Toteutuneita unelmia.....

Olin kuusitoista vuotias juuri valmistunut ,mutta tyytymätön ammattiini. Tyytymätön
on ehkä väärä sana,mutta sanottakoon että sisimmässäni tiesin,että keittiössä
en aikaani tule viettämään.
Huomasin lehti-ilmoituksen jossa haettiin oppilaita valokuvaus linjalle.
Valokuvaaminen oli aina kiinnostanut minua,olin haltioissani. Tiesin heti että
juuri tämä oli niin mun juttu. Kerroin innoissani äidille asiasta. Äidille koska
hänet kun sai puolelleen se oli jo osa voittoa. Isä nyt oli aina minun ideoitani
vastaan. Minusta jopa periaatteessa.
 Se kuulosti äidistänikin mielenkiintoiselta. Vai oliko se nyt mikään ammatti
tulisiko siitä elantoa. Kerroin valokuvausliikkeistä joissa voisi myös työskennellä.
Äiti alkoi jo uskoa unelmaani, mutta kuultuaan koulun sijaitsevan pääkaupunki
seudulla. Hän päätti hetkeäkään miettimättä. EI!
Sain seuraavana jouluna lahjaksi kameran. Se oli kai jonkunlainen lepytys.
Olin kamerasta innoissani. Mutta katkera koulun eväämisestä.
Minua kohdeltiin kuin lasta ja sellainenhan olinkin,ymmärsin sen myöhemmin.
Päätin että jonain päivänä näytän niille ja kuvaan kauneimpia ja ihanampia
hetkiä elämästä vaikka en kouluun pääsekkään. Se aika tulee vielä.

Otin kamerallani kuvia kaikesta mikä liikkui ja kaikesta mikä pysyi paikoillaan.
Kaikki ystävät tuli ikuistettua. Albumin sivut täyttyivät kuvista. Kuvista
nuoruuden.
Aikanaan kamera hajosi ja kuvaaminen jäi. Ajattelin myös ostavani joskus
sellaisen kameran mitä olin kuvissa nähnyt. Sellaisen kameran kun harrastajat
käyttävät. Aina oli kuitenkin ostettava jotain muuta ja kallis kamera sai jäädä.

Vuodet vieri ja mies tuli elämääni. Mieheni isä  harrasti valokuvaamista.
Hän otti aivan uskomattoman upeita kuvia. Ihailin miten paljon heillä
oli kuvia mieheni ja hänen siskojensa ollessa pieniä. Vertasin omaan
perheesemme. Meidän perhekuvat oli joku sukulainen ottanut käydessään
ja ne mahtuivat kaikki yhteen pieneen rasiaan.
Appi valmisti kuvat itse ja niitä ihailtiin laajemminkin. Eräässä
valokuvausliikkeessä minultakin kysyttiin kuka oli kuvan ottanut kun
vuosien jälkeen teetin kuvasta taulun. Kuva oli niin taidokas.
Ihailin suuresti hänen taitojaan kuvan otossa. Eikä hänellä ollut
edes koulutusta siihen. Vain taito eli lahja.

Digi aikaan siirryimme mekin ja ostimme pojan kanssa miehelleni
kameran lahjaksi. Sillä sitten räpsittiin niitä kuvia minkä kerkesimme.
Se oli niin loistava juttu. Kuva ja pois, voi autuutta ei tarvitse teettää
jokaista . Loistava keksintö. Mutta huomasin että kuviin ei oikein tullut
edes keskityttyä koska se oli niin helppo poistaa jos ei silmää miellytä.
Se on niin tätäpäivää.

