tiistai 11. heinäkuuta 2017

Päivä lautoilla ja bussissa.....

Joskus aikoinani kun aloin kirjoittaa tätä blogiani/päiväkirjaani
ajattelin että lapseni lapset kenties lukevat sitten joskus kun minua
ei enää ole. Tutustuvat elämääni täällä kun he elävät siellä....vähän
kauempana minusta. Tänään taas tuumailin että kenties sittenkin on
kirjoitettava ihan itselle, koska saattaa olla että dementia iskee nopeammin
kuin arvaankaan. Sen jälkeen tutustuminen itseen käykin vain näiden
kirjoitusten kautta. Siispä kirjoitus minulle.

Muistatko mumma kun kesällä kävit Elkkiksen kanssa saaristoristeilyllä?
Jos et, niin näin se meni.....

Ainakin kolme vuotta sitä suunniteltiin. Se ettei se toteutunut aikaisemmin
oli kiinni milloin mistäkin syystä. Halusin tehdä ehdottomasti bussimatkan
koska olin kuullut että ne pääsevät lautoilta ensin ja muut sitten perässä.
Matka omalla autolla saattaa joskus venyä ylimääräisellä vuorokaudella.
Sopivalla säällä paikka majatalosta voi olla "kiven alla".

Bussi lähti sovitusta paikasta sovittuun aikaan. Se oli lastattu parilla
nuorella miehellä ja parilla työssä käyvällä kesälomalaisella ja loput
olivatkin sitten eläkeläisiä jotka olivat varmaan(vähintään) parikymmentä vuotta
jo olleet vapaalla. Bussin oli määrä olla takaisin kello 19.30 ja ilkuin
Elkkikselle että vetoa lyön jos silloin ollaan, sen verran tuntui
porukka verkkaista olevan.

Ensimmäisellä pysäkillä Kustavissa joimme aamukahvit munkkien kera.
Kyllä maistui.... Seurailin miten papat ottivat rennot asennot munkkikahvien
nautiskeluun ja melkein mielessäni hoputin että pulinat pois, kohta lähdetään.
Pian sain todeta että minä EN ole matkanjohtaja EIVÄTKÄ papat ole
minun kaisettavinani. Bussi lähti ajallaan. Miten ne oikein onnistui siinä.....

Lauttamatkat ovat mielestäni ihania vaikka en mikään merenkävijä olekkaan.
Tuuli puhalsi sopivasti, missä kohtaa lauttaa sitten olimmekaan ja minkä kokoisella
milloinkin saaresta saareen menimme. Jokaisella lautalla koko porukkamme
purkautui bussista haistelemaan tuulia ja kuuntelemaan meren ääniä.
Katsomaan miten jossakin kohtaa taivas ja meri olivat yhtä. Miten aurinko
ohjasi tietämme ja jonkin verran lauttakuskit....

Joka kerta tuo koukkuselkäinen ja monet keppien kanssa köpöttelevä kansa
valui autosta ulos ja sisään juuri silloin kun määrä oli. Aloin hieman epäilemään
että salaa olivat harjoitelleet. Joku siinä tokaisikin että" kyllä tässä nuortuu
kun ravaa rappuja".

Ensimmäinen vierailu kirkkoon tapahtui Iniössä. Opas kertoi kirkon historiaa
ja lopuksi istutti meidät kirkonpenkeille ja soitti suvivirren, minkä me myös
lauloimme....ei ollut itku kaukana. Sama tapahtui Houtskarin kirkossa, tosin
soitto oli eri emmekä laulaneet. Hämmästelin sinä oppaalle miten hän osaa
urkuja soittaa niin kertoi että oli ottanut muutaman soittotunnin.....
Ensimmänen kerta oli kun opas osaa urkuja soittaa ja on vielä siitä hyvin
vaatimaton. Muutamassa kirkossa on tullut käytyä eikä moista ole ennen koettu.
INIÖN KIRKKO
HOUTKARIN  KIRKKO


Ruokailu Iniössä oli loistavasti järjestetty ja ruoka......Niin hyvää!!! Kaikki
itse tehtyjä, lähiseudun raakaineita. Emäntä jopa kalastaa itse kalansa.

