkkaan jotta ymmärtäisin minkä viestin se haluaa minulle kertoa. Olen varma että se pomppii ilosta , haluaa suupielen ylöspäin....ja onnistuukin.
Joskus elämänreppua on vaikea kantaa, siitä taakasta haluaisi jakaa hieman muillekin, toisinaan siitä ei haluaisi jakaa murustakaan muille vaan yrittää keksiä keinoja millä saisi sen kevyemmäksi. Minne purkaisi reppunsa, minne meren pohjaan upottaisi sen sisältöineen päivineen.  Hakisi sen silloin kun se tyhjänä kelluu laineilla.
Se ei olisi enää entisensä, mutta hyvällä hoidolla se paranisi ja kulkisi jälleen mukana.
Toivon tuulen joka pyyhkäisisi kaikki murheet maapallolta vaikka sinne kuuhun tai jonnekin planeetalle. Ehkä saisimme palautettua jälleeen hyvät energiat maapallolle.
Ehkä saisimme hymyn huulille kärsiville, onnellisuutensa sen kadottaneille. Kuinka aurinko paistaisi jälleen sydämiimme eikä vain ihollemme.

Syksy on ihanaa aikaa mielestäni, ei useimpien. En aio kuitenkaan olotilaani myötä muuttaa siitä käsitystäni. Aion silti nauttia kynttilän välosta, takan lämmöstä ja rentouttavista lenkeistä metsässä. Aioin näyttää että tämäkin olotila voitetaan.
Niin paljon on syytä onnellisuuteen tummankin pilven alla.

Hieman synkiltä nuo pilvet näyttävät, mutta aina pitää katsoakin vähän kauemmas.
Ihan selvästi siellä paistaa jo aurinko, pääsispä vain jotain oikopolkua sinne.
Tarkemmin ajatellen oikopolut eivät välttämättä kuitenkaan ole niitä parhaita
polkuja.....

Juhlamielellä......

Onnellisuus on ollut taas läsnä muodossa jos toisessa. Voihan

sitä kutsua toisellakin nimellä jos haluaa, vaikka Ihania hetkiä.

Niitä oli viime viikonloppuna yllin kyllin. Viikolla taas....no niin

ei siitä sen enempää. Mennyt on mennyttä ja jos kaikki ei mene

niinkuin siellä Strömsöössä vai mikä se nyt olikaan niin ehkä

se tuleva viikko on sitten parempi. 

Viime viikonloppuna saimme viettää Elkkiksen sisaren syntymä

päiväjuhlia. Tuli taas sellainen tunnelma että juhlia pitäisi kyllä

vähän useammin ja juhlan aiheita pitäisi keksiä pienistäkin asioista.

Juhlat kuin juhlat piristävät aina arkea. Suku on koolla , muistellaan menneitä.

Hämmästellään kuinka lapset ja lastenlapset kasvavat  ja he vuorostaan

nauravat tuleeko heistäkin tuollaisia.....juu, tulee aikanaan.

Niin ja tarjottavat eihän ne ole mitenkään tärkeitä ei todellakaan.

Mutta jos emäntä sattuu olemaan loistava leipuri ja on viettänyt

keittiössä viimeiset kaksi päivää niin voin sanoa että onhan se 

vieraista AIVAN IHANAA. Pöytä notkuu herkuista ja olet 

todella onnellinen että ostit sen joustavan mekon sen kureliiviä

muistuttavan mekon sijaan. 

Yhdessä vietetty ilta on tunnelmallinen ja se liitetään hyviin muistoihin.

Sellaisiin onnellisiin.

Yön nukuttuamme alamme valmistua seuraaviin juhliin. Olen jo monta

päivää käynyt mielessäni valtavaa tunnemyrskyä. En koskaan uskonut

elämässäni olevani tässä tilanteessa ja kuitenkin nyt olin.

Pieni poika, melkein unessa tuhisee isänsä sylissä. Haluaisin ottaa

tuon nyytin heti syliini ja haistella tuota ihanaa vauvan tuoksua

mutta hillitsen itseni. Vauva nukahtaa mutta herää melkein heti.

Puhelen vauvan isoveljelle mahtaisiko sillä olla nälkä. Veli

katsoo minua tarkkaavaisesti ja sanoo:" Jos sulla on tarpeeksi

isot tissit voit kai syöttää sen!"Lähden oitis puolustus kannalle ja

yritän selittää mahdollisimman lyhyesti että se on äidin tehtävä.