Tapasin ihmisen sellaisen ihanan. Yleensä tapaankin vain sellaisia.
Tämä ihanuus harrastaa kuvaamista. Huikeita kuvia elämän eri tilanteista.
Sellaisia kuvia mitkä kauneimmatkaan sanat eivät pysty kertomaan
niiden sanomaa. Ne on nähtävä.
Kun päätämme,lupaamme tai vannomme jotain kannattaa aina miettiä
seurauksia. Kun aika on otollinen ne toteutuvat.
Voisin luetella omalla kohdallani niitä vaikka kuinka paljon.
Mutta kuvaaminen on yksi niistä ja unelma alkaa täyttyä.
Sain ihan oman kameran . Sellaisen vähän paremman ei nyt
sentään ammattilaisen mutta minulle paremman. Kuvia en voi näyttää
enää vanhemmilleni mutta jälkipolvi nähköön sitten.
Voit tehdä totta unelmistasi meni siinä sitten aikaa vuosia tai
vuosikymmeniä. Kaikki on sinusta itsestäsi kiinni. Olkoon myös
kuvaaminen tästä lähtien osa tätä minun onnellista elämääni!

Ensimmäinen kuvani uudella kamerallani :)

Yksi uusi enkeli oli lentänyt taas pihallemme :)

Oikeassa paikassa.....

Pyyhin pölyjä lipaston päältä.Tuumailen miten asiat joskus vain loksahtavat
paikoilleen. Olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Hautausmaalla pitäisi käydä.Haluaisin viedä kukkia omaisteni haudalle ja
kynttilänkin voisi laittaa. Yleensä tähän aikaan tuon jo lyhdyn pois ,mutta
nyt laitan sen kynttilän vielä.
Teen selväksi miehelle,että sitten mennään vain hautausmaalle. Toitotan
sitä niin monta kertaa että itsekkin jo havahdun. Puen ulkoilupuvun
päälle.Vilkaisen peilistä. Tukan olisi voinut pestä,mutta siellä on
aika kosteaa ihan turhaa.Tuulikin on aika kovaa, menee kuitenkin sekaisin.
Me mennään vain hautausmaalle! Mies pukee ulkoilupuvun myös,mutta
huomaan että se on se parempi. Siis se uudenpi. Taas ilmoitan ,että muistathan
mennään vain hautausmaalle.Hän nyökkää.

Kun äitini kuoli tunsin joskus asuvani hautausmaalla niin usein siellä kävin.
Äiti kuoli yllättäen ja ikävä oli tosi suuri.
Vuodet vieri ja saatoin isäni äidin viereen nukkumaan. Niin asoiden kuuluukin
mennä,vanhat lähtee. Kun saatoimme sukumme nuoren ihmisen haudanlepoon.
On haudalle meno ollut tosi vaikeaa. Sitä ei voi koskaan ymmärtää, vaikka
saimme tilalle pienen enkelin.

Saimme kukat vietyä. Minun ja mieheni omaisten. Kun saavumme autolle
kysäisen mieheltä:"Minne mennään:" Huomaan että miestä hymyilyttää.
Rouvahan oli kotona toitottanut ihan muuta. No saahan sitä ihminen
mieltänsä muuttaa ajattelen.Tosin mietin ettei nyt kummoiseen paikkaan kun
on tämä asuvalinta nyt aika reipas. Mies ehdottaa kirpputoria ja
innostun heti.

Kiertelemme kirpputoria. Toteamme taas kuinka paljon samanmoista
tavaraa löytyy meidänkin kotoamme. Niitä voisi joku myydä myös.
Mies ehdottaa ,että menisimme muualle hän haluaisi katsella
vanhoja huonekaluja. Innostun heti vaikka olisin ehdottomasti
halunnut vielä katsoa enemmän. Kukkaruukku sellainen arabian,jollaisen yhden
omistan.Olisin tarvinnut toisen. No ehkä siellä toisessa on.
Saavumme torille,mutta melkein ajamme ohi koska näyttää
siltä ,että se onkin suljettu. Mies kaartaa kaikesta huolimatta pihalle.
Aukihan se onkin, no sisälle sitten vaan tuumaan.

Se on siinä! Miten ihmeessä.Juuri sellainen lipasto jota olin
ajatellut siihen remontoituun makkariin. No onhan meillä
lipasto, mutta tällaisesta olin haaveillut.
On se kummallista , mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän
kerään vanhoja huonekaluja kotiimme. Hassua. Tavallaan uudet
parempi kuntoiset saa väistyä vanhan tieltä.
Mies on aivan yhtä innostunut kuin minäkin. Pyörimme lipaston
ympärillä kuin merkkaisimme reviiriä. Pysykää kauenpana tämä
on meidän! Kun nyt vain tietäisi mahtuuko se siihen mitä ajattelemme.
Ystävällinen myyjä laittaa varattu lappun päälle ja me lähdemme
 kotiin mittaamaan tilaa. Mies ilmoittaa,että vaikka hänkin on innostunut
hän ei sitä tänään hae vaikka se siihen sopisikin. Nyökkään.