Kupillisen kahvia ja lämpimän korvapuustin nautimme vielä aurinkoisessa
Korppoossa. Ystävä perheen ihana kohtaaminen kahvilassa oli kuin piste upealle
päivälle.
Paraisten kohdalla voimme viimein todeta että olimme ylittäneet kahdeksan
erillaista lauttaa , käyneet kahdessa kirkossa, syöneet ja nauttineet kahdet
kahvit ja olimme kuin olimmekin aikataulussa. Miten olinkaan voinut aliarvioida
tämän ikääntyneen polven. Päättelin että he olivat tehneet näitä matkoja
paljon enemmän kuin me. Siinä missä me jo haukottelimme, siellä papat
vielä leikkiä laskivat ja mummot nauroivat ties moneenko kertaan kuulluille
vitseille.

Sama aurinko oli laskemassa taivaan rantaan, oli aika kiittää jälleen tästä
päivästä, onnellisesta päivästä.....


maanantai 26. kesäkuuta 2017

Kassi vai ei.......

Kierrätystä, säästämistä ym. luonnonvarojen hillitsemistä
tuntuu tämä arki nykyään olevan. Ei siinä ettäkö olisin sitä
vastaan, päinvastoin haluan tottakai olla omalta osaltani tukemassa
hyvää asiaa. Mutta olen tässä tänäänkin tuumaillut että se on
tämä elämä kyllä toisesta päästä säästämistä ja toisesta tuhlailua......

Elkkis päätti ystävänsä kanssa tutustua Viron automaailmaan.
No oikeastaan sekin liittyy hieman tähän tuumailuuni, mutta ei siitä
sen enempää. Lähinnä asiani koski tästä matkasta minulle
siunattua vapaapäivää. Siis sellaista vapaapäivää jossa kuljen
koko päivän juuri sinne minne haluan ja teen juuri sitä mitä haluan.
Ilman aikataulua jolloin otetaan myös toinen henkilö huomioon.
Se on VAPAAPÄIVÄ. No tunnustetaan että hieman huolissani
olin miten ne siellä vieraalla maalla pärjäävät. Mutta vain hieman....

Kuinkas ollakkaan ajattelin tehdä pienen shoppailukierroksen,
ihan pienen. Elkkis on todella ihana shoppailija niin uskomattomalta
kuin se kuulostaakin, MUTTA joskus vaan on ihan kiva mennä yksin.

Ajoin autoni tavaratalon parkkihalliin, koska päätin että se minkä
tarvitsen saan yhdestä paikasta, enkä lähde sen enempää kaupungille
houkutuksien perään. Kaapit on täynnä vaatteita enkä liioin lisää
kaipaa, vaikka suurin osa on kutistunutkin aikojen saatossa.
Niin ja koska TURHAA OSTAMISTA PITÄÄ VÄLTTÄÄ, on
päivän sana!!!

Ostoslistassani on alusasuja. Sovittelen kaikessa rauhassa, myyjän
avustuksella( Elkkis huokaisee kun kuulee mikä onni ettei hänen
tarvinnut hakea vaihtureita punoittaen rintaliivihyllystä.) Löytyy kuin
löytyykin ja parit sukat mukaan. Maksaessani ostokseni myyjä
kysyy: "Haluaisitko ostaa kassin?" Sekunnin murto-osan tuumailen
itsekseni KASSIN , onhan tämä minun kassini todellakin aika kulunut
ja nyt myyjäkin on sitä mieltä että uusi kesäkassi olisi paikallaan.
Samantien tajuan että myyjä tarkoittaa muovikassia. Mutisen itsekseni
että," mulla täällä tällainen varakassi, e-en tarvitse." Maksan ostokseni
ja hämmentyneenä poistun paikalta. Ymmärrän ja oikeinkin hyvin
että muovijätettä tulee paljon ja jotenkin sen käyttöä on rajoitettava.
Eihän sen kassin muovia tarvitse olla, parerikassi käy loistavasti.
Se etten saa ilmaista kassia vaateostoksilleni jää harmittamaan minua....

Siirryn seuraavalle osastolle. Vähän kynsilakkaa, puuteria, ripsiväriä
jne. ja kassalle. Tervehdyksen jälkeen kassa alkaa luetella erillaisia
tuotteita josko tarvitsisin ja minä vastaan samalla mitalla EN, EN, EN.
"Ostatko muovikassin?" "EN!" Sullon jälleen kaiken hankkimani
varakassiin joka alkaa jo hajoamaan liitoksistaan.

Syntymäpäivälahja lapselle on vielä ostamatta ja kun viimein menen kassalle
melkein karjaisen:" EN, EN OSTA KASSIA!!" Onneksi lause
ei tullut ilmoille, koska katselin hymyssä suin kun kassa mitään
kysymättä pakkaa ostokseni upo uuteen muovikassiin ja ojentaa
minulle. Kiitän ja hymyilen niin kauniisti kuin vaan ikinä osaan....

