Vaivasenluu osa 4/ Työhön.....

Kokonaista kaksi kuukautta kotona on nyt takana. Miten voikin
aika kiirehtiä niin nopeaan. Kun aikanaan jäin sairaslomalle olin
varma että kuukauden kuluttua viimeistään kaipaisin ehdottomasti töihin.
Liekö hyvä palvelu osa syynä kotona viihtymiseen vai kasvanut
laiskuus,  kenties molemmat.

Viimeinen viikko kotona meni oman kunnon tarkkailussa. Olenko
valmis töihin vai tarvitsenko lisää lomaa. Joka toinen päivä olin
lisäloman tarpeessa ja joka toinen päivä olin elämäni kunnossa.
Jalka ei tietenkään vielä ole entisensä, eikä varmaan pitkään aikaan
mutta arjen askareissa sen pitäisi pysyä mukanani, ilman että
voihkin koko ajan.

Se että jännitin mitä jalka tykkää työkengästäni, jännitin yhtä
paljon mahtuvatko työvaatteet päälleni. Jälkimmäiset just ja just.
Kengät samoin, aika täynnä. Kahdessa kuukaudessa työelämässsäkin
ehtii tapahtua kaikenlaista joten uuden oppimistakin piti siinä sivussa
opetella. Vaikka vanha muisto. Kun olet loman jälkeen päivän töissä,
on olo kuin ei olisi lomalla ollutkaan. Oli tietenkin takaraivossa.
Siitä huolimatta jännitin töihin menoa aika lailla ja varsinkin miten
jalka jaksaa.

Ensimmäinen päivä meni niin hyvin että olin itsekkin hämilläni.
Oli mukava olla töissä, nähdä kollegoja ja tuttuja asiakkaita.
Illalla kotona olin kuitenkin niin väsynyt, jo yksistään siitä
etten ollut seissyt niin pitkiä aikoja ja vähän jännityksestäkin.
Melkein toivoin että olisin voinut olla seuraavan päivän vapaalla.

Vapaa ei toteutunut, joten matkaan oli taas lähdettävä. Päivä
olikin jo huomattavasti raskaampi mutta tieto että voin lepuuttaa
illan kotona auttoi asiaa. Olin delegoinut kaiken mahdollisen Papalle.

Tuli kolmas uusi aamu ja työt odottivat jälleen. Nyt jalka alkoi ilmoitella
että tätä ei voi jatkaa näin , jotain on tehtävä. Heilutin ja huilutin
ees, taas, mutta jalka tuntui jonkun toisen jalalta. Puolet paksumpi
kuin toinen ja kengän tarranauha ylsi juuri ja juuri niin että kenkä
pysyi jalassa. Illalla olin melkein varma että viimeinen työpäivä
oli sille liikaa. Jos en luovuta se tekee minulle jonkin tosi ikävän
tepposen.

Kun neljäs aamu vihdoin koitti, olin väsynyt ja epätoivoinen. Tunsin
itseni puolikkaaksi, toinen puoli oli minua ja toinen ihan joku vieras.
Päätin kuitenkin napata vanhaa tuttua buranaa aamun ensimmäisinä
tunteina vähän enemmän ja taskuihin sitten vielä muutama mukaan.
Niillä eväillä kohti viikon viimeistä työpäivää.

Illalla sain huomata että kestin kuin "mies" konsanaan. Jalka ei ollut
sen kummempi kuin alkuviikosta, no ehkä pikkuisen väsyneempi
mutta kutakuinkin hymyssä suin sain todeta että kyllä tämä
tästä lähtee käyntiin.

Elämä on taas mallillaan, kesä edessä ja lomakin siintää jo kuukauden
päästä. Leikkaus onnistui ja jalka on varmasti parempi talveen
mennessä, niin ainakin toivon.
Asiat järjestyy, kivut katoaa. Taidan sittenkin uskaltaa jonain päivänä
leikkauttaa toisenkin jalkani....ehkä.

Uusi viikko on alkanut, aurinko paistaa taas niinkuin lomallani.
Pää puhisee uusia suunnitelmia, tekeminen maistuu. On tärkeää pitää
huolta lähimmäisistä, omista rakkaista, ystävistä. Mutta on myös
äärettömän tärkeää pitää huolta itsestä.  Onnellisuus on joskus
niin monimutkaista ja välillä hyvin yksinkertaista............

Kesä alkaa juhannusruusuista tai valkovuokoista tai kenties orvokeista.................

Vilkaisu peiliin.....

Viimeaikoina tuumailuni ovat lähinnä keskittyneet vaivasenluutani
kohdanneeseen kohtaloon. Yritän päästä elämässä eteenpäin, ainakin
siltä olin. Katsotaan sitä sitten kun astun työelämään
takaisin. Ei siksi että se jotakuta kiinnostaisi vaan siksi, kun/jos
joudun jonain päivänä leikkauttamaan toisenkin jalkani. Saattaa
olla että olen unohtanut toipumiseni niin voinpahan sitten
seurata täältä miten se homma oikein eteni.....