Kotiin saavuttuamme, meitä naurattaa miten väärin arvioimme tilan.
Sehän menee siihen vaikka pyörisi ympäri. Komennan miestä, että
hän saa lähteä välittömästi hakemaan lipastoa. Haluan sen just nyt
ja heti tänne. Hän on juuri sen näköinen kuin voi olla ihminen
joka puhelee dementikon kanssa. Siitä viis , haluan lipaston.
Innostan häntä soittamaan naapurin Ahkeralle eläkeläiselle, jospa
hän tulisi mukaan. Samalla ilmoitan, että vanha lipasto saa heiltä hyvän
uuden kodin.Mies on taas sen näköinen, että hän kyllä ymmärtää
jos minä suunnitten, mutta nyt se suunnittelee jo naapurinkin asioita.

Lipasto haettiin uuteen kotiin ja vanhakin sai uuden kodin. Juuri kun
miehet kantoivat lipastoa autoon, eräs pariskunta oli oven suussa
tokaissut:" Juuri tuollaista lipastoa me olemme kauan hakeneet!"
No aina ei voi voittaa ja tällä kerralla me voitimme.
Se mikä meitä kuljettaa oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Toisille se
on vain sattumaa. Toisille johdatusta.Valitsemme polkuja joita kuljemme.
Polut on joskus kivisiä ja toisinaan taas täynnä iloa. Se on silti osa
onnellista elämää!

Hopeaa hiuksissa.