Se ei minulle selvinnyt miksi toisella osastolla sen kassin olisin joutunut
maksamaan ja toisella en. Sama se mutta otan siitä selvän joskus....
Kenties lomalla tai jouluna....

On hyvä että säästetään. Itsekkin käytän aina vähintään kahteen kertaan
ruokakaupastakin ostamani kassit, turhaa niitä on heti roskapussiksikin
laittaa, ei siinä mitään. MUTTA se että "pakotetaan" asiakas säästämään
kassissa (tässä minun tapauksessa) ja sitten kuitenkin pitäisi ostaa eli
kuluttaa tavaraa mitä ei välttämättä tarvitse. Ehkei sen myyjänkään
aina ole mukava kysyä, " ostaisitko vielä tätä tai tätä:"
Toisaalta tietysti jos ei kysytä niin joku tarpeelinen voi unohtua ostaa.

Niin tai näin monet ovat mutkat onnelliseen elämään . Onneksi
voimme valita,  hankkia, kierrättää tai vain olla ilman.....


                                        Kätevä varakassi , aina mukana.


tiistai 13. kesäkuuta 2017

Konmari vai kommari.....


Siivous tuntuu olevan oikein muotia nykyään. Ei siinä
mitään pahaa, päinvastoin. Entisajan emännät katselee
pilvenreunalta ja taputtaa. He kun olivat niitä järjestyksen 
pitäjiä. Sitten tuli aika jolloin kaikki halusivat olla jonkin
sortin boheemeja ja siihen elämään ei siivous kuulunut ihan
ensimmäisenä. Kaikki muu meni edelle , eikä siinäkään mitään
huonoa ollut ellei ihan likaiseksi asti päässyt.

Se mitä siivotaan kokonaan pois ja mitä säilytetään on
lähinnä se mitä tässä olen tuumaillut en oikeastaan niitä
iänikuisia pölypalloja

Kun tuttu rouva selitti kuinka hän on nyt kommari ja vie 
kaiken lapsilleen jaettavaksi, hieman pähkäilin mikähän 
oli rouvalla menossa. Hieman selvitettyään ymmärsin 
että lahjaksi saatu kirja olikin Konmari ja niitä oppeja 
hän nyt toteutti. Iloinen ja tyytyväinen rouva asusteli 
kuulemma nyt paljon onnellisempana avarammassa 
kodissaan kuin koskaan ennen.Vuosien saatossa kerätyt 
tavarat oli jaettu omien kanssa ja loput lahjoitettu 
toivoen että päätyisivät iloisille uusille omistajille.
Ihailin rouvan helpottunutta olemusta ja ennenkaikkea 
urheaa luopumista rakkaista tavaroista. Halusin itsekkin 
tehdä sellaiset Konmarit....

Ystäväperhe myi omakotitalonsa. Kymmenien vuosien 
eletty elämä talossa oli lopuillaan. Valtava määrä tavaraa 
kerääntyy kuin huomaamatta. Kaikkea tarvitsee ja sitten 
ei enää tarvitsekkaan. Neliöitä on omaksi ja vieraidenkin 
tarpeeksi. Jollainhan nekin on täytettävä. Kun neliöt 
pienenevät tai vain muuttavat muotoaan.
Joistakin on vain päästävä eroon. On mattoa , pöytää, 
sohvaa, jos jonkin näköistä silppuria ja leikkuria. Yksi 
saa yhden, toinen ostaa toisen ja kolmas saa lahjoituksena 
kolmannen ja yhä sitä riittää uuteenkin kotiin. Valikoidaan 
kaikki mitä tarvitaan, mitkä ovat rakkaita ja ehkä joku 
ylimääräinen muistokin mitä ei kykene pois laittamaan. 
Se on sitten jälkipolvien tehtävä.
Kumpa pystyisin itsekkin samaan , tuumailen....

Tuijottelen ulkovarastoa , se kätkee sisäänsä kaiken millä
kaivetaan ja kaadetaan. Kitketään ja kasvatetaan.
Kaikkea takaseinastä oveen ja katosta lattiaan asti.

Lämminvarasto... kaikki mikä lämmittää. On patjaa 
ja peittoa. On tyynyä ja makuupussia (?) Lukematon 
määrä leluja joilla joskus sitten lapsenlapset leikkii 
(ei muuten leikki) . On turkkia ja toppatakkia. 
Puolivarastoa työtavaroita ( ne on niitä harvoja
joita todella tarvitaan) . 