Viimeiset viikot ovat todellakin olleet lepäilyä ja toipumista.
Pappa on hoitanut omaishoitajan virkaa tavalla mitä en suurissa
unelmissanikaan olisi uskonut. Kaikki kodin perusasiat, siivoukset,
ruoanlaitot, piha hommat. Kaikki ilman minkäänlaista toivomusta
että voisitko? Viitsitkö? Ehtisitkö? Näitä ei ole liioin tarvinnut
käyttää. Olen kirjaimellisesti suu auki tuijottanut hänen touhuilujaan.
Jopa ruoanlaittoa hän on opetellut. Olen monesti sanonut että voisit vaikka
jotain opetella, mutta hän on ollut sitä mieltä että minulta se käy
joutuisammin ja hän tekee sitten jotain muuta. No nyt on sitäkin
sitten opeteltu sillä seurauksella että kohta en mahdu enää ovista
kulkemaan. Jos tarviin jalkaleikkauksen seurauksena isommat
kengät käyttööni, niin voin lisätä toipumisen seurauksena isommat
vaatteet käyttöön.

Aivan uskomaton lämpöaalto on hellinyt minua koko sairauslomani aikana.
Kesä vaatteita on ollut ihan pakko kaivaa esille kaappien
syövereistä. Tai oikeastaan olen pärjännyt parilla löysällä hellemekolla.
Vaativampi vaatetus on välittömästi tuonut hien pintaan, niin kuuma
on ollut. KIITOLLINEN SIITÄ!!!!
Kun toipuminen on edennyt siihen pisteeseen että alan taas ajatella
omilla aivoillani, enkä vaan köllöttele Papan hellässä hoivassa.
Itsenäisesti en pysty kulkemaan, koska autolla en voi ajaa vielä.
Enkä liioin kävellä pitkää matkaa, seisomisesta puhumattakaan.
Mutta silti. Olisi mukava pukeutua vaikka johonkin uuteen kesäpaitaan
tai mekkoon.

Köpöttelen paikalliseen naistenvaateliikkeeseen, Pappa pitää huolta kainalo
sauvoistani kun selaan vaaterekkiä tottunein ottein. On ruutua ja raitaa.
On kukkaa ja yksiväristä. Isoa kokoa ja niin pieniä ettei sen kokoisia
aikuisia ole olemassakaan.....kai.
Ystävällinen myyjätär esittelee minulle mekkoa joka on kuulemma
"aivan minun näköinen". Minusta meissä ei ole mitään samaa.
Myyjä kehoittaa minua laittamaan mekon jo olemassa olevien
vaatteiden päälle, luultavasti siksi koska hän varmasti pelkää
että kaadun hänen päälleen, kun keikun ilman keppejä.
Teen työtä käskettyä ja mekko tuntuu hyvältä. Myyjän ilme
kertoo jotain ihan muuta ja päätän vilkaista peiliä. Sen
jälkeen olen samaa mieltä. Myyjä yrittää vielä kohteliaasti
uskotella että tulos voisi olla toinen, jos kuitenkin koittaisin
ilman noita omia vaatteitani jotka ovat mekon alla.  Mutisen
jotain epämääräistä ja kerron palaavani asiaan kun olen taas
oma itseni herra, eli kävelen ihan omin avuin.

Kaupan peilissä oli varmasti jotain vikaa naureskelee Pappa
kun puhisen ettei mikään sovi. Olisin vaan niin halunnut
piristää itseäni pienellä ostoksella. Maailmani ei siihen kaadu,
koska en todellakaan ole shoppailija joka palkitsee itsensä
joko, jos on harmitus päivä tai pilalle mennyt päivä. Tämä
oli vain hetkellinen päähänpisto....kai.

Kotona kuljeskelen peilien ohi ja katselen itseäni vähän
joka kulmasta, että mikä niistä olisi minulle vähän armollisempi.
On pyöreä, soikeaa, käsipeiliä ja kokovartalo peiliä. Eroa ei
tunnu löytyvän. Äitini kuva hymyilee hyllyllä. On kuin
hän seuraisi huvittuneena touhuani. Katsoessani kuvaa tarkemmin,
huomaan miten paljon häntä muistutankaan. Samalla muistan
miten rakas ja ihana äiti oli.....juuri sen näköisenä kuin oli.
Miksi en siis minäkin. Kaivan vaatekaapia uudelleen ja löydän kuin
löydänkin jotain päälle pantavaa joka ei purista eikä paljasta
kaikkia muhkuroitani.

