sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Kaunis Praha....

Joskus on mukava lähteä jonnekin. On katsottava esittelyjä mikä
kiinnostaisi ja tietysti sen sopivuus matkabudjettiinkin olisi
mukava täsmätä.
Toisinaan matka jonne mieli tekee tupsahtaa mieleen jostain
kummallisesta ....ajatuksesta tai merkistä....No minähän tietysti
kuulun viimeksi mainittuihin. Kun joku kysyy keskustellessamme
tulevasta matkasta ja miksi juuri se ja se paikka on valikoitunut,
en osaa edes selittää miksi. Se vain hupsahti ajatuksiini jostain.
Tietysti yleisin vastaukseni on myös....siellä on vanhakaupunki.
Koska rakastan kaikkia vanhojakaupunkeja.

Talviloma kohteeksemme valikoitui Praha. Olen puhellut jo kauan
että haluaisin käydä Gdanskissa mutta aina se jotenkin ei onnistu
juuri silloin kuin pitäisi ja keskustellessani ihmisten kanssa, tulin
siihen tulokseen että Praha on se paikka joka olisi ajankohtainen juuri
nyt. Gdansk ehkä sitten jonain päivänä....jos luoja suo.

Lähtö aika oli mitä parhain. Sopivasti aamupäivällä ja perilläkin
jo ennen puoltapäivää. Ikaalistenmatkatoimisto toimi apuna jos
jotain murheita matkalla ja neljäkymmentä muuta reissaajaa
mukanamme. Suuria toiveita takataskussa....

Säätiedotuksia olin seurannut jo viikon verran kotona. Sadetta, sadetta
lunta, räntää,  kovaa tuulta. Matkalaukku pullotti kaikkea
mahdollista mikä lämmitti. Niin päätä kuin sieluakin.

Aurinko kuitenkin näyttäytyi kun lentokone laskeutui Prahan kentälle.
Sen jälkeen ilmeisesti joku ilmoitti että olemme saapuneet, koska
valtavat pilvilautat alkoivat peitellä auringonsäteitä. Kävellessämme
ensi askelia rosoisilla kaduilla saimme tuntea miltä kylmä sade
tuntuu niskassa. Tai siis muut saivat, meillähän oli tietysti sateenvarjot.
Osalla ne olivat autossa ( mokomat perus positiiviset) osa osti niitä
matkan varrella olevista kaupoista. Jos tukka oli tähän asti ollut ojennuksessa
niin sitä se ei ollut enää, siitä piti huolen puuskainen tuuli.
Mutta kaupunki oli kaunis.....
Kiipeäminen kannatti, talot ja näkymä oli huikea.....


Toisena päivänä sama toistui. Onneksi auringolla oli niin valtava voima
että se pyyhki iltapäivään mennessä pahat pilvet pois ja sateenvarjot pysyivät
repussa.
Vaivaisenluuni huusivat "hoosiannaa" ja ties mitä musiikkia mutta käveltävä
oli. Kaupungin arkkitehtuuri oli niin suuremmoista ja mietin olinko
missään moista nähnyt. Kun aikanaan kävelin Nizzan ja Venetsian katuja luulin ettei
voi olla kauniimpaa, mutta näköjään voi. Sitä mieltä olin.

Illallinen jonka söimme Vltava-joella risteillen ( en kyllä ymmärrä miten
ne lausuu noita sanojaan kun konsonatteja peräperään) oli ihan ok.
Ruokaa olisi voinut olla enemmän, no meille riitti ja se että piti nähdä
joki valaistuna eikä se toteutunutkaan ( retki aikaistettiin jostain syystä)
harmitti jonkun verran. Koska juuri se on SE JUTTU!
Olisihan niitä valoja voinut jäädä odottamaan, mutta kylmänä puhaltava tuuli
ja väsymys.  Vastaan lämmin bussi joka vie hotellille, vei voiton.
Ei  niin kaunis päältä , mutta viihtyisä sisältä.....