Niin ja sitten toinen lämmin varasto ja autotalli ja 
puuvaja ja kaffetupa ja, ja , ja......TALO! Siellä sitä 
sitten onkin tavaraa sen verran että ainakin yhden 
ihmisen kodin meidän lisäksemme kalustaisimme. 

Olen tehnyt jo jonkin aikaa "raivaushommia" , 
sellaisella todella "löysällä" kädellä. Vähän niinkuin 
naapurin naisystävä.
Yksi tavara per. päivä saa uuden kodin jostain tai 
roskalaatikosta jos ei muusta. Viimeksi mainittu on 
ollut kovassa käytössä. Lukematon määrä tavaraa 
on lähtenyt pois tontilta viimeisen vuoden aikana. 
Tosin jonkun verran on tullut lisää, mutta toisessa
muodossa. Urakka jatkuu ja olen yrittänyt itselleni 
luvata että kesäloman aikana varmasti ehdin paneutua 
asiaan oikein kunnolla. Silti ehdin varmasti lomailla 
ihan tarpeeksi.  Jo pelkkä ajatus niin tuntuu että 
varastot on jo lähes siivottu.
Ajattelin olla oikein kunnon Konmari.

Sitä ennen ajattelin kuitenkin käydä tuolla kirpparilla, 
jos vaikka jotain meille sopivaa löytyisi, eihän sitä 
koskaan tiedä mistä tärkeästä joku haluaa luopua juuri 
kun me sitä tarvitaan. Tehdään joku onnelliseksi kun 
pääsee eroon tarpeettomasta tavarastaan . 
Onnellisuus on erityisesti sitä että tekee jonkun
toisen onnelliseksi......( juuri sen takia ne varastot on 
täynnä....luultavasti) . 



Tällä kuvalla nyt ei ole mitään tekemistä meidän varastojen kanssa, mutta lähinnä
havainne kuva miten täyttä sielläkin on. Kuva eräiltä synttäreiltä. Ne olivat tärkeät ,
eikä yksikään tossu talossa ollut liikaa.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Yhtä itkua ....

Olen täällä tuumaillut yksinäni niin paljon että kohta pää
kuvainnollisesti halkeaa. Siispä päätin että pitkästä aikaa laitan
ne ajatukset paperille ja katson sitten jospa helpottaisi.
Katsotaan kuinka käy.....

Yhtä itkua on ollut tässä viimeiset viikot...sitä tässä tuumailin.
Miten voikin tunnetilat joskus kerääntyä yhteen ja samaan
kohtaan. Sitten taas tulee ajanjakso milloin onkin vain yhtä
herskyvää naurua koko elämä....toki silloinkin pelkään sitä
iänikuista sananlaskua " itku pitkästä ilosta". Niin ettei osaa
ihmisenlapsi edes iloita kunnolla kun jo manaa tulevaa....pois se minusta.

Itku 1.
Elin haikeissa muistoissa muutaman päivän kun muistelin edesmennyttä
isääni. Miten lempeänä hän nykyään kulkeekaan muistoissani tuo
mies jonka opin tuntemaan vasta hänen viimeisenä viitenätoista
vuotenaan. Harmaa hapsi, hauras mies joka aina tavatessamme jaksoi
kiittää minua huolehtimisesta ja välittämisestä. Muistelin kiitollisena
ja onnellisena siitä että nuoruuden kiukut tuli anteeksi annettua puolin
ja toisin. Enää on vain muistot ....ja sitten se itku tuli.

Itku 2.
Katselin vanhoja valokuvia, taas kerran. Poikani, lapseni, hän joka
juuri oli sylissäni, ketä hoivasin ja yritin  opettaa elämään niin
hyvin kuin osasin. Hän, joka kasvoi liian nopeasti ja kuitenkin sopivasti.
Hän, joka sanoi tahdon rakkaimmalleen 10 vuotta sitten....Katson
valokuvaa onnellisesta nuoresta parista, ovat tuskin vanhentuneet päivääkään
tuosta kuvasta ja kuitenkin todella paljon. Sillä tarkoitan lähinnä
miten elämä on heitä koetellut....
Olen onnellinen että heillä on toisensa. Kuvassa ja tänään.
Ja taas itken....