Peilit kertovat joskus karua kieltä, sairaus vie välillä voimat,
kivut jatkuu joskus pitempään kuin olisi halunnutkaan, toipuminen
kestää kenties kauemmin kuin oli ajatellut ja kaikkea ei aina voi saada
vaikka haluaisikin.
Mutta onnellisuus on sitä että rinnalla on ihminen joka jakaa
kaiken sen kanssasi.........

                                                 Siinä se odottaa katsojaa.....

Vaivaisenluu osa 3/ Kenkiä ja tohveleita....

Terveisiä sairastuvalta. Viikot kuluvat ihmeen nopeasti vaikka
oikeastaan mitään ei tapahdu. Ja toisaalta tapahtuu aika
paljonkin jos määrittelee sen juuri sairausloman kantilta.

Tikit lähti todella kivuttomasti pois ja miksi ei olisi, olihan
ottaja ammattilainen. Siitä kun häntä kehuin ja kiitin, hän
kyllä mainitsi että aina se ei suinkaan mene kivuttomasti
joskus niitä joutuu melkein repimään. Yöööööök, ajattelin....
Elämä sen jälkeen on ollutkin yhtä rasvaamista. Minulle kun
sanottiin että kannattaa rasvata ettei leikkaushaava jää rosoiseksi
eikä kireäksi. Liikaa ei kuulemma voi rasvata. Olen sitten
noudattanut kehotusta kirjaimellisesti. Olen rasvannut jalat,
housut, sukat, tyynyt, sohvan , maton ja luultavasti vielä
jotain mitä en tässä muista tai en ole vielä huomannut.
Rasvapurkkeja on myös erillaisia. On rasvaisempaa ja paremmin
imeytyvää, tuubissa ja purkissa. Niitä sitten kuljettelen tunikani
taskuissa kun menen huoneesta toiseen. Kepit kun estävät
normaalin kuljetuksen. Toisinaan unohdan ne milloin kylpyhuoneeseen
tai mihinkin ja rakas omaishoitaja Pappani kiikuttaa ne kiltisti
minulle. Siirtyminen paikasta A paikkaan B , tuntuu tänäpäivänä
uskomattoman työläältä. No muutahan minulla ei ole kuin aikaa, joten
So What...

Sain vihdoin myös pois kuukauden seuranani kulkeneen tukikengän.
Tosin en olisi millään raaskinut hänestä luopua, mutta toisaalta taas
mennään askel kohti parantumista.
Se olikin aika vekkuli hetki kun kengästä luovuin ja laitoin kipeään
jalkaan normaalin kengän. Normaalin? No toisessa jalassa vain normaali
ja kipeässä jalassa PAPAN neljävitoset!!!!! Onneksi Pappa muisti että
omistamme melkein samanlaiset lenkkarit, etten ihan Robinilta näyttäisi.
Nyt näytin vain Peppi Pitkätossulta.
Kun otin ensi askelia kuukauden jälkeen tavallisella kengällä, tasapainoelin
teki kuperkeikkaa. Lattia näytti aivan kuoppaiselta ja myös tuntui siltä.
Pystyssä pysyminen oli hetken todella taitolaji. Epäilin että fysioterapeutti
oli tehnyt jotain lattialle kiusakseni. Hyvin pian ymmärsin että vain pääni
sisällä oli tämä HopLop. Pikkuhiljaa tasapainoelin alkoi uskoa etten kuljekkaan
loppuelämääni vinossa vaan tarkoitus olisi palata siihen miksi luoja minut
loi.
Muutaman päivän jälkeen voin jo sanoa että meneehän se pikku hiljaa,
pikku hiljaa....

Aurinko paistaa täydeltä terältä, mittarikin näyttää reippaasti yli kahtakymmentä
joka päivä. Olen nauttinut kun voin kulkea Papan aamutossuissa. Toisilla
köpöttelen sisällä ja toisilla ulkona. Hän on joutunut uhrautumaan oikein
kunnolla. Hänellä kun noita kenkiä aina ollutkin ehkä vähän enemmän
kuin normi miehillä yleensä.
Kiitollisuudella ajattelen että operaatio on tähän aikaan vuodesta. En voi
ymmärtää millaiset lapikkaat olisin joutunut laittamaan jos talvipakkasella
olisi ulos pitänyt tällaisen jalan kanssa mennä.
Nyt sentään ONNEKSI löysin kenkäkaupasta sandaalit jotka eivät ole

kuin numeroa isommat kuin normaali kenkäni.
Joten en joudu niitä hylkäämään kun jonain päivänä  jalkaparkani
on ihan kunnossa.

Jumppaa pitkin päivää , kävelyharjoittelua ja välillä kotikaupassa käyntiä.
Siitä on tämän hetkinen onnellinen elämäni tehty. Päivä päivältä parempi
näin haluan uskoa......