Toisen päivän päätimme viettää jälleen kaupungilla kierrellen ja nähtävyyksiä
katsellen. Illalla ei ollut mitään ohjelmaa joten kelloja ei tarvinnut seurata.
Kiipesimme katuja ylös ja alas. Seisoimme Kaarlensillalla käsi kädessä kun tuuli
puhalsi niin lujaa että tuskin voi hengittää. Söimme torilla kaikkea mahdollista
paikallista mitä oli tarjottavana. Istuimme kahvilassa nautttien cappuccinoa ja
roseviiniä. Maistoimme kuin maistoimmekin pivoa eli olutta vaikka emme
niin oluen ystäviä olekkaan. Mutta olihan se testattava.
Tämä nyt on kirkon rakennus, mutta tällaisia ne talot olivat......


Joka ikisessä kaupassa, kahvilassa sait mitä parhainta palvelua.
Kieli oli kyllä niin vaikeaa että siitä ei muuta jäänyt mieleen kuin Pivo.
Hyvät huomenet ja päivät ym. kiitokset oli viisaampi sanoa englanniksi. Paljon
puhuttuihin taskuvarkaisiin emme onneksemme törmänneet. Emme myöskään
kuulleet että kukaan muukaan reissuporukasta olisi vastaavaa kokenut.
Opas oli paikallinen ja tunsi melkein jokaisen talon kuin omat taskunsa.
Niin ja vielä sen talon historiankin. Ihan käsittämätöntä.
Lähtisin uudestaan. Mutta syksyllä. Silloin on vielä lämmintä ( kai) kevät
on kaunista mutta arvaamatonta. Toki nytkin näimme miten sireenit ym.
puut kukkivat ja ruohoa piti jo leikata. Hotellin varaisin keskustasta.
Meillä oli parikilometriä matkaa, ei se ollut kaukana. Mutta muutama
aste lämpöä ja pohjoistuuli puhaltamassa, niin se vähän tylsempi kävely
taittui mieluusti taksilla. Tietysti metrot ja raitsikat toimivat siellä enemmän
kuin hienosti.

Paluu päivänä lähdimme vasta illalla, joten viimeiset kävelyt oli vielä
mahdollista toteuttaa. Reitit olivat jo tuttuja, sinne jätettiin haikeita muistoja.
Niin ja aurinko se todella lämmitti enemmän kuin yhtenäkään päivänä.....

Lähtömme oli hieman myöhässä, kun kentällä eräs kone teki hätälaskun.
Siinä toisiamme tuijotellessa toivoimme meille ihan normia lentoa.
Kun muutenkin olemme taas jälleen kerran saaneet viettää
sellaisen onnellisen loman.....
Lentokoneessa taas sama virsi, ihana matka mutta onpa mukava palata
kotiin. Kesä edessä , kohta alkaa kaffetuvan siivous ja kukat pitää laittaa
ja, ja, ja.....Salaa hieman tuumailin jos sinne Gdanskiin kenties joskus.......  

Löytyipä sieltä Eiffel-tornikin pienoiskoossa.....
                                                                                                                                                                                           


keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kriisitön kriisi.....

Itsetutkiskelua taas kerrakseen ja nyt korostan että
en kärsi mitään ikäkriisiä .....tuskin edes tiedän mitä
kyseinen sana tarkoittaa. Kriisejä on tietysti monenlaisia ja
lähinnä ne ovat sellaisia jotka koskevat koko yhteiskuntaa ei
minua pientä ihmistä...ainakin niin luulen.

Tukka.
Muistan miten löysin ensimmäisen harmaan hiuksen
päästäni alle kolmekymppisenä. Ihmetykseni oli aika suuri koska
todella kuvittelin että ne tulevat vasta tosi vanhana niinkuin
viisikymppisenä nehän nyt on VANHOJA . Koska vanhempanikin
olivat sen iän ohittaneet jo ajat sitten. Irti nyppäisty  hius kädessäni
pelkäsin että niitä alkaa tulla lisää, mitä ihmettä teen niiden kanssa.
Ei hiuksia voi alkaa värjätä niin nuorena sehän on vaarallistakin.
Vähän yli kolmekymppisenä lopetin niiden laskemisen ja värjääminen
ei tuntunut yhtään sen vaarallisemmalta kuin kadun ylittäminen.