Näpyttelen ovikoodin ja huokaisen ,että se ei ole muuttunut. Vaikka tiedän
ettei sitä hevillä uusita niin silti epäilen. Siitä on liiaksi aikaa kun kävin.
Pari kuukautta. Ihan liian kauan. Jos ehtisin,siis jos järjestäisin asiani niin
että pääsisin tulemaan,niin kolmen viikon välein olisi hyvä. Hyvä tarkoittaa
sitä etten potisi huonoa omaa tuntoa.
Näpyttelen toisen ovikoodin ja vielä kolmannenkin ennen kuin olen
perillä. Koputan varovasti oveen ja astun sisään.
Huoneessa on siivooja. Tervehdin häntä ja kyselen onkohan Tätiä
näkynyt. Hän opastaa minua katsomaan ruokasalista.
Suljen oven ja samassa hoitaja huomaa minut,esitän asiani
ja hän ohjaa minut pöydän luo jossa Täti on juuri aterioimassa .
Täti istuu pienenä ja kuihuneena tuolissaan,ruokalappu kaulalla.
Hän syö vielä itse,hyvä niin. Pöytä ympäristöineen on kuin olisi
lauma päiväkotilaisia ollut aterialla. Ruokaa on pöydällä,lattialla
ja toivon että hän on saanut syödyksi myös.
Hoitaja puhelee hänelle ,että olette saanut vieraan. Toppuuttelee että
hän söisi rauhassa voin kyllä odottaa.
Täti kiskaisee ruokalappun pois ja tulee heti minua tervehtimään.
Hän pyytää minua huoneeseensa ja samalla tarkkailee minua.
Puhelee samalla kuinka mukavaa kun tulit käymään.
Siivooja poistuu ja toivottaa mukavaa päivää.
Kyselen kuinka Täti on jaksanut ja voinut. Kerron myös ,että
toin vähän suklaata jos maistuu. Täti kiittää ja pyörittelee suklaarasia
kädessään ja laskee sen pöydänreunalle. Näen kuinka hän miettii mitähän
sillä tekee.
Täti kertoo kuinka sairas hän on ,kukaan ei anna mitään lääkettä
jotta kivut helpottaisivat. Kuinka tylsää elämä on ,kaikki muut ihmiset
ovat tylsiä . Samassa talossa asuvat ihmiset ovat tylsiä ,kukaan ei välitä.
Hän katselee minua utuisilla silmillään ja kyselee ketkä olivat vanhempiani?
Huomaan kuinka hän ei muistakkaan minua. Pala kurkussa kerron hänelle.
Tädille joka on minulle läheinen,joka äitini kuoleman jälkeen soitti minulle
melkein joka päivä. Tädille joka on aina kuulunut vahvasti elämääni.
Tädille joka joskus soitti jopa niin usein,että en aina olisi edes jaksanut jutella.
Voi kuinka kaipaankaan sitä Tätiä . Huomaan myös kuinka häntä huolestuttaa
se ettei hän muista minua ja hän tietää että olin läheinen.
Lipaston päällä on valokuvia. Otan oman hääkuvani ja kysyn Tädiltä
muistaako hän ketä kuvassa on. Hän vastaa vain hymähdyksellä. Ymmärrän
että ei. Kerron ketä kuvassa on ja hän muistaa heti ja jopa kertoo jotain
kuvan henkilöistä. Kerron myös että kuvassa oleva nainen on minä.
Täti katsoo minua hieman pelokkaana ja hämmentyneenä. Selvästikin
hän ihmettelee näkemäänsä. Samassa hän jo unohtaa kuvan naisen ja kysyy
ketkä olivat vanhempiani? Kerron taas ,että sisaresi oli äitini. Hänen silmänsä
kirkastuvat ja hän kertoo äidistäni ja siitä kuinka hän kuoli aivan liian aikaisin.
Liikutun hänen puheestaan niinkuin silloinkin kun äitini nukkui pois.
Teen lähtöä pois. Täti kiittää minua kun taas jaksoin tulla ja halaa
vapisevin käsin. Kyynel  nousee hänen silmäkulmaansa ja hän
katsoo kauan suoraan silmiini,kuin varmistaakseen että muistaa minut
kun näemme taas.
Täti ottaa rollaattorinsa ja tulee saattamaan minua ensimmäisen oven luo.
Halaamme vielä ja hän kiittää taas minua. Kerron että oli tosi mukavaa
nähdä ja tulen taas.
Näppäilen koodin ja ovi aukeaa. Täti vilkuttaa oven takaa minulle.
Toinen ovi. Näen vielä kuinka Täti seisoo paikoillaan niin hauraana
ja vilkuttaa. Hopeaa hiuksissaan.Vastaan vielä vilkutukseen.
 Kolmas ovi ja olen ulkona.
Kyyneleet valuvat poskilleni ja ymmärrän kuinka olen menettänyt
Tädin. Elossa mutta poissa. Vain muistot. Muistelen hyviä aikoja
Tätiä,äitiä ja isää. Kuinka nopeasti elämä menee ja muuttaa muotoaan.
Kuinka tärkeää on välittää läheisistään ja joskus sulkea silmänsä,
eikä antaa harmituksille sijaa.
Lupaan itselleni että tulen taas tapaamaan Tätiä ,vaikka hän ei
minua muistaisikaan. Olen varma että minulla on paikka hänen
sydämessään . Siellä syvällä muistoissa.
Saavun kotiin . Olen kiitollinen että muistan läheiseni voin vielä elää
tätä onnellista elämääni!

Iloinen pääsiäinen.....

Oikein ihanaa pääsiäistä kaikille!
Mumma viettää ihanaa pääsiäistä pikku pupujen kanssa.

Tulihan se ruoho vaikka vähän kehno ,melkein unohtui :)

Onhan niitä keltaisia pääsiäiskukkiakin ja tietysti enkeli :)

Ruusuja mummalle!


Kirjoittelen taas kun selviän tästä iloisesta kaaoksesta :)
Eli odotettavissa taas tätä niin onnellista elämää....

Autokaupoilla....