Pomin kuin poiminkin valkovuokkoja äitienpäivänä Papalle, hän kun hoitaa nyt tätä
äidin virkaa. Vähän oli yllättynyt, mutta mielissään. Heti haki maljakon :)

Vaivasenluu osa 2 / Lääkkeitä vai ei.....

Illan hymyt olivat kaukana kun viimein heräsin. Yöllä alkanut
jalan "sykkiminen" piti minut hereillä vaikka toisaalta olin aivan
poikki. Melkein joka toinen tunti otettu kipulääke auttoi hetkellisesti,
mutta "sykkiminen" sen kuin jatkui ja jatkui. Kun sitten vihdoin olin
päässyt aamuun olin niin lääkehöyryssä että tuskin pysyin pystyssä.
Aamupalaa ei voinut edes ajatella ja siksi siirryinkin takaisin
kipulääkkeihin ja yritin unohtaa kovia kokeneen jalkani. Hirvittävä
oksennuksen tunne alkoi vaania jo muutenkin epämukavaa olotilaani.
Päätin painaa pääni uudelleen tyynyyn ja kun pappa vielä teki lähtöä
hautajaisiin niin mikään mahti maailmassa ei vaatinut minua olemaan
reipas.....

Parin tunnin unien jälkeen havahduin tunteeseen että olen sittenkin
elossa ja pahoinvointikin oli aika hallinnassa. Jalka rakasti olla
asennossa jossa varpaat näyttivät kohti kattoa. Yritin kovasti opettaa
sille että olisi muitakin asentoja, mutta se piti päänsä ja siispä miellytin
sitä minkä pystyin. Toinen asento mistä se piti oli liike. Siinä sitten
kuljin ympyrää olohuone, makuuhuone, työhuone, keittiö ja takaisinpäin.
Välillä tein pitemmän lenkin ja kävin jopa kylppärissä. Se olikin sitten
hieman vaativampi lenki, pari kunnon kynnystäkin, mikä jo sinällään
vaati aika akrobatiaa kun jalka painoi ja päässäkin pientä heilutusta.

Ensimmäiset päivät kuluivat vaihtelevaisesti kuten edellä. Välillä oli
päivä että olisin voinut lähteä vaikka minne ja samantien iski väsymys.
Tuskin jaksoin kiertää edellä mainittua lenkkiäni.
Onneksi naapurin ihanat naiset kävivät piristämässä minua....

Seitsemäntenä päivänä pappa pakkasi minut jälleen autoon. Se olikin
ensimmäinen kerta sen jälkeen kun saavuin kotiin. Aamu oli hieman
ankea , mutta pienen yäkkäyksen jälkeen olin iloinen että hän päättäväisesti
otti minut mukaan ja suuntasimme katsomaan lapsenlapsiamme.
Päivä oli loistava ja jaksoin koko päivän ilman minkäänlaista kipulääkettä.
Liekö lapsilla parantava voima.....olin siitä aivan varma. Lääkärin
määräyksestä meidän piti pysähdellä välillä jotta veri pääsee virtaamaan
paremmin ja sitä noudatimmekin. Illan viimeisen pysähdyksen jälkeen
oli tunne . Väsynyt mutta onnellinen......

Viikon kuluttua en tarvinnut enää yhtään kipulääkettä, en edes illalla.
Olin onneni kukkuloilla. Minulle avautui myös ihan uusi maailma.
Aloin käydä kaupassa!!! Niinpä.  Miten voi kauppareissukin tuntua juhlalta,
varmaan siksi että askel......no, parempi. En olisi koskaan uskonut että
kauppa reissutkin tuottavat niin suurta mielihyvää..
Myös ystävien vierailu meillä piristi suunnattomasti. Tuntui hyvältä purkaa
tuntojaan ymmärtävälle ystävälle, vaikka koti ei ollutkaan ihan
parhaassa vireessä. Pappa kun on joutunut koville. Omaishoitajan osa
on ollut hänelle kokopäivä työtä. Tosin olen laittanut merkille että
eräät työt, varsinkin ruoanlaitto ja suunnittelu on selvästi ollut hänelle
mieleen. Olen jopa ajatellut ulkoistaa, ainakin osan siitä hänelle vaikka
joskus tervehdynkin.

Toisella viikolla alkoi jalan turvotus olla melkein unohdettu asia. Ei siis
aivan kunnossa, mutta ei kipeäkään. Siispä pihahommiin......
Haravointi.... Ei ihan onnistunut. Jalan päälle kun ei voinut astua ja nyt
vasta keppejä oli liikaa. Mutta perennapenkkejä oli helppo repiä kun sai nojattua
keppeihin jäi toinen käsi vielä vapaaksi . Puitten leikkuu onnistui myös
aika näppärästi. Joskus ollut hankalaa kahdellakin kädellä.
Keppi oli myös aika kätevä,  sillä kun  sai sitten osoitettua
papalle että otapa tuosta ja tuosta. Oli kyllä aika pomo fiilis. Pikku
hiljaa piha alkaa heräämään talvi  horroksesta.