Itku 3.
Jälkikasvu...niin se oli seurausta siitä hääkuvasta. Sain pitää heidän
pienet poikasensa peräti neljä päivää ja neljä yötä luonamme.
Sain olla vierellä kun he hymyssä suin aloittivat päivänsä. Tulivat
unisina viereen, kuuntelivat hiiren hiljaa kun kerroin kuinka onnellinen
heistä olen. Sain osallistua päivän leikkeihin, tuntea itseni tarpeelliseksi
ja rakastetuksi. Sain peitellä illalla väsyneet poikaset. Katsella pieniä
pellavapäitä jotka tuhisivat peiton alla....ja sitten se itku taas tuli.

Itku 4.
No sekin sitten vielä . Mauno, meidän kaikkien presidentti.
Miten tunteikkaat ja silti arvokkaat hautajaiset. Oli kuin sukulainen
olisi pois mennyt. Isäni sanoi joskus, aina kun itkeä tihrustin kun
joku tuntematonkin oli kuollut ja siihen liittyi jotain erityistä.
Nuori, onnettomuus jne. Hän sanoi." Ei vieraita itketä, vain omia itketään:"
Mutta kyllä minä Manua itkin....

No niin se siitä, ei ne itkut niin hirveitä olleet
mutta itketti kun kerran itketti.
Itkua kun on sellaista menettämisen itkua ja sellaista onnellista itkua.
Tässä sitä tuli sitten vähän molempia tasaisesti. Itkut on nyt itketty ja
on aika siirtyä taas ajassa eteenpäin.....Se onkin  sitten sellaista ilon ja onnellisuuden
aikaa seuraavaksi....
Niin ja taisi helpottaakin kun sain nämä itkut paperille ja pois mielestä....


                                        Ei itkua vaan enkeleitä matkaamme.......

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Kaunis Praha....

Joskus on mukava lähteä jonnekin. On katsottava esittelyjä mikä
kiinnostaisi ja tietysti sen sopivuus matkabudjettiinkin olisi
mukava täsmätä.
Toisinaan matka jonne mieli tekee tupsahtaa mieleen jostain
kummallisesta ....ajatuksesta tai merkistä....No minähän tietysti
kuulun viimeksi mainittuihin. Kun joku kysyy keskustellessamme
tulevasta matkasta ja miksi juuri se ja se paikka on valikoitunut,
en osaa edes selittää miksi. Se vain hupsahti ajatuksiini jostain.
Tietysti yleisin vastaukseni on myös....siellä on vanhakaupunki.
Koska rakastan kaikkia vanhojakaupunkeja.

Talviloma kohteeksemme valikoitui Praha. Olen puhellut jo kauan
että haluaisin käydä Gdanskissa mutta aina se jotenkin ei onnistu
juuri silloin kuin pitäisi ja keskustellessani ihmisten kanssa, tulin
siihen tulokseen että Praha on se paikka joka olisi ajankohtainen juuri
nyt. Gdansk ehkä sitten jonain päivänä....jos luoja suo.

Lähtö aika oli mitä parhain. Sopivasti aamupäivällä ja perilläkin
jo ennen puoltapäivää. Ikaalistenmatkatoimisto toimi apuna jos
jotain murheita matkalla ja neljäkymmentä muuta reissaajaa
mukanamme. Suuria toiveita takataskussa....

Säätiedotuksia olin seurannut jo viikon verran kotona. Sadetta, sadetta
lunta, räntää,  kovaa tuulta. Matkalaukku pullotti kaikkea
mahdollista mikä lämmitti. Niin päätä kuin sieluakin.

Aurinko kuitenkin näyttäytyi kun lentokone laskeutui Prahan kentälle.
Sen jälkeen ilmeisesti joku ilmoitti että olemme saapuneet, koska
valtavat pilvilautat alkoivat peitellä auringonsäteitä. Kävellessämme
ensi askelia rosoisilla kaduilla saimme tuntea miltä kylmä sade
tuntuu niskassa. Tai siis muut saivat, meillähän oli tietysti sateenvarjot.
Osalla ne olivat autossa ( mokomat perus positiiviset) osa osti niitä
matkan varrella olevista kaupoista. Jos tukka oli tähän asti ollut ojennuksessa
niin sitä se ei ollut enää, siitä piti huolen puuskainen tuuli.
Mutta kaupunki oli kaunis.....
Kiipeäminen kannatti, talot ja näkymä oli huikea.....


Toisena päivänä sama toistui. Onneksi auringolla oli niin valtava voima
että se pyyhki iltapäivään mennessä pahat pilvet pois ja sateenvarjot pysyivät
repussa.
Vaivaisenluuni huusivat "hoosiannaa" ja ties mitä musiikkia mutta käveltävä
oli. Kaupungin arkkitehtuuri oli niin suuremmoista ja mietin olinko
missään moista nähnyt. Kun aikanaan kävelin Nizzan ja Venetsian katuja luulin ettei
voi olla kauniimpaa, mutta näköjään voi. Sitä mieltä olin.

