sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Angry Mumma.....

Joskus on todella vaikea olla onnellinen. Tarkemmin ajateltuna
tarkoitan kuitenkin iloinen. Onnellisuuden ja iloisuuden
välillä kun kuitenkin on jonkinlainen ero.
Iloinen voi olla monestakin asiasta mutta onnellisuus
tuntuu että se on jotenkin syvempi olotila.
Toisinaan asiat eivät mene niinkuin niiden pitäisi mennä.
Välillä vaan tämä elämä on sellaista että vaikka
kuinka yrittäisi olla noita molempia, niin yht äkkiä sitä huomaa
olevansa asioiden pakosta Angry Mumma.....


Tämän viikon olen viettänyt jotenkin kevyesti sanottuna
"löysässä hirressä" erinäisten asioiden takia.
Pelkäsin  menettäväni jotain jota  olen vuosikausia tehnyt.
Asia josta olen ollut iloinen, onnellinen ja välillä
niin Angry Mumma.
Kun sitten huomasin että näin ei käynytkään
en pysty sanomaan olenko nyt yhtään sen onnellisempi.
Kenties menetyksen myötä olisinkin sitä ollut.
Olin innoissani mitä maailmankaikkeus oli varalleni
suunnitellut tämän menetyksen myötä. Se olikin sitä
mieltä että ratkaisu on sittenkin omissa käsissäni.


Se että ottaa raskaasti sen miten asioita tänä päivänä
yhteiskunnassa hoidetaan saa välillä kiehumaan jonkun
muunkin kuin pelkästään teeveteni. Yhteiskuntamme on voisiko
sanoa aika köyhä tänä päivänä sen me jokainen ymmärrämme.
Emme voi elää yli varojen, ei kukaan meistä voi. Silti ne jotka
apua eniten tarvitsevat jäävät usein ilman apua. Kukaan ei
tule tarjoamaan sinulle apua jos et itse sitä pyydä ja jos pyydät
voi olla ettet saa siltikän......

Yksi lapsenilapsista on erityislapsi josta luonnollisesti kannan huolta.
Miten yhteiskunta karsii menojaan juuri heiltä, tuntuu
tietysti todella raskaalta etten sanoisi vääryydeltä.
Ymmärrykseni on kuitenkin vielä sen verran  voimissaan
että tiedän etteivät he ole ainoita. Lista on varmasti loputon.
Se mikä tekee minusta sen Angry Mumman tässä asiassa
on se että mikä hänen kohdallaan kuuluu jokaisen
lapsen oikeuksiin niin sitä ei hänelle suoda. Miten maamme
on täynnä eri instansseja eikä kenelläkään ole selkärankaa
muuhun kuin asioiden siirtämiseen toiselta toiselle. Ei
ole halua auttaa vaikka olisi mahdollisuus........

On ikävää kun asioita joutuu hoitamaan "suurella kiukulla".
Kukaan ei nauti siitä mutta tuntuu että se on tätä päivää
ja vain niiden asiat hoituvat jotka tähän lähtevät.
En ala asiaa sen koommin tähän avaamaan , mutta saattaapa
olla että jonain päivänä voin kuvani löytää jostain iltapäivä
lehtien sivuilta otsikolla ANGRY MUMMA LAITTOI
KUIN LAITTOIKIN ASIAT KUNTOON!!!!!

Ettei ihan valittamiseksi menisi tämä tuumaus, olen äärettömän
kiitollinen kaikille niille jotka ovat olleet tämän pienen
ihmisen elämässä. Auttaneet häntä selviämään hänen
pienen elämänsä alkutaipaleella. Siihen on tarvittu monen
monta ulkopuolista ihmistä vaikka suurin tekijä on tietysti
hän itse . Pieni Päivänsäde. Lapsi jonka silmistä loistaa
aurinko, lapsi jonka hymyä ei kukaan voi vastustaa. Lapsi
joka sulattaa olemuksellaan raavaankin miehen. Lapsi
joka on lahja korkeimmalta. Tuo iloinen , naurava, hassuttelija
joka kulkee päivä päivältä tukevammin tässä elämässä.
Lapsi jonka seurassa mumma ei voi olla Angry Mumma
vaan ainoastaan  iloinen ja onnellinen....

       
                               Iloa muutaman vuoden takaa.....



lauantai 21. toukokuuta 2016

Silmälasien takaa.....