Parantuminen on edennyt paremmin kuin uskalsin haaveillakaan. Ikä ja
muutama muukin seikka epäilytti ja pelotti. Jos leikkaus tuo kaipaamani
helpotuksen on tämä ollut sen arvoista.
Kaksi viikkoa on mennyt ja olen todella iloinen että olen toipunut näin
hyvin . Vielä on kuusi viikkoa jäljellä. Kohta ovat tikit poissa.
Alkaa taas,uusi vaihe. Olen aika iloinen, onnellinen ja luottavainen.......

Viime vuonna tähän aikaan konttasin ojan pohjalla ja kuvasin leskenlehtiä. Tänä vuonna tyydyn ihailemaan niitä auton ikkunasta. Aina ovat kuitenkin yhtä ihania. Lehdet antavat toivon että kesä on kohta käsillä. Kohti parempaa aikaa mennään.......

Vaivasenluu osa/1 Leikkaus

Niin vain sekin päivä koitti että edessä oli vaivasenluuni leikkaus.

Vaikka luulin etten tässä elämässäni sitä anna tehdä. Pelko tila

siihen liittyen oli niin suuri, eikä muisto äidin kokemasta leikkauksesta

joskus kauan sitten parantanut tilannetta mitenkään. Päin vastoin

kauhu oli sitäkin suurempi.

Koitti perjantai 13 päivä. Jo kohtalainen enne lisäämään pelkoa 

jo muutenkin melkein hermoromahduksessa olevaan itsetuntooni.

Lohduttelin itseäni että onhan pappakin syntynyt tuona huonon

onnen päivänä, eikä hän nyt olemassa oloani mitenkään huonontanut , 

päinvastoin.

Pappa toi minut sairaalaan ja lupasi hakea minut heti kun vaan soitan

hänelle, päiväkirurgisesti kun toimenpide tehdään. Lähdin urhoollisesti 

tallustelemaan sisälle, jolloin pappa soitti torvea ja ilmoitti että kainalosauvat

voisin myös ottaa mukaan. Tässä kohtaa jo ajattelin , että just näin tämä

menee, VOI KAUHISTUS? 

Kun ensimmäiset kipulääkkeet annettiin ja jäin odottamaan lähtöä

leikkaukseen, yritin muistella jooga opettajani opettamia hengitysharjoituksia .

Oma hengitykseni muistutti lähinnä synnytys hengityksiä kuin rentoutus harjoituksia.

Vihdoin marssin hoitajan perässä kohti leikkaus salia. Jostain syystä en

päässytkään saliin vaan minut ohjattiin ulkopuolelle , siinä olevalle

tuolille. Esilääkityksestä huolimatta jännitys nousi tässä kohtaa nollasta

sataan ja itsehillintäni oli todella koetuksella.
Kun viimein hoitaja tuli hakemaan minua, tunsin miten kyyneleet
alkoivat valua poskilleni vaikka kuinka yritin koota itseni ,
samalla kun pyytelin anteeksi kaikilta läsnäolioilta .
Ystävällinen hoitaja selitti miten kaikkia jännittää ja

miten heillä on joku eri juttu juuri tänään mitä tehdään täällä leikkaus
salissa....en edes kuullut/muista/ymmärtänyt kaikkea kuulemaani.

Olisin niin halunnut että minut nukutetaan ja olisin välttynyt kaikelta

tältä.

Hoitajat selittivät ystävällisesti mitä he tekivät minulle ja minä

kuuntelin mutta en sisäistänyt yhtään mitään. Jostain kaukaa kuulin

miten joku sanoi että " potilas on erittäin hermostunut" , tuumailin

vaan että kenestäköhän ne puhuvat....

Heräsin kuin jostain unesta. Hämmästelin oloani. Eihän minua

pitänyt nukutettaa. Ilmeisesti lääkkeet olivat vieneet ajantajun ym.

Olin vähän ihmeissäni , kun tunsin miten vasen jalkani liikkui.

VASEN! Miten ihmeessä. Siis onko ne sittenkin leikanneet väärän jalan.

Kysyivät vielä ennen leikkausta kumpi jalka ja kuitenkin väärän leikkasivat.
Melkein nauroin ääneen......

No ei se niin väliä, se pitäisi muutenkin leikata. Nyt kun mokasivat, varmaan

uusi leikkausaika on aika pian......

Hetken päästä sain huomata että oikea oli jalka mikä leikattiin, koska

en pystynyt liikuttamaan sitä, vaikka käytin kaiken tahdonvoimani.