Poika on myös sitä mieltä että äiti on parempi siinä.

Kaikkien mummien ja mammojen ja mitä niitä nyt siellä olikaan,

jälkeen saan viimein tuon tuhisijan syliini. Käännän pääni pois

etteivät nuo mummokaapparit näe liikutustani. Vetäydyn toiseen

huoneeseen ja puhelen pojalle, vaikka minusta tuntui että hän

ei olisi välittänyt kuulla juuri nyt puhettani. Outo mummeli ja

puhelee ja pussailee...no kertokoon asiansa...siltä hänestä varmaan

tuntui....

Hei pieni ihminen, olen kummitätisi. Kyllä, tiedän että sinusta

tuntuu kummalliselta että vanhempasi valitsivat näinkin kauan

eläneen kummin, mutta niin siinä vaan kävi. Minä kyllä yritin

heille kertoa että ehkä et innostu tästä asiasta ja ovatko varmaan

mietineet asian loppuun asti. Olivat kuulemma.

Tässä sitä nyt ollaan sinä, minä ja Elkkis. Niin hän on kummisetäsi.

Se oli se setä joka yritti ottaa sinut mutta olin nopeampi. Nyt hän

odottaa vuoroaan malttamattomana ja toivoo ettei kukaan noista

mummoista vie sinua. 

Rakas pieni, olen varma että isoäidilläsikin oli  "näppinsä" pelissä

tässä asiassa. Niin, vaikka hän asuukin siellä pilven reunalla 

on hän silti läsnä juuri nyt, olen siitä varma. Hän on iloinen

sinusta ja muusta perheestäsi ja siitä että olette osa meidänkin

perhettä.

Kultaseni, vaikka välillämme on pitkä matka yritän voimieni

mukaan olla elämässäsi läsnä. Jo nyt pyydän anteeksi jos en

aina jaksa tulla kun tarvitset, mutta voit olla varma että meillä

on mukavaa kun nähdään. 

Olen iloinen että saamme kuulua elämääsi, toivottavasti

sinustakin tuntuu siltä.

Olisin kyllä puhellut pitempäänkin mutta herra alkoi huutaa

sen verran että minun oli pakko vapauttaa hänet.

Epäilin että hän kyllästyi juttuihini tai oli  harmissaan

meidän nimityksestämme, mutta äiti väitti että hänellä oli

TAAS nälkä. Tuota menoa pojasta tulee jättiläinen sen

verran usein minusta söi. No, taitaa se olla ihan normaalia

kuitenkin.

On monta eri syytä juhlia, meillä tällaisia tällä kertaa.

Koskaan ei voi tietää mitä elämällä on tarjottavanaan.

Kummiksi kuusikymppisenä eihän se tavallista ole mutta

ei tavatontakaan. Itselläni oli aivan samanikäiset kummit

kuin mekin.
Toivon että näkisin kummipoikani täysi-ikäisenä

ja voisin kertoa hänelle jotain mitä kukaan muu ei kerro.

Haluaisin myös olla läsnä kun hän silloin avaa kirjekuoren

minne me kaikki kirjoitimme hänelle jonkin viestin, kuka

mitäkin. Mutta ennenkaikkea haluaisin että hän saisi

elää mahdollisimman onnellisen elämän.
Kun jonain päivänä tulee niitä kiviä sinne elämän polulle niin
ne olisivat niin pieniä ettei niiden yli olisi vaikea päästä.....

Nalleja ja enkeleitä ja nalle-enkeleitä pienelle.....

Tyyneyttä metsästä.....

Välillä kiire ja kaikenlainen touhu sekoittaa arkista leppoisaa
elämää. Toisinaan vihollinen nimeltään stressi koettaa
ottaa ylivaltaa. Itsensä hillintä oppaat tuntuvat turhan päiväisiltä
hömpötyksiltä. Jos jotain on joskus sisäistänyt niin tulee tilanne
jolloin kaikki unohtuu tai käytäntö on ihan jotain muuta.
On haettava helpotusta jostain ihan muusta.

Juuri edellä mainittua oli jatkunut muutaman päivän. Mikään
yksittäinen harmitus ei ollut kyseessä vaaan selkeästi kasaantuvat
asiat.
Jokin tiedotusväline ilmoitti että juuri huomenna on vielä viikon
loistavin päivä. Sitä se ei maininnut että sattuu olevan minun vapaa
päiväni, mutta onnekseni huomasin sen. Soitto ystäville ja
tarkka aikataulu niin voisimme tavata ja samalla saisin muuta
ajateltavaa.