Iho.
Olen aina "tarkkaillut " ihmisten  ihoa. Varsinkin eri ikäisten.
Miten joillakin aika kauankin eläneillä on niin kaunis iho ja vastaavasti
( mihin itsekkin kuulun) toisilla hyvinkin herkkä iho. Kaikki mahdolliset
näppylät ilmestyvät etkä ymmärrä mitä taas olet suuhusi laittanut.
Ryppyisiä ja kuivia ihoja katsellessani olen aina tuumaillut millainen
hän oli ennen kuin nyt. Miten kaunis on silti vanhus jonka silmät
loistavat vaikka luomet ovat väsyneet ja miten lämmin on kosketus
vaikka kädessä ei luun päällä ole kuin maininta nahasta.

Silmälasit päässäni tarkkailen ihoani ja huomaan että se ei olekkaan
ihan samanlainen kuin ilman laseja. Syvät uurteet ovat vallanneet
kasvot ja käsien kuulakkuus on vain muisto. Miten näin on käynyt
ja milloin. Mitä olen tehnyt juuri silloin etten sitä huomannut. Varmaan
kirjoitellut jotain.....

Konaisuus.
Jossain kohtaa sitä on tullut kumarammaksikin. Ei pituudesta ole
lähtenyt , mutta on vaan muuttanut muotoaan. Hmmm. Leveyteen
varmaankin. Askel on toisenlainen. Muistan aivan selvästi miten
kävelinkin ihan toisin, tai luulen muistavani. Ihan varmasti kävelen
nyt kuin äitini ja hänhän oli vanha.
Muistissa ei ole mitään vikaa. Kaiken muistan mitä haluankin tai
melkein. Tuntuu vaan kummalliselta keskustella asioista ja kokemuksista
missä on ollut jonkun toisen henkilön kanssa ja kumpikin muistamme
tapahtuman ihan eri tavalla. Sillä toisella on varmaan muistissa vikaa.

Mikään ei viittaa siihen että olisin ikäkriisissä, ainakaan omasta
mielestäni. Se että kaiken suunnittelu on jäänyt vähemmälle ei
ole merkki siitä. Se johtuu vaan masentavasta talvesta. Kunhan
tästä heräilen kesään niin eiköhän taas ala tapahtumaan.
Se että ystävät myyvät talojaan ja muuttavat jo sillä mielellä että
loppu elämän kotia etsitään, ei tee mitenkään minusta vanhaa.
Ei harmaat hapset, ei rypistyvä iho, eikä kasvavat lapsenlapset
tai odottava eläke kulman takana. Ei se vanhan merkki ole. Ei kai...
Oli niin tai näin kriisi saa pisteen juuri nyt, koska on aika keskittyä
taas kerran tähän onnelliseen elämään.....


                                         Pääsiäistä odotellessa......

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Kevät ähky....

Kevät on taas niin pitkällä että on aika luopua vaikka mistä.
No varsinkin siitä paksusta talvitakista. Siis siitä mitä kannan ylläni
vaikka aurinko porottaa selkääni koska pelkään saavani flunssan,
sellaisen kevätflunssan mistä joka kevät peloitellaan. Mitä en koskaan
saa, liekö paksun takkini ansiota vai hyvän vastustuskyvyn. Tiedä häntä.
Kuljen uskollisesti paksu takki niskassani, turvanani. Takin alle tosin laitan
vain todella ohuen paidan, sen verran sentään löytyy itsesuojeluvaistoa että
kykenen luopumaan villatakistani.
Talvikengät. No ne heitän nurkkaan heti kun pienikin ripaus asfalttia tai
hiekanjyväsiä ilmestyy lumen alta  ja pakkanen ilmoittaa olevansa lähellä
nollaa. Mutta lenkille lähtiessäni kaivan jälleen talvikengät ja jo takin
aiheuttaman hikoilun ansiosta laahaava kävelyni muuttuu entistä raskaammaksi
kun vielä vedän kenkiä perässäni.
Lämpimistä kengistä on vaan niin vaikea luopua, varsinkin kun jalkani
ovat muovautuneet talven aikana juuri niiden suloisiin muotoihin.
Kevään lämpö pakoittaa riisumaan lämpimät kenkäni ja vaivaisenluuni
huutavat tuskaa kun siirryn kepeämpiin kenkiin. Aikansa kestää
ennenkuin ne tottuvat niihin ja sitten onkin taas talvi ja sama rumpa
alkaa mutta vaan toisin päin.