Muistan äärettömän hyvin ensimmäisen kertani silmälääkärissä.
Olin alle kymmenen ja asuimme silloin vielä maalla. Koulussa
tehtiin jonkinlainen perus tutkimus minkä seurauksena jouduin
lääkärin tarkistukseen. Lääkäri olikin sitten lähimmässä kaupungissa.
Oli äärettömän jännittävää sinne mennä ja vielä jännittävämpää
minkälaiset silmälasit saisin. Jotain oli vialla silmissäni , siitä
mitä, en ollut tietoinen. Mielestäni näin ihan hyvin.
Muistan miten äreä lääkäri yritti päästä selville mitä näen ja miten
hyvin. Lääkärin tiukkojen kyselyiden ja isäni vielä tiukempi
tivaaminen aiheutti sen etten oikein tiennyt oliko sen Een sakarat
vasemmalle tai oikealle. Muistan miten vaan ajattelin että
olen noiden kanssa samaa mieltä kunhan vaan saan ne lasini
ja pääsen pois täältä. Lasit tuli , vahvuus oli minimaalinen ja
pieni korjaus taittovirhe. Aikanaan kun lasit eivät enää sopineet
minulle niin niitä ei uusittu, jokaisen mielestä näin loistavasti.
Mitä nyt ehkä toisella silmällä tarkastelin maailmaa hieman
laajemmin.....

Lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin olosuhteiden pakosta
jouduin jälleen turvautumaan silmälääkäriin. Sanomalehteä
lukiessani tuntui etteivät omat kädet enää venyneet niin kauas
että olisi tekstistä jotain selvää saanut. Ensimmäinen kosketukseni
vanhenemiseen oli alkanut koska lääkäri puhui lohduttavasti
ikänäöstä. Siis sitä oli ihan jokaisella ei siitä kuulemma kannattanut
murehtia. Mutta selväähän oli että se ei johtunut siitä että
näköni heikkenee mitä joskus jostain syystä tapahtuu tai sitten
että vaan on heikko näkö. Minulla vaan sattui olemaan ikänäkö
kun olin jo SEN IKÄINEN. Neljäkymmentäviisi, eihän tuo
ollut ikä eikä mikään ja yksi lääkäri oli päättänyt että olin
vanhenemaan päin vaikka itse en tuntenut minkäänlaista
vanhenemista. Käsittämätöntä. Lasit tuli ja lehden kirjaimet
näkyivät jälleen ihan uskomattoman läheltäkin. Näillä
pärjään sitten loppu elämäni.....

Kävin kuitenkin silmälääkärissä viiden vuoden välein. Sukurasite,
jos sitä voi siksi sanoa on silmäpohjanrappeuma. Se oli ainoa
syy miksi menin. Katsovat sitten miten siellä menee
kun en itse oikein sitä näe. Lasien vahvuus kasvoi viidentoista
vuoden aikana vain kerran ja silloinkin "piirun verran".
Kauaksi kun katselin niin joka kerta kerroin miten joskus
tuntuu että näen liiankin hyvin, oli näes sattunut sellaisiakin
asioita mitä en olisi halunnut nähdä..... Lääkäri oli joka
kerta samaa mieltä että näin paremmin kuin yleensä
IKÄISENI. Se mitä en halunnut nähdä kiinnosti aina
kovasti lääkäreitä mutta kaikesta huolimatta pidin ne omana
tietonani......

Kävin jälleen silmälääkärissä. Tällä kertaa minulla oli selvä
viesti lääkärille. Olen tullut mukavuuden haluiseksi ja ehkä
vähän vanhentunutkin eli haluan kaksiteholinssit. Olen
äärettömän kyllästynyt kun lasini roikkuvat nauhassa kaulallani.
No siinä ne nyt ovat roikkuneet viisitoistavuotta kun en aina jaksa
laittaa niitä koteloon. Juuri kun ne sinne saa niin sitten niitä
pitää taas sieltä kaivaa, niin roikkukoot siinä niin ovat ainakin
heti saatavilla. Onhan se tietysti aika haastavaa pitää niitä
puhtaina. Töissä ollessa ne ovat täynnä jogurtin tai juuston
rippeitä ja joskus on tietysti epämukavaa nostaa sellaiset lasit
silmille kun kasa jogurttia on keskellä linssiä. Toinen hankalaluus
on kun rusennan ne milloin minkin takin sisään kun en muista
niiden olemassa oloa. Sangat ovat aika ajoin erittäinkin solmussa.
Onpahan joskus linssikin irronnut.