Illallinen jonka söimme Vltava-joella risteillen ( en kyllä ymmärrä miten
ne lausuu noita sanojaan kun konsonatteja peräperään) oli ihan ok.
Ruokaa olisi voinut olla enemmän, no meille riitti ja se että piti nähdä
joki valaistuna eikä se toteutunutkaan ( retki aikaistettiin jostain syystä)
harmitti jonkun verran. Koska juuri se on SE JUTTU!
Olisihan niitä valoja voinut jäädä odottamaan, mutta kylmänä puhaltava tuuli
ja väsymys.  Vastaan lämmin bussi joka vie hotellille, vei voiton.
Ei  niin kaunis päältä , mutta viihtyisä sisältä.....


Toisen päivän päätimme viettää jälleen kaupungilla kierrellen ja nähtävyyksiä
katsellen. Illalla ei ollut mitään ohjelmaa joten kelloja ei tarvinnut seurata.
Kiipesimme katuja ylös ja alas. Seisoimme Kaarlensillalla käsi kädessä kun tuuli
puhalsi niin lujaa että tuskin voi hengittää. Söimme torilla kaikkea mahdollista
paikallista mitä oli tarjottavana. Istuimme kahvilassa nautttien cappuccinoa ja
roseviiniä. Maistoimme kuin maistoimmekin pivoa eli olutta vaikka emme
niin oluen ystäviä olekkaan. Mutta olihan se testattava.
Tämä nyt on kirkon rakennus, mutta tällaisia ne talot olivat......


Joka ikisessä kaupassa, kahvilassa sait mitä parhainta palvelua.
Kieli oli kyllä niin vaikeaa että siitä ei muuta jäänyt mieleen kuin Pivo.
Hyvät huomenet ja päivät ym. kiitokset oli viisaampi sanoa englanniksi. Paljon
puhuttuihin taskuvarkaisiin emme onneksemme törmänneet. Emme myöskään
kuulleet että kukaan muukaan reissuporukasta olisi vastaavaa kokenut.
Opas oli paikallinen ja tunsi melkein jokaisen talon kuin omat taskunsa.
Niin ja vielä sen talon historiankin. Ihan käsittämätöntä.
Lähtisin uudestaan. Mutta syksyllä. Silloin on vielä lämmintä ( kai) kevät
on kaunista mutta arvaamatonta. Toki nytkin näimme miten sireenit ym.
puut kukkivat ja ruohoa piti jo leikata. Hotellin varaisin keskustasta.
Meillä oli parikilometriä matkaa, ei se ollut kaukana. Mutta muutama
aste lämpöä ja pohjoistuuli puhaltamassa, niin se vähän tylsempi kävely
taittui mieluusti taksilla. Tietysti metrot ja raitsikat toimivat siellä enemmän
kuin hienosti.

Paluu päivänä lähdimme vasta illalla, joten viimeiset kävelyt oli vielä
mahdollista toteuttaa. Reitit olivat jo tuttuja, sinne jätettiin haikeita muistoja.
Niin ja aurinko se todella lämmitti enemmän kuin yhtenäkään päivänä.....

Lähtömme oli hieman myöhässä, kun kentällä eräs kone teki hätälaskun.
Siinä toisiamme tuijotellessa toivoimme meille ihan normia lentoa.
Kun muutenkin olemme taas jälleen kerran saaneet viettää
sellaisen onnellisen loman.....
Lentokoneessa taas sama virsi, ihana matka mutta onpa mukava palata
kotiin. Kesä edessä , kohta alkaa kaffetuvan siivous ja kukat pitää laittaa
ja, ja, ja.....Salaa hieman tuumailin jos sinne Gdanskiin kenties joskus.......  

Löytyipä sieltä Eiffel-tornikin pienoiskoossa.....
                                                                                                                                                                                           


keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kriisitön kriisi.....

Itsetutkiskelua taas kerrakseen ja nyt korostan että
en kärsi mitään ikäkriisiä .....tuskin edes tiedän mitä
kyseinen sana tarkoittaa. Kriisejä on tietysti monenlaisia ja
lähinnä ne ovat sellaisia jotka koskevat koko yhteiskuntaa ei
minua pientä ihmistä...ainakin niin luulen.