Ohjelmassa ikkunanpesua,niin ja kirjahylly pitää siivota juuri tänään.
En käsitä mikä ihmeen kirjan osto villitys meihin on iskenyt. Onneksi
kirjakauppa jota käytämme myy kirjoja jotka eivät ole ihan uunituoreita.
Joten hinnat ovat kohdallaan. Tosin joka kerta päätämme vain vilkaista
ja sitten päädymme ostamaan kasan kirjoja joita taitava myyjä meille
suosittelee. Siis myy minullekin.Miestä en nyt ihmettele,mutta minulle
joka olen jonkun sortin ammattilainen itsekkin.
Aamutoimet tehty kauppareissu mukaan lukien. Mies saapuu kotiin.
Miten joku voikin olla niin hyvän tuulinen vaikka herätys kello on
soinut jo ennen kolmea.Aivan käsittämätöntä. Iloisena hän ilmoittaa, että
kahvi kiehumaan hän ottaa pienet torkut ja menoksi. Siis mitä ihmettä
aikooko tämä taas sotkea minun päiväjärjestykseni.Uskomatonta.
Mutisen  itsekseni tekemättömistä töistäni ja huomaan että sillä ei ole mitään
vaikutusta mieheen. Iloisena hän ilmoittaa vaan ,että kohta lähdetään...
AUTOKAUPPAAN mitä ihmettä ,hän haluaa minut autokaupaan.
Tämän takiako perun omat hommani mrrrrrrrrrrr.........
Yritän olla innostunut hänen mielikseen.Minä kun en autoa tarvitse,
mulla nääs on jo sellainen ja hyvä sellainen. TIEDOKSI VAAN ilmoitan
tylysti. "Katsellaan vaan ",kuulen tuon lauseen ja pohdin uskooko hän
edes itse sanojaan.
Autokauppias raahautuu luoksemme pöydän takaa. Ilme kertoo paljon.
Näen jo kaukaa hänen kävelytyylistään,kuinka hän toivoo että sanoisimme
vain katselevamme ja poistuisimme hiljaa paikalta. Mieheni tervehtii
iloisesti ja kauppias huomaa hänen ilmeensä. Siinä on mies joka haluaa
keskustella autoista ja paljon  eli en pääse takaisin koppiini .
Kauppias ei ole huomaavinaankaan minua. Tungeudun autoon ja
sovittelen itseäni penkin ja ohjauspyörän väliin. "No jaa ihan kiva,"
pohdin itsekseni.En kyllä ymmärrä miehiä, käydä nyt katselemassa ja
istumassa kaiken maailman autoissa eri liikkeissä.
Autokauppias seurustelee mieheni kanssa .Minä kömmin ylös autosta.
Mieheni kyselee voisiko koeajaa autoa. Autokauppias vaisusti suostuu.
Mielessäni näen hänen ajattelevane,että ihan sama mulle kunhan nyt menette
jonnekin. Hän kyselee paljonko yleensä ajamme autolla.....siis niitä
kilometrejä. Mieheni selittää,jolloin aivan yht äkkiä Autokauppias kuin
salaman iskusta huomaa minut. Voin nähdä hänen silmistään,ai sinäkin
ajat autoa! Autokauppias ottaa riemullisen ilmeen ja näen kuinka hän