Silmälääkäri tarkisti silmäni ja kuunteli toiveeni. Ensi töikseen
hän ilmoitti:"Olet jo niin VANHA että on hyvinkin mahdollista
ettet totu koskaan monitehoihin:" Hämmästykseni oli totaalinen
kun ymmärsin että olinkin muuttunut VANHENEVASTA VANHAKSI.
Kaukonäössäni oli tullut pienoinen muutos mutta pärjäisin
vielä ilman lasejakin hetken, mutta helpottaisi huomattavasti
jos niitä käyttäisin. Elämäni tulisi kuitenkin luultavasti olemaan
kaksilla laseilla pelaamista, oli lääkärin oletus.

Monitehot kuitenkin halusin kävi kuinka kävi. Kun silmälasiliike lupasi
vielä tehdä minulle uudet lasit jos en totu näihin päätin ottaa riskin.
Lasit tulivat ja tuntuivat heti hyviltä. Elkkis vitsaili liikkeessä:" No
niin sinä saatkin sitten ajaa autolla kotiin kun näetkin nyt niin hyvin!"
Optikko melkein putosi tuoliltaan ennenkuin ymmärsi että tämä
olikin vain leikinlaskua.

Kertaakaan en ole kompastunut uusilla laseillani siispä en sittenkään
ole NIIN VANHA. Pärjään kyllä ilmankin ja ellen lukemista
kulkiessani tarvitse, lasit pysyvät kotelossa. Työssä on aivan
loistavaa kun ei tarvitse välillä tarkistaa vieläkö ne tuossa rinnuksilla
roikkuvat. Tosin jotkut asiakkaat muuttuivat ihan erinnäköiseksi
kun heidät näkeekin oikein kunnolla. Niin ja ihmisten silmien väri,
niitä on sinisiä ja ruskeitäkin ei kaikilla olekkaan sameat silmät.
Maailma on todella erillaista lasien takaa. Muistan kuinka kerran
nuoruudessani ystäväni kertoi ettei näe kuka seisoo kadun toisella
puolella. Se tuntui uskomattomalta ja samalla surulliselta. Silloin
ymmärtää miten tärkeää näkö kyky on, ilman sitä tietysti pärjää
mutta aivan toisella tapaa. Onnellista on nähdä maailma omin
silmin. Ovatpa ne sitten nuoret tai jo vanhenemaan päin tai
kenties vanhat.......


                      Vuorenkilven kukatkin näyttävät kauniimmilta lasien takaa......


sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Käen kukuntaa....

Kuulen miten käki kukkuu jossain aika lähellä. Alan laskea...
Kolmekymmentä kolme....se saa luvan riittää, jos nimittäin
vuosia minulle kukkuu. Olen kuullut että yksi kukkuminen
vastaa yhtä jäljellä olevaa elin vuotta. Siihen sanontaan ei kannata
niin hirveästi uskoa. Itse nimittäin muistan miten kerran
nuorena neitona mökillä ollessani laskin kukuntoja. Tilanne
jäi sen verran mieleeni kun kyseinen vuoteni(57v) aikanaan
tuli, aina silloin tällöin tuli vääjäämättä mieleeni tuo kukkuva käki.
Elossa ollaan onneksi ja sen jälkeen päätin etten enää niitä kukuntoja
laske. Yksi pikkuinen käki ei varmasti vuosiani määrää kyllä ne on jotkut
ihan muut voimat.
Siis kolmekymmentäkolme, katsotaan......

Etanat ovat jälleen kerran päättäneet vallata pihani. Yksissä tuumin
ne työntyvät milloin mistäkin koloistaan orastavien kukkien
kimppuun. Yhteisestä päätöksestä ilmeisesti ne syövät kaiken
mikä niiden edessä on. Yritän tarjoilla ihan niille valmistettua
ruokaa mahdollisimman nopeasti. Ripottelen pieniä ruoan paloja
kukkapenkkiin ja reunoille ja tarkkailen kuka kiinnostuu ensimmäisenä.
Ei näytä olevan tunkua....Muutaman etanan jopa nostan ruoan viereen.
Hyvää ruokahalua, palataan huomenna asiaan....