Sattumien summa tai jonkun korkeamman järjestämä juttu. Itse
uskon jälkimmäiseen. Oli se että myös ystävien aikataulu saatiin
stemmaamaan meidän kanssa.
Aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta, ilma oli juuri sopivan
lämmin. Melkein itku tuli kun lähdimme kiertämään luontopolkua
ihanan järven ympäri, minkä ystävämme olivat löytäneet.
Kaikki murheet tuntuivat jääneen heti alkumetreille ja taisi jokin
näkymätön voima heittää ne kokonaan järveen. Rauhallinen kävely
maastossa puiden lomassa  varastoi kärsivällisyyttä sydämmeeni.
Vaikka jalkani eivät kipuilematta aina suostukkaan kävelemään pitkiä lenkkejä
niin ylhäällä päässä kuitenkin joku huutaa MENNÄÄN VIELÄ, JAKSAA, JAKSAA.
Reitti oli niin ihana ettei sen olisi suonut loppua koskaan.

Vaikka matka ei ollut kovin pitkä nautin suunnattomasti kun ystävämme olivat ottaneet
lounaan mukaan. Jokainen voi vain kuvitella kuinka se maistui, kuin myös
kahvi ja pulla.
Katselin kalliolta vettä ja metsää, tuumailin minkälainen vaikutus sillä voi
olla ihmismieleen, kumpa sitä osattaisiin hyödyntää viimeistään silloin kun
väsymys eniten painaa.

Vaikka pilviä alkoi muodostua taivaalle se ei todellakaan haitannut tunnelmaa.

Muutaman päivän päästä olin jälleen samassa jamassa. Tekemättömiä töitä
kotona, pitkiä työmatkoja, tietokone ohjelmien muutoksia, toimimattomia
koneita ym. ym. Asioita joita on tehtävä , etkä kuitenkaan voi. Vaikka kuinka
lohdutat itseäsi ASIAT JÄRJESTYY tavalla tai toisella niin aina se mieli
ei jaksa ottaa tietoa tyynesti vaan se stressaantuu.

Jälleen luoja otti ohjat omiin käsiinsä ja järjesti niin loistavan sunnuntaipäivän.
Vaikka nukkuisin univelkaani, tekisin ne tekemättömät työt sisällä aikaa
jäisi yllinkyllin ulkoiluun.

Halusin lempi lenkilleni, siitäkin huolimatta että joku mainitsi kävelleensä
siellä ja keränneensä hiuksensa täyteen hirvikärpäsiä. Halusin uhmata niitäkin.
Aurinko laittoi parastaan, jopa lämmitti niin että muutama vastaan tulija
tyytyi takin sijasta pelkkään teepaitaan. Hirvikärpäset oli luoja ilmeisesti
puhaltanut jonnekin ihan muualle koska emme niihin törmänneet.
Ajatteli varmaan että hermostuisin niistä ja oikein ajattelikin.
Kiersimme kolme järveä , istuimme laiturille ja kiersimme uudestaan
järvet, nyt vastapäivään. Oli tunne ettei voi mennä sisälle. Tuntui jälleen
että jokainen puu olisi imenyt kaiken sen stressin minkä  olin jälleen
kerännyt itseeni. Kuinka ne paransivat jokaisen murheen joka kaivoi
sisintääni. Kun kaikki oli korjattu, olin valmis lähtemään kotiin.
Yritin kiittää mahdollisimman nöyrästi tästä mahdollisuudesta....

Jokaisella oma stressin poistajansa. Kuka ottaa huikat, kuka menee
saunaan jne. Jotkut onnekkaat eivät edes tunne sellaista sanaa kuin
stressi ja vaikka tuntisivatkin eivät lähde sen matkaan. Ihailen heitä.

Minä maalaistyttö joka halusin ehdottomasti asumaan kaupungin
vilinään ja kun se silloin joskus toteutuikin, nautin siitä todella.
En kuitenkaan silloin olisi voinut kuvitella että tulen tarvitsemaan
myös maaseudun rauhaa. En olisi voinut kuvitella miten tarvitsen
joskus metsän tuoksua ja tyyneytttä mitä se suo kun sitä kuuntelee.
Onnellisen mielen voi löytää juuri sieltä, metsästä.....