melkein juoksee hakemaan avaimia jotta voimme mennä koeajelulle.
Hän alkaa vuolaasti puhumaan minulle ,minä taas vuorostani esitän
etäistä. "Selitä,selitä ,selitä,en sulta mitään kuitenkaan osta,ajattelen!"
Koeajamme molemmat ja auto vaikuttaa mukavalta. Tultiinko me
ihan oikeasti ostamaan auota vai tultiinko me vain koska mies nyt
halusi Ikea käyntien jälkeen vaihteeksi autokauppaan.Pohdin asiaa
todella tarkasti.
Autokauppias alkaa laskea hintaa. Alan miettiä ihan muita asioita.
Olenhan päättänyt etten tarvitse autoa ,minullehan se tulisi.Kieltämättä
aika kiva se olisi.
Autokauppias luettelee mitä pakettiin tulee ja mieheni kuittaa.
Autonhinta on houkuttavan edullinen.
Mies ehdottaa:" Tutkat"
Autokauppias:"lisätään"
M:"Kromilistoja."
A:"Lisätään."
M:"Vakionopeudensäädin."
A:"Lisätään."
M:"Talvirenkaat."
A:"Lisätään."
Kuuntelen keskustelua ja huokailen ,kuulostaa edulliselta tai siis
oli edullinen ennen näitä. Toppuuttelen miestäni jo lopettamaan.
Autokauppias kyselee myös tähän väliin"että joko tilaus sisälle."
No minun mieheni nyt ei voi mitään päättää ilman kahvia.
Autokauppias lupaa tarjota kahvin pullan kera. Näen hänen ilmeestään
että juokaa nyt hyvät ihmiset vaikka pannu kunhan tilataatte sen auton!
Kahvin juotuamme mies jatkaa listan luetteloa ja Autokauppias vastaa
lisäävänsä.
Väri! Haluan punaisen ! Autokauppias ilmoittaa ettei ole punaista.
Siis en osta autoa jos en saa punaista ajattelen. Miehet tuijottavat minua
kuin ihmeen nähnyttä. Molempien ajatukset tuntuvat kovin samanlaisilta.
"EI ME NYT VOIDA SULLE PUNAISEKSI RYHTYÄ!"
Vaikka he alkavat kyllä aika punaisilta näytää silmissäni.
Päätämme vielä pohtia väriä.
Autokauppias alkaa jo tuskastua jutusteluumme ja kyselee jo tovin
"Voisiko sen auton jo tilata:"
Mutta minä näen mieheni silmistä,että tälle miehelle kun auton myy
niin siihen tarvitaan vähän enemmän kuin yksi kuppi kahvia.
Se kahvi pitää keittää omassa pannussa.
Sen me myös päätämme. Autokauppias kiittää ja ymmärtää.
Huomaan että hänelle tulee kova ikävä kun lähdemme ,mutta lupaamme
palata.
Joskus asioita on syytä miettiä pitempäänkin ennenkuin tekee ratkaisuja.
Ovatpa ne sitten isoja tai pieniä asioita. Mutta sen minkä sydämmelläsi
tunnet oikeaksi ,se pitää toteuttaa. Vaikka muut antaisivat millaisia ohjeita
hyvänsä. Koska itsellemme me rakennamme tätä onnellista elämää!