Päätän viimein laittaa perunat maahan. Tämä on ensimmäinen vuoteni
peruna viljelijänä, jos ei oteta huomioon näitä ämpäriperunoita.
Niistä keräsin hyvän sadon menneinä vuosina. Perunat maahan,
siis ne kaikki  kahdeksan perunaa. Tosin siinäkin taisi olla puolet
liikaa siihen vakoon nähden. Siellä ne nyt kuitenkin ovat ja tuskin
maltan odottaa koska varret työntyvät maasta esiin. Siis JOS ne nyt
yleesä päättävät kasvaa ja JOS ne sitten kasvavat niin ettei niitä
joku syö ennen aikojaan. Saattaa olla että ne eivät vaan yksinkertaisesti
kasva niinkuin pensasmustikkani joita kasvatin reilut viisi vuotta
tuloksetta. Nyt päätin heittää ne lajitoveriensa joukkoon ja laittaa
perunan heille varatuna olleeseen paikkaan. Mustikkamme
aioimme poimia vastaisuudessakin sieltä missä ne parhaiten kasvavat.

Olemme saaneet uudet naapurit. Nuorten aikuisten ääniä, pienen
lapsen ääniä, uusia ääniä. Niin ja onhan siellä ihan ihmisiäkin
näkynyt mitä nyt VÄHÄN olen aidan raosta kurkistellut.
(ärsyttäviä nuo aidat :) ) Talo saa uuden elämän oltuaan melkein
kaksi vuotta tyhjillään. Melkein voi kuulla senkin riemun, kenenkään
ei ole hyvä yksin olla, ei edes talon.....

Lapseni esikoislapsi täytti kahdeksan vuotta. Kohta nuorimmat
kaksosetkin jo kuusi vuotiaita. Aika kuluu katsoessa näiden
pienten varttumista. Oman lapsensa kasvamista lapsesta perheen
isäksi. Omasta muuttumisesta lapsesta tähän vanhuu....isovanhemmuuteen.
Se on kuin koivunlehti joka luulee juuri nyt olevansa parhaimmillaan
mutta kuukauden päästä se havahtuu että nythän mä vasta olenkin
sitä mitä haluan olla. Syksyllä se sitten huomaakin että tässäkö
tämä olikin. On irrottauduttava emopuusta ja lähdettävä. Upeaa
aikaa mutta kyllä kannatti nähdä kaikki se mitä oli näkyvissä.....

Käki kukkuu taas. Kelle lie vuosia kukkuva vai kukkuuko kukkumisen
ilosta. Todellisuudessahan se uros siellä vaan kukkuu niin kyllähän
se tiedetään mikä sillä mielessä. Kukkukoon.
Luonto on päättänyt antaa sadetta, toiset eivät sitä kaipaa mutta
luonto itse sitä kyllä kaipasi ja toteutti oman toivensa.
Iloitsen itse tästä sateesta (kunhan ei sada montaa päivää) luonto
herää, maisema kaunistuu, siitepölyt eivät kiusaa ihan niin monia
tänään kuin eilen. On taas uuden aika, kasvun aika, onnellisuuden aika..........



Kaunista valkovuokkomerta voimme vielä hetken ihailla kävelyreittillämme.....



keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Kaikenlaisia puutarhureita......

Pionit ovat täydessä kukassa. Äiti laittaa niiden ympäri tukia
jotta ne eivät taipuisi maahan asti. Ei niitä maljakkoon laiteta
niiden loistoa ihaillaan pihalla siellähän ne kasvavatkin.
Sukulaiset käynnillään ihailevat äidin puutarhaa, siellä
kukat kukkivat ja kasvavat, rikkaruohoista ei tietoakaan.
Miten hän ehtii kun on tuota karjaakin. Kurkut, tomaatit,
porkkanat, lantut ym. punajuuret äiti kasvattaa tietysti
omassa maassa. Perunoita tulee niin paljon että niistä riittää
kaupungin sukulaisillekin. Minusta tuntuu että äiti osaa
tehdä kaikkea ja kaikki onnistuu. Äiti on oikea puutarhuri....

Olin yhdentoista kun perheemme pakkasi maallisen omaisuutensa
ja muutti maalta kaupunkiin. Minusta aina tuntui että
maalla joutui koko ajan tekemään jotain töitä ja leikkimään
ei ehtinyt oikein koskaan. Varsinkaan kesällä.
Jälkeenpäin olen tuumaillut miten se on mahdollista jos
osallistuu töihin mutta ei silti ole oppinut mitään.....
Varsinkin niistä puutarhaa koskevista töistä.