Kiitin ystävällisiä hoitajia ja pahoittelin vielä miten olinkaan voinut

niin liikuttua. Heidän mielestään asia oli ihan ymmärrettävissä..
Me kaikki kun olemme erillaisia......

Olin onnellinen kun leikkaus oli , kipuja ei missään ja sain lepäillä

vailla minkäänlaisia murheita heräämössä....

Huoneeseen päästyäni sain lounaan ja taisin hieman nukahtaakin. 

Hetken päästä fysioterapeutti opasti miten keppejä käytän. Tuntui

että pää ja jalat eivät olleet samaa paria ollenkaan. Kun yksi jalka on

melkein poissa käytöstä , mutta samalla olet saanut kaksi jalkaa lisää.

Kohellus oli melkoista. Tuntui kuitenkin ihanalta kuulla terapeutin sanat

" Hienosti menee " . 

Neljältä pappa tuli hakemaan minua kotiin. Päästä huippasi kuin olisin
juuri tyhjentänyt pullollisen punaviiniä ja jalkoja oli ihan liikaa.....
Urhollisesti kuitenkin känkkäsin autoon.
Pappa oli ihanasti sisustanut automme takapenkin uuteen uskoon.
Monilla tyynyillä hän teki oloni niin mukavaksi että olisin voinut
matkustaa näin pitemmänkin  matkan.

Ilta meni hyvin ja pureskelin tasaiseen tahtiin kipulääkkeitä mitä
pappa minulle tarjoili. Itse en tuntunut ymmärtäväni niistä
yhtään mitään. Nautin vaan suunnattomasti että tilanne on ohi ja
minulla on ihminen vierelläni joka pitää minusta huolta.
Vahvan kipulääkkeen turvin nukahdin onnellisena ja helpottuneena
uuneen, vailla minkäänlaisia murheita huomisesta. Vaikka tiesin
että niitä tulee, juuri nyt en niistä välittänyt.......

                                  Uusi muodikas kenkäni seuraavat neljä viikkoa........

Haikeutta ilmassa....

Kevät on jo kovaa vauhtia menossa. Ei ehkä minun parasta aikaani
mutta ymmärrän jälleen kerran niitä jotka alkavat heräämään
kylmän ja pimeän talven jälkeen.
Joka kevät toistan itselleni että juuri nyt on tulossa sellainen
unelmien kevät minullekin. Joka kerta joudun pettymään tai
ainakin toteamaan ettei se ollut ihan sellainen miksi olin sen
ajatellut.

Jonkin asteinen masennus, tai se on ehkä väärä sana tämä
masennus. Ne ketkä ovat joutuneet sen todellisuudessa kohtaamaan
eivät varmastikaan ymmärtäisi tätä minun oloani siksi.
Mutta jotain sinne päin ajattelen sen kuitenkin olevan. Kun tuntuu
ettei jaksa eikä kykene mihinkään, mutta tekee kuitenkin.
Kun väsyttää niin ettei pysty nukkumaan. Kun keskittymiskyky
heikkenee niin että on vihainen itselleen ja kuitenkin huomaa
että kaikki tuli tehtyä ja vähän enemmänkin. Kun jälleen kerran
satelee suruviestejä. Niin on vain todettava että ihan on normaali
kevät menossa.
Kun haluaisi ilostua uudesta kevätmuodista. Haluaisi pukeutua
pinkkiin ja taivaan siniseen, mutta mielessä on vain musta valkoinen.

Pesin ikkunat, niin sisältä kuin ulkoa. Maailma näyttää paljon
paremmalta. En olisi uskonut sen auttavan, mutta auttoi.
Olin näkevinäni hämähäkin ja tuulahduksen kesästä. Yrittiköhän
se piristää. Kyyhkyspariskunta on muuttanut jälleen pihallemme
se jos mikä on varma kevään merkki. Siinä ne elävät kanssamme
koko kesän ja sitten taas häviävät ja tuskin muistan niiden olemassa
oloaan sen jälkeen . Kunnes ne jälleen ilmestyvät. Miten voikaan
pari lintua piristää niin paljon. Lunta on vielä pihalla, mutta lämpö
ja aurinko yrittävät vähentää sitä oikein porukalla. Niillä on ihan
selvästi halu piristää minua ja varmaan muitakin.
Krookukset , leskenlehdet iltakävelylenkillä ei voi olla huomaamatta.
Yritän jälleen löytää ihania asioita keväästä vaikka vieläkin
harmittaa miten minulta taas varastettiin yksi tunti, niinkuin joka
kevät. No, onneksi ihana syksy palauttaa sen aikanaan minulle.

Pappa on luvannut raahata mahdollisimman pian pihalle tuoleja
jotta voisin piristyä istuttuani auringon paisteessa. Se todellakin
muistaa paistaa lähes jokainen päivä. Sammuttaa surumielistä
oloani ja muistuttaa omasta D vitamiini tuotannostaan josta
saan olla kiitollinen.