Mieli tuo ailahteleva.....

Mielen Parantava Voima. Se on kirjan nimi joka on yöpöydälläni.
Kiinnostava .....suosittelen. Mieli se on konstikas juttu. Minä voisin
henkilökohtaisesti kutsua sitä vaikka ailahtelevaksi. Siis vain omaani.
Saan siitä tuta aivan heti.
Päätän lähteä kuntosalille. Ehdottomasti. Tunnen jo lihaksissani tai
miksi niitä nyt pitäisi kutsua. Sisuksissani olisi kai parempi sana.  No niin tai näin.
Aurinko paistaa aivan ihana ilma. Katson pihalle ja kuulen kuinka se huutaa
minua. Jos nyt piha voisi huutaa ylipäätään. "Tule nyt hyvä ihminen ulos sieltä
täällä on hommia vaikka ja kuinka!" Toistan itselleni ,että menen kuntosalille!
Mutta Mieli ja piha on vastaan.
Ihailen ihmisiä jotka heräävät keväällä vain siksi ,että pääsevät pihalle kuopsuttamaan.
Ihailen tai kummastelen miten sen ottaa.
Olen saanut usein kuulla,että miksi olemme talon hankkineet.
No onhan se elämä muutakin talossa kuin kuokkimassa ja rikkaruohojen
nyppimistä. Esimerkiksi sisustamista.
Annan periksi ja päätän lähteä ulos. Kumisaappaat on varastossa.
Aivan selvästi ne sitä mieltä,että mene sisälle vain. Kirjoita vaikka joku
mukava blogi. Mieli huutaa ...hommiin!!!
Miten ihmeessä täällä voi olla näin paljon roskia. Siis lehtiä ,risuja.
Talvisten myrskyjen jäljiltä katkenneita oksia. Kottikärryt täyttyvät.
Tälventörröjät ....nuo viime kesän kukkivat kukat.  Muistona ja valmiina
aloittamaan taas kasvunsa.
Vaikka lehdet on haravoitu  tarkasti syksyllä ,tuntuu että joku on varmasti
tuonut niitä jostain.
Puhisen itsekseni ja mietin että oli kyllä viimeinen kevät  jolloin siivoan
tätä loputonta urakkaa. Sillä lailla olen tietenkin ajatellut viimeiset kymmenen
vuotta. Tässä kohtaan haluan vapauttaa talon isännän vastuusta.
Hän kyllä lupautuu auttamaan minua,mutta kun minä olen tekemässä on
hän työssä ja päin vastoin. Sunnuntaina sitten sataa.
Taas toitotan itselleni ,että roskat kerätty kai tämä riittää ei jaksa
enempää . Taidan joogata vielä ja sitten pitäisi tehdä vielä työ juttujakin.
Mieli huutaa korvaani JAKSAA!JAKSAA!!!
Ajattelen että  NYT TÄÄ ANSKU KYLLÄ ROMAHTAA!!!
Aurinko paistaa touhuilen ,rapsuttelen.
Välillä ajattelen että nyt menen koneelle ja laitan tän talon myyntiin
sanoi se ukko mitä hyvänsä!!! Muutan kerrostaloon!!!!
Sitten taas jatkan.
Piha näyttää jo paljon paremmalta . Harjaan terassia . Hävitän talven
kanervat ja muut istutukset. Puhdistan lyhtyjä. Poltan niissä kynttilöitä
kesälläkin.
Suunnittelen mitä kukkia laitan ruukkuihin kesällä. Orvokkiamppeli
onkin jo paikallaan. Ajatuksissani puen terassin kesäkuntoon.
Muistelen viime kesää. Syödään ulkona ja nautitaan . Yrttejä ja tietysti
tomaatteja . Niitä ehdottomasti laitan.
Istun tuvan rappusille. Tupa on varasto mutta näyttää mökiltä.
Katselen ympärilleni ja vähän naurahdankin. On se Mieli vaan ihmeellinen.
Se ailahtevainen nimittäin. Juuri nyt se on sitä mieltä,että olen onnekas
ihminen kun saan asua omassa kodissa mun ja mun papan talossa.
Kevät on kerran vuodessa ja aika ihanaa tämä kuopsuttaminen sitten
loppujen lopuksi on.
Niin ehtiihän sitä salille taas kun aurinko laskee ja sataa....
Tämä on niin tätä onnellista elämää!

Viime kesän satoa :)

Kurkistuksia pihoille....