Tukka.
Muistan miten löysin ensimmäisen harmaan hiuksen
päästäni alle kolmekymppisenä. Ihmetykseni oli aika suuri koska
todella kuvittelin että ne tulevat vasta tosi vanhana niinkuin
viisikymppisenä nehän nyt on VANHOJA . Koska vanhempanikin
olivat sen iän ohittaneet jo ajat sitten. Irti nyppäisty  hius kädessäni
pelkäsin että niitä alkaa tulla lisää, mitä ihmettä teen niiden kanssa.
Ei hiuksia voi alkaa värjätä niin nuorena sehän on vaarallistakin.
Vähän yli kolmekymppisenä lopetin niiden laskemisen ja värjääminen
ei tuntunut yhtään sen vaarallisemmalta kuin kadun ylittäminen.

Iho.
Olen aina "tarkkaillut " ihmisten  ihoa. Varsinkin eri ikäisten.
Miten joillakin aika kauankin eläneillä on niin kaunis iho ja vastaavasti
( mihin itsekkin kuulun) toisilla hyvinkin herkkä iho. Kaikki mahdolliset
näppylät ilmestyvät etkä ymmärrä mitä taas olet suuhusi laittanut.
Ryppyisiä ja kuivia ihoja katsellessani olen aina tuumaillut millainen
hän oli ennen kuin nyt. Miten kaunis on silti vanhus jonka silmät
loistavat vaikka luomet ovat väsyneet ja miten lämmin on kosketus
vaikka kädessä ei luun päällä ole kuin maininta nahasta.

Silmälasit päässäni tarkkailen ihoani ja huomaan että se ei olekkaan
ihan samanlainen kuin ilman laseja. Syvät uurteet ovat vallanneet
kasvot ja käsien kuulakkuus on vain muisto. Miten näin on käynyt
ja milloin. Mitä olen tehnyt juuri silloin etten sitä huomannut. Varmaan
kirjoitellut jotain.....

Konaisuus.
Jossain kohtaa sitä on tullut kumarammaksikin. Ei pituudesta ole
lähtenyt , mutta on vaan muuttanut muotoaan. Hmmm. Leveyteen
varmaankin. Askel on toisenlainen. Muistan aivan selvästi miten
kävelinkin ihan toisin, tai luulen muistavani. Ihan varmasti kävelen
nyt kuin äitini ja hänhän oli vanha.
Muistissa ei ole mitään vikaa. Kaiken muistan mitä haluankin tai
melkein. Tuntuu vaan kummalliselta keskustella asioista ja kokemuksista
missä on ollut jonkun toisen henkilön kanssa ja kumpikin muistamme
tapahtuman ihan eri tavalla. Sillä toisella on varmaan muistissa vikaa.

Mikään ei viittaa siihen että olisin ikäkriisissä, ainakaan omasta
mielestäni. Se että kaiken suunnittelu on jäänyt vähemmälle ei
ole merkki siitä. Se johtuu vaan masentavasta talvesta. Kunhan
tästä heräilen kesään niin eiköhän taas ala tapahtumaan.
Se että ystävät myyvät talojaan ja muuttavat jo sillä mielellä että
loppu elämän kotia etsitään, ei tee mitenkään minusta vanhaa.
Ei harmaat hapset, ei rypistyvä iho, eikä kasvavat lapsenlapset
tai odottava eläke kulman takana. Ei se vanhan merkki ole. Ei kai...
Oli niin tai näin kriisi saa pisteen juuri nyt, koska on aika keskittyä
taas kerran tähän onnelliseen elämään.....


                                         Pääsiäistä odotellessa......

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Kevät ähky....

Kevät on taas niin pitkällä että on aika luopua vaikka mistä.
No varsinkin siitä paksusta talvitakista. Siis siitä mitä kannan ylläni
vaikka aurinko porottaa selkääni koska pelkään saavani flunssan,
sellaisen kevätflunssan mistä joka kevät peloitellaan. Mitä en koskaan
saa, liekö paksun takkini ansiota vai hyvän vastustuskyvyn. Tiedä häntä.
Kuljen uskollisesti paksu takki niskassani, turvanani. Takin alle tosin laitan
vain todella ohuen paidan, sen verran sentään löytyy itsesuojeluvaistoa että
kykenen luopumaan villatakistani.
Talvikengät. No ne heitän nurkkaan heti kun pienikin ripaus asfalttia tai
hiekanjyväsiä ilmestyy lumen alta  ja pakkanen ilmoittaa olevansa lähellä
nollaa. Mutta lenkille lähtiessäni kaivan jälleen talvikengät ja jo takin
aiheuttaman hikoilun ansiosta laahaava kävelyni muuttuu entistä raskaammaksi
kun vielä vedän kenkiä perässäni.
Lämpimistä kengistä on vaan niin vaikea luopua, varsinkin kun jalkani
ovat muovautuneet talven aikana juuri niiden suloisiin muotoihin.
Kevään lämpö pakoittaa riisumaan lämpimät kenkäni ja vaivaisenluuni
huutavat tuskaa kun siirryn kepeämpiin kenkiin. Aikansa kestää
ennenkuin ne tottuvat niihin ja sitten onkin taas talvi ja sama rumpa
alkaa mutta vaan toisin päin.

