Hopeaa hiuksissa.

Näpyttelen ovikoodin ja huokaisen ,että se ei ole muuttunut. Vaikka tiedän
ettei sitä hevillä uusita niin silti epäilen. Siitä on liiaksi aikaa kun kävin.
Pari kuukautta. Ihan liian kauan. Jos ehtisin,siis jos järjestäisin asiani niin
että pääsisin tulemaan,niin kolmen viikon välein olisi hyvä. Hyvä tarkoittaa
sitä etten potisi huonoa omaa tuntoa.
Näpyttelen toisen ovikoodin ja vielä kolmannenkin ennen kuin olen
perillä. Koputan varovasti oveen ja astun sisään.
Huoneessa on siivooja. Tervehdin häntä ja kyselen onkohan Tätiä
näkynyt. Hän opastaa minua katsomaan ruokasalista.
Suljen oven ja samassa hoitaja huomaa minut,esitän asiani
ja hän ohjaa minut pöydän luo jossa Täti on juuri aterioimassa .
Täti istuu pienenä ja kuihuneena tuolissaan,ruokalappu kaulalla.
Hän syö vielä itse,hyvä niin. Pöytä ympäristöineen on kuin olisi
lauma päiväkotilaisia ollut aterialla. Ruokaa on pöydällä,lattialla
ja toivon että hän on saanut syödyksi myös.
Hoitaja puhelee hänelle ,että olette saanut vieraan. Toppuuttelee että
hän söisi rauhassa voin kyllä odottaa.
Täti kiskaisee ruokalappun pois ja tulee heti minua tervehtimään.
Hän pyytää minua huoneeseensa ja samalla tarkkailee minua.
Puhelee samalla kuinka mukavaa kun tulit käymään.
Siivooja poistuu ja toivottaa mukavaa päivää.
Kyselen kuinka Täti on jaksanut ja voinut. Kerron myös ,että
toin vähän suklaata jos maistuu. Täti kiittää ja pyörittelee suklaarasia
kädessään ja laskee sen pöydänreunalle. Näen kuinka hän miettii mitähän
sillä tekee.
Täti kertoo kuinka sairas hän on ,kukaan ei anna mitään lääkettä
jotta kivut helpottaisivat. Kuinka tylsää elämä on ,kaikki muut ihmiset
ovat tylsiä . Samassa talossa asuvat ihmiset ovat tylsiä ,kukaan ei välitä.
Hän katselee minua utuisilla silmillään ja kyselee ketkä olivat vanhempiani?
Huomaan kuinka hän ei muistakkaan minua. Pala kurkussa kerron hänelle.
Tädille joka on minulle läheinen,joka äitini kuoleman jälkeen soitti minulle
melkein joka päivä. Tädille joka on aina kuulunut vahvasti elämääni.
Tädille joka joskus soitti jopa niin usein,että en aina olisi edes jaksanut jutella.
Voi kuinka kaipaankaan sitä Tätiä . Huomaan myös kuinka häntä huolestuttaa
se ettei hän muista minua ja hän tietää että olin läheinen.
Lipaston päällä on valokuvia. Otan oman hääkuvani ja kysyn Tädiltä
muistaako hän ketä kuvassa on. Hän vastaa vain hymähdyksellä. Ymmärrän
että ei. Kerron ketä kuvassa on ja hän muistaa heti ja jopa kertoo jotain
kuvan henkilöistä. Kerron myös että kuvassa oleva nainen on minä.
Täti katsoo minua hieman pelokkaana ja hämmentyneenä. Selvästikin
hän ihmettelee näkemäänsä. Samassa hän jo unohtaa kuvan naisen ja kysyy
ketkä olivat vanhempiani? Kerron taas ,että sisaresi oli äitini. Hänen silmänsä
kirkastuvat ja hän kertoo äidistäni ja siitä kuinka hän kuoli aivan liian aikaisin.
Liikutun hänen puheestaan niinkuin silloinkin kun äitini nukkui pois.
Teen lähtöä pois. Täti kiittää minua kun taas jaksoin tulla ja halaa
vapisevin käsin. Kyynel  nousee hänen silmäkulmaansa ja hän
katsoo kauan suoraan silmiini,kuin varmistaakseen että muistaa minut
kun näemme taas.
Täti ottaa rollaattorinsa ja tulee saattamaan minua ensimmäisen oven luo.
Halaamme vielä ja hän kiittää taas minua. Kerron että oli tosi mukavaa
nähdä ja tulen taas.
Näppäilen koodin ja ovi aukeaa. Täti vilkuttaa oven takaa minulle.
Toinen ovi. Näen vielä kuinka Täti seisoo paikoillaan niin hauraana
ja vilkuttaa. Hopeaa hiuksissaan.Vastaan vielä vilkutukseen.
 Kolmas ovi ja olen ulkona.
Kyyneleet valuvat poskilleni ja ymmärrän kuinka olen menettänyt
Tädin. Elossa mutta poissa. Vain muistot. Muistelen hyviä aikoja
Tätiä,äitiä ja isää. Kuinka nopeasti elämä menee ja muuttaa muotoaan.
Kuinka tärkeää on välittää läheisistään ja joskus sulkea silmänsä,
eikä antaa harmituksille sijaa.
Lupaan itselleni että tulen taas tapaamaan Tätiä ,vaikka hän ei
minua muistaisikaan. Olen varma että minulla on paikka hänen
sydämessään . Siellä syvällä muistoissa.
Saavun kotiin . Olen kiitollinen että muistan läheiseni voin vielä elää
tätä onnellista elämääni!