Auto ajaa hiljalleen tietä pitkin. Huomaan sen ikkunasta juuri ennen kuin
se ohittaa talomme. Hetken jo ehdin miettiä olisiko joku tulossa.
Auto näytti vieraalta ja totta ohi meni.Mitäköhän se haki/katseli.
Hymy nousee poskilleni kun muistan kuinka kerran vastaavassa tilanteessa
poikani ,joka vielä asui kotona tokaisi:"Äiti se katselee samalla lailla kun sinä,
joka lenkillä katselet toisten pihoille!" Aivan ,juuri siltä minusta nyt tuntui.
Lähden lenkille.Suljen oven ja vielä vilkaisen narsisseja jotka edellinä päivänä
olen laittanut ruukkuihin oven eteen. Näyttääpä keväiseltä ja kauniilta.
Hymyilen vielä itsekseni ja muistelen autoa.Sitä se katsoi ilman muuta.
Aurinko paistaa,niinkuin on paistanut jo monta päivää. Olen niin odottanut
vapaa päivää ,että voisi lähteä lenkille heti aamulla.
Naapurin pariskunta on jo tulossa lenkiltään. Huikkaan huomenet. Itsekseni ihmettelen
eikö eläkeläisillä ole muuta tekemistä kun aamu yöstä lekkeillä. No kukin
tavallaan. Katsotaan sitten kun itse olen eläkkellä,varmaan kävelen yölläkin
kun nukkuminen on joskus vaikeaa vaikka käy työssäkin.
Koiran taluttaja tulee vastaan. Koira pyörii kun ampiainen hänen ympärillään
ja ilmi selvästi haluaisi pyöriä minunkin ympärilläni. Tervehdin ystävällisesti
ja nostan vauhtia ,ettei minun tarvitse silittää koiraa. Koira ihmiset on koira
ihmisiä ja minä olen minä. En niitä vihaa,mutta ne nyt vaan ovat vähän pelottavia.
Elämääni on kuulunut kerran yksi koira. Valitettavasti minun yhteen elämääni
ei muita koiria mahdu.
Lenkkini reitti menee ohi päiväkodin ja kuulen kuinka lapset innokkaina
leikkivät. Ääni on raikuvaa ja iloista ,että pieni kyynel taisi tulla silmäkulmaani
kun ajattelen omia lapsenlapsiani joita en tällä viikolla päässyt katsomaan.
Aurinko paistaa niin lämpimästi ,että päätän poiketa tutusta reitistä ja pidentää
sitä vielä pikkaisen.Valtava koputus kuuluu ja kurkistelen metelin syytä.
Näen kuinka nuori mies ,joka on ostanut juuri talon. Siis kaikkihan me tiedetään
mitä meidän kylässä tapahtuu ,kuka muuttaa pois ja kuka tulee tilalle.
Nuori mies rakentaa autokatosta.Katosta tai tallia ei pihalla ole ollutkaan
huomaan. Nyökkään huomenet.Nuori mies nyökkää takaisin hieman
hämmentyneenä huomaan. Itsekseni ajattelen,että saat kuule poika
luvan tervehtiä kaikkia ohi kulkijoita se se vaan on tapana näillä nurkilla.
Kuulen vielä Nuoren miehen ajatuksen korvissani,kukahan kumma
mummeli tuokin oli.
Talojen pihoilla on hiljaista.Ihmiset ovat viikolla pääasiassa töissä.
Nautin kävellä juuri silloin.On niin hiljaista,että voi kuulla vain oman hengityksensä.
Yhden talon pihalla on valtavasti liinavaatteita tangolla.Mieleni valtaa
hetkeksi huono omatunto.Täällä minä vaan kävelen ja voisin itsekkin
tomutella liinavaatteita. Hetki on aika lyhyt. Kun ajattelen,että sen voi tehdä
illallakin kun aurinko ei paista. Nyt on juuri oikea ulkoilu ilma.
Kiipeän isoa mäkeä ja puuskutan. Keskellä mäkeä soimaan itseäni,että
pitääkö sitä hikipäässä ja yksi liika paita päällä vielä tämäkin mäki
kiivetä. Mäen päällä onnittelen itseäni. Hyvä minä!
Alan lähestyä kotia ja käännynkin jo kotiin päin. Kun tunnen,että jokin
voima vetää takaisin. Aivan kuin itsestään tokaisen ,että menenpä vielä pellon poikki.
Kävelen rauhassa pellon reunaa. Ihana aamu lenkkeillä.Miten kiitollinen
olenkaan ,kun voin asua maalla. Vaikka lapsena maalla asuessani ajattelin,
että kun aikuiseksi kasvan muutan keskelle toria. Niin tylsäksi elämäni
joskus tunsin. Polkuni jatkuu pienen metsikön läpi. Katsahdan maahan
ja näen valkoisen höyhenen. Jollekin toiselle se on vain höyhen.
Minulle se on jotain muuta. Tiedän että enkelit vastaanottivat kiitokseni.

Poimin höyhenen ja kannan sitä kuin aaretta kädessäni.
Kurkistelen vielä yhden talon pihalle tai oikeastaan sieltä vilkutetaan minulle.
Kattomiehet ovat työssään korkealla katon päällä. Kevät on uuden
rakentamisen aikaa. Koti talo häämöttää.Jalat ovat juuri sopivasti väsyneet.
Enempää en olis kävellytkään.Tunnen olevani virkistynyt vaikka väsynyt
lenkistä. Aamupala odottaa ja voin aloittaa taas yhden onnellisista päivistäni!

Täällä on pikkaisen enemmän taloja kun meidän kylässä.Kylä tuskin isompi.Viime kesänä kävelimme Monacossa ja katselimme pihoille  :)