Olen ehkä sittenkin valmis tähän raskaaseen kevääseen. Ehkä
se sittenkin jälleen kerran on ihan tavallinen kevät. Vien ruusun
pois nukkuneen haudalle, kun en hautajaisiin päässyt. Adressin
lähetän toisen pois nukkuneen omaisille, kun en sinnekään pääse.
Kaivan vaaleanpunaisen puseron kaapista, ties koska olen sen
ostanut. Saa kelvata tänäkin keväänä. Kuuntelen kollegani
tilitystä .....hän rakastaa kevättä ja todellakin kertoo sen ja ilmaisee.
Aurinko paistaa sisään ja puhtaat ikkunat hymyilevät kilpaa
ikkunalaudalla olevien kukkien kanssa.
Tunnen sittenkin olevani onnellisemmassa asemassa kuin moni
muu ja siksi päätän ryhdistäytyä, niinkuin kaikkina muinakin
viettämäni keväinä.
Seison terassilla ja teen hengitysharjoituksia , juuri niitä mitä olen
joogassa oppinut. Elämä on tässä ja nyt onnellisimmillaa .
Siispä eletään sitä nyt ja tänään. Huomenna onkin jotain muuta.
Siitä sitten toiste enemmän.......

Kolmonen.....

Näin tässä muutama päivä sitten erään tutun rouvan. Hän kyseli
varovasti minulta. " Sinä kun olet kiinnostunut kaikesta henkisestä,
enkeleistä ym. Oletko koskaan miettinyt numerologiaa?" Vastasin
että olen. Johon hän.." Kummalista miten herään joka yö ja kello
näyttää kahta. Tuntuu kun ostan hedelmiä, vaikka minkä verran
niin summa on aina kaksi euroa. Olin kirpputorilla ja kaikki kirjat
jotka halusin maksoivat myös kaksi euroa. Tuntuu että joku yrittää
viestiä minulle jotain." Sanoin etten niistä viesteistä mitään tiennyt
mutta tiedän pojan jolle numero kolme oli joskus aika merkittävä.
Hän halusi kuulla tarinan.....

Poika josta kerron syntyi tähän maailmaan kolme viikkoa etuajassa.
Kun kätilö punnitsi pojan tuli painoksi tasan kolme kiloa. Äidin ja lapsen
käteen laitettiin sama tunnus kolmonen ja päänympärystä mitatessa
vilahti myös kolmonen. Kätilö tuumasi että, "Tulipa pojalle paljon kolmosia."

Poika kasvoi niin kuin lapset kasvavat. Kun poika oli kolme vuotias
hänen vanhempansa ostivat uuden isomman asunnon. Kolme huonetta ja keittiö.
Asunto oli samassa talossa missä pojan kolme serkkua asuivat.

Vuodet vierivät ja kerran vanhemmat päättivät lähteä lomamatkalle
Portugaliin. Se oli pojan ensimmäinen ulkomaanmatka, hän oli
silloin kolmetoista vuotias.

Aika kului ja jälleen tuli tilanne jolloin pojan perhe päätti muuttaa.
Poika oli silloin yläasteen kolmannella. Sen jälkeen hän oli kolme
vuotta lukiossa ja kolme vuotta ammattikorkeakoulussa. Vuosi oli
2003 kun hän valmistui. Samana vuonna hän täytti 23 vuotta.
Samana vuonna hän oli tutustunut myös nuoreen naiseen ja rakastunut.
Poika oli löytänyt puuttuvan "palasen" elämälleen, olihan tyttö
ei toinen kaksosista, vaan yksi kolmosista.

Valmistumisen jälkeen poika haki töitä ja saikin paikan pääkaupunki
seudulta. Päivälleen kolme kuukautta myöhemmin tyttö muutti
hänen luokseen.

Parin vuoden kuluttua helmikuun kolmantena, poika kihlasi tytön.
Kuukauden kuluttua 4.3 suku nautti kihlajaiskahvit.

Kun häitä aikanaan vietettiin pojan äiti piti siellä puheen ja kertoi tämän
tarinan, samalla salaa toivoen että poika pääsisi irti numerosta joka kulki
hänen vana vedessään...sattumalta.

Tuttu rouva kuunteli kummissaan tarinaani ja tivasi oliko poika todellinen
ja miten hänelle on käynyt häiden jälkeen.

Sanoin että poika on todellinen ja silloin tällöin tuo numero putkahtaa
esiin. Hän ei siihen kiinnitä huomiota ellei siitä hänelle vihjaile.
Pojan vaimon täytettyä kolmekymmentä perheeseen syntyi lapsi.
Kun hän itse täytti kolmekymmentä heille tuli kaksi lasta lisää eli
hän sai ne kolme lasta mitä hänelle "povattiinkin". Hän asuu talossa
jonka numero on ...tietysti kolme. Niin ja yhä siellä kehä kolmosen
sisäpuolella.....