Voihan kissan pissa.
Ihanat nelijalkaiset ystävämme mouruavat nurkissa aamusta iltaan.
Tässä kohtaa ilmoitan että tykkään kissoista!
Järkyttävä kissanpissan haju tunkeutuu sieraimiini kun otan ensi
askeleeni aamutuimaan kohti postilaatikkoa. Vilistäviä kissoja
tuntuu olevan joka paikassa. Yksi tuijottaa ojanpohjalta minua
suoraan silmiin ja luen sen katseesta miten olisin voinut kammata edes
tukkani ennen ovesta ulos tuloani. Yksi kissoista hiipii kuusiaidan alla
ja erään näen juoksevan kohti autokatosta. Mitä kaikkea onkaan kun
en ole näkemässä ja haistelemassa.....

Koiran kakat.
No ne vasta kevään merkkejä ovatkin. Niitä voisi bongailla
oikein enemmänkin. Vaikka kuka löytää eniten kasoja tienviereltä.
Kuka löytää komeimman kökön tai kuka ei astu yhteenkään kohtaan
missä niitä ei ole.
Tunnustan, pidän kissoista enemmän kuin koirista!
Jos kilpailu järjestettäisiin olisin varma voittaja. Koska minun
ei tarvitsisi astua kuin erään hyvinkin lähellä asuvan pihalle.
Koira nääs tekee kaikki, kyllä KAIKKI tarpeensa omalle pihalleen.
Kyllä, on jo tehnyt näin usean vuoden aikana.
Keväinen koirankakkan haju on jotain sellaista etten edes osaa sitä
sanoiksi pukea, mutta kyllä, HAISEE! Ihanat kosteat aamut varsinkin.
Ummistaa silmänsä ja voi vain kuvitella olevansa keskellä
kaatopaikkaa......tai ei oikeastaan edes siellä ei enää haise, jopa
siellä on siistiä.
No en sitä sen enempää ajattele, kyllä minä hajuista selviän, onhan
niitä kaikenlaisia, mikä ketäkin yököttää. Tuossa pihassa lähinnä
tuumailen miten kesän tullen aikuiset ja lapset juoksevat kesäkengissään
sisälle ja ulos koira kintereillään.....

Kellojen siirto.
Voi hyvää päivää miten voinkin aina kärsiä siitä etä kelloja siirretään
yksi vaivainen tunti. Tunti sinne ja tänne. Tietokoneella selaillessa
tunti ei tunnu missään. Hyvässä seurassa tunti hujahtaa hetkessä, ei
aiheuta mitään keskustelua. Mutta kun kelloja siirretään niin jopas
alkaa kekustelu ja taivastelu. Se vaan on mielestäni niin raskasta
ja tuskaista herätä yksi tunti aikaisemmin, varsinkin kun illalla
ei nukuta yhtään sen enempää eikä aikaisemmin.
Sitä ihmettelen kuitenkin miksi se niin vaikeaa on kun kumminkin
joka aamu herää kaksi tuntia ennen ylös nousua ja torkkuu sitten
loppu ajan katselemalla kelloa vartin väliajoin.....

Joka vuotinen kevät ähky on nyt ulos rutistettu ja voi kekittyä sen
elämiseen. Kevät on ollut henkilökohtaisella tasolla myös minulle
isojen asioiden luopumista ja suuriakin suruja olen kohdannut
juuri keväällä. Siksi sitä jopa "pelännyt" joskus. Nyt olen
opetellut elämään niin etten ajattele niitä enkä varsinkaan odottaisi
mielellä "mitä taas tulee".
Kaikista yllämainitsemistani jutuista huolimatta ja siis nehän
KUULUVAT KEVÄÄSEEN on  tämä valon aika muutoksineen
ja kaiken kaikkineen  niin ONNELLISTA AIKAA.....



Tässä yksi nurkissa kulkijoita kuvattuna viime kesäitä. Valoa kohti mennään......