Kun reilu kaksikymmentä vuotta sitten palasin maalle
takaisin toivoin kiihkeästi että kaikki kukat kirjaimellisesti
kasvavat kun niille puhelen mukavia. Hyvin pian sain huomata
että näin ei tule käymään. Istutin ja toivoin parasta. Seuraavana
vuonna kaivoin ja siirsin toiseen paikkaan. Kolmantena
vuotena sitten heitin kompostiin. Sama jatkui jälleen uusien
taimien kanssa. Joku taimi ilmeisesti pikkuisen sääli minua
koska sattui jäämään henkiin vielä toisenkin vuoden jälkeen.
Siinä välissä itkeskelin miksi äiti lähti niin varhain ja jätti
minut pulaan tämän peukaloni kanssa. Peukaloni joka
menee väkisin tuonne keskelle kämmentä. Kuinka usein
haaveilin jos äiti olisi elossa, miten hän nyppisi rikkaruohoja
suurella innolla ja hoitaisi kukkamertani. Minä sitten
korjaisin kehut vierailtani. Äiti vaatimattomasti olisi
sitä mieltä että hänestä nyt tuskin mitään apua ollut.

Tänään puutarha on meidän näköinen....Tietysti, mehän
täällä asutaan. Minä ja Elkkis. Kukkia en enää uusia
pahemmin istuttele, ne mitkä kasvaa yritän pitää elossa.
Tosin se on yhtä taistelua etanoiden ja kirvojen kanssa.
Joskus voitan minä, toisinaan ne. Olen puhellut miten
yritän tehdä puutarhastani sellaisen kiinalaisen. Siinä
ainakin olen onnistunut enemmän kuin hyvin. Maa on vihreä.
Noin puolet on vihreää nurmea ja se toinen puoli vieläkin
vihreämpää sammalta ja se tuntuukin kasvavan hyvin ja vielä
lisääntyvänkin vuosi vuodelta. Kunnia kuuluu osaksi
varmaan minullekin mutta ei kaikki sen vannon......
Se että tontilla viihtyvät hyvin tuijat, kuuset ja kaiken
maailman pensaat saavat mieleni iloiseksi. Silloin
näyttää siltä että olen onnistunut jossain......siis niillehän
ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään, mitä nyt vähän
leikata ym. Joten en taaskaan voi sanoa itseäni puutarhuriksi...
harmi....

Eräänä iltana naapurin isäntä kutsuu minua nimeltä ja
sanoo:" Olipa mukava kun näin sinut, on pitänyt kysyä
kun SINÄ TIEDÄT NÄISTÄ PUUTARHA ASIOISTA!"
Koska nimeltä kutsutaan niin minuahan hänen on pakko tarkoittaa.
Tyytyväinen olen siitä että kukaan ei kuullut tuota lausetta
ja naurussakin oli pitelemistä, mutta voi että tuo lause
kuulosti kyllä niin hyvältä korvaani. Vaikka siinä ei
oikein totuutta ollutkaan. Se oli lause joka kasvatti suuresti
itsetuntoani, että löytyy joku joka on tietämättömämpi
kuin minä. Tässä tapauksessa kysyjä varmaankin luotti
enemmän ikääni ja päätteli siitä että jotain tietäisin, osaisin.....
Tällä lauseella kuitenkin pärjään pitkään ja jaksan pakertaa
jotakin puutarhassamme. Eilinen päivä menikin kutakuinkin
ulkona pakertaen kyseisen naapurin innoittamana.
Vaikka en olekkaan mikään puutarhuri niin kauniilla ilmalla
kiireettomänä päivänä puuhailu on mitä parhainta
sielun hoitoa. Sitä aioin tässä tulevina päivinäkin harrastaa.

Jotain on oppinut vuosien varrella tuosta puutarhan hoidosta
jotain taas ei opi vaikka mikä olisi. Välillä tuntuu että äiti
puristelee päätään siellä pilven reunalla ja toisinaan melkein
kuulen hänen onnellisen naurunsa.....


Laitoin tällaisen kesä kuvan. Tämä ehkä kuvatuin kohde pihallamme. Varastorakennus.