Sanoin rouvalle, niinkuin jokaiselle sanon. Mikään tässä elämässä ei ole sattumaa,
mutta jos jokin numero kulkee mukana niin ei se niin vaarallistakaan ole.
Niinkuin tässäkin tarinassa. Meidän tarinamme ovat ennalta kirjoitettuja
....kenties. Mutta ainahan me voimme muuttaa ainakin vähäsen suuntaa
jos itse tahdomme.
Jos se kaksi euroa tulee punnituksessa, niin lisää hedelmiä ja punnitse
uudelleen. Älä kurki kelloa ennen kuin se soi. jne tai
sitten otat selvää mitä se numero haluaa sinulle kertoa. Yhdestä olen
varma, se haluaa että olet onnellinen.......

       Tuumailin minkälainen kuva tähän sopisi kun katselin vanhoja blogikuvia. Nämä
       kolme kaverusta ovat aika kivoja. Ne kuuluvat kolmelle lapsenlapselleni.
                         

Tavallinen ihminen....

Kuulun jälleen kerran niihin onnellisiin ihmisiin jotka saavat
aloittaa uuden vuoden. Kääntää sivua ja tehdä melkein mitä mieli
halajaa. Tavallisen ihmisen tavallisia asioita.....
Sitä tässä tuumailin että mikä on se TAVALLINEN ihminen?

Tavallinen ihminen, että pitikin tarttua tuohon sanaan juuri kun olin
kirjoittamassa postausta miten aloitamme tämän vuoden taas
kiitollisena jne. Luin mitä olin kirjoittanut viime vuonna tähän
aikaan. Elikkä ei lupauksia, ettei tarvitse surra rikkomuksia.
Ei suklaa lakkoa, eikä paljon muutakaan. Vauhdilla eteenpäin
ja katsotaan mitä vuosi tuo tai vie. Ei siitä sen enempää vaan
palataan tuohon Tavalliseen ihmiseen.....
Tavallinen ihminen minkälainen hän on voi kukin itsekkin
miettiä.....

Tavallinen ihminen. Saa nousta joka päivä sängystä niin ettei tarvitse
kenenkään apua. Pukea vaatteet päällensä, kuunnella ääniä
elämän, joita ympäristö hänelle tarjoaa. Syödä aamupalaksi
sen mitä on itse hankkinut tai joku toinen Tavallinen sen
hänen jääkaappiinsa laittanut. Tavallinen voi tuntea että on koti
mistä lähteä ja koti minne palata.

Tavallinen ihminen saa mennä töihin. Hän menee millä haluaa
tai millä kykenee. Hän saa täyttää päivänsä työllä tai voi olla
kotona jos hän suo ja mahdollistaa sen itselleen. Hän voi myös
kouluttaa itseään juuri sen verran kuin se hänelle sopii tai vähemmän
mitä ensin suunnitteli. Hänellä on mahdollisuus valita, ainakin
hitusen verran.

Tavallinen ihminen voi kävellä kun haluaa ja juosta jos mieli tekee.
Voi hyppiä, kontata, kurkottaa, voi tanssia, pyöriä tai olla vaan.

Tavallinen ihminen voi tuntea tuoksut. Tuoksut tuulen ja kukkien.
Tuoksut puiden ja niittyjen ja kaiken minkä luonto suo. Tietysti
myös tuoksut ruokien.

Tavallinen ihminen voi kuulla ja katsella aisteillaan. Nauttia näkemästä.
Kieltää kuulemansa. On mahdollisuus valita.

Tavallinen ihminen on kaikkea tätä ja Tavallinen ihminen on myös hän
joka ei pysty näihin mihinkään. Tavallinen ihminen tarvitsee auttajaa,
hän tarvitsee tukijaa. Hän tarvitsee kuuntelijaa, hän tarvitsee rinnalla
kulkijaa. Hän on silti Tavallinen vaikka ei ole paikkaa minne mennä.
Ei voi koskettaa tai nähdä edes hitusen maailmaa.....

Mutta Tavallinen ihminen on ELOSSA. Hän voi aloittaa tämänkin vuoden
niinkuin kaikki vuodet. Onnellisena siitä että matka jatkuu ja kaikki
ovet ovat edes hitusen raollaan. Jos jokin ovi onkin suljettu niin
siihen voi aina koputtaa ja avaaja on varmasti toinen ihan
Tavallinen ihminen.....

Hyvää alkanutta vuotta sinulle Tavallinen ihminen.
Erityinen ja paras ihminen niinkuin meistä jokainen...
 toivoopi ihan tavallinen onnellinen ihminen.....

   
                                  Enkeleitä tähänkin vuoteen.....