Voihan kissan pissa.
Ihanat nelijalkaiset ystävämme mouruavat nurkissa aamusta iltaan.
Tässä kohtaa ilmoitan että tykkään kissoista!
Järkyttävä kissanpissan haju tunkeutuu sieraimiini kun otan ensi
askeleeni aamutuimaan kohti postilaatikkoa. Vilistäviä kissoja
tuntuu olevan joka paikassa. Yksi tuijottaa ojanpohjalta minua
suoraan silmiin ja luen sen katseesta miten olisin voinut kammata edes
tukkani ennen ovesta ulos tuloani. Yksi kissoista hiipii kuusiaidan alla
ja erään näen juoksevan kohti autokatosta. Mitä kaikkea onkaan kun
en ole näkemässä ja haistelemassa.....

Koiran kakat.
No ne vasta kevään merkkejä ovatkin. Niitä voisi bongailla
oikein enemmänkin. Vaikka kuka löytää eniten kasoja tienviereltä.
Kuka löytää komeimman kökön tai kuka ei astu yhteenkään kohtaan
missä niitä ei ole.
Tunnustan, pidän kissoista enemmän kuin koirista!
Jos kilpailu järjestettäisiin olisin varma voittaja. Koska minun
ei tarvitsisi astua kuin erään hyvinkin lähellä asuvan pihalle.
Koira nääs tekee kaikki, kyllä KAIKKI tarpeensa omalle pihalleen.
Kyllä, on jo tehnyt näin usean vuoden aikana.
Keväinen koirankakkan haju on jotain sellaista etten edes osaa sitä
sanoiksi pukea, mutta kyllä, HAISEE! Ihanat kosteat aamut varsinkin.
Ummistaa silmänsä ja voi vain kuvitella olevansa keskellä
kaatopaikkaa......tai ei oikeastaan edes siellä ei enää haise, jopa
siellä on siistiä.
No en sitä sen enempää ajattele, kyllä minä hajuista selviän, onhan
niitä kaikenlaisia, mikä ketäkin yököttää. Tuossa pihassa lähinnä
tuumailen miten kesän tullen aikuiset ja lapset juoksevat kesäkengissään
sisälle ja ulos koira kintereillään.....

Kellojen siirto.
Voi hyvää päivää miten voinkin aina kärsiä siitä etä kelloja siirretään
yksi vaivainen tunti. Tunti sinne ja tänne. Tietokoneella selaillessa
tunti ei tunnu missään. Hyvässä seurassa tunti hujahtaa hetkessä, ei
aiheuta mitään keskustelua. Mutta kun kelloja siirretään niin jopas
alkaa kekustelu ja taivastelu. Se vaan on mielestäni niin raskasta
ja tuskaista herätä yksi tunti aikaisemmin, varsinkin kun illalla
ei nukuta yhtään sen enempää eikä aikaisemmin.
Sitä ihmettelen kuitenkin miksi se niin vaikeaa on kun kumminkin
joka aamu herää kaksi tuntia ennen ylös nousua ja torkkuu sitten
loppu ajan katselemalla kelloa vartin väliajoin.....

Joka vuotinen kevät ähky on nyt ulos rutistettu ja voi kekittyä sen
elämiseen. Kevät on ollut henkilökohtaisella tasolla myös minulle
isojen asioiden luopumista ja suuriakin suruja olen kohdannut
juuri keväällä. Siksi sitä jopa "pelännyt" joskus. Nyt olen
opetellut elämään niin etten ajattele niitä enkä varsinkaan odottaisi
mielellä "mitä taas tulee".
Kaikista yllämainitsemistani jutuista huolimatta ja siis nehän
KUULUVAT KEVÄÄSEEN on  tämä valon aika muutoksineen
ja kaiken kaikkineen  niin ONNELLISTA AIKAA.....



Tässä yksi nurkissa kulkijoita kuvattuna viime kesäitä. Valoa kohti mennään......

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Pyjamapäivä....

Pitkä raskas talvi alkaa olla taakse jäänyttä elämää....
Tarkemmin tarkasteltuna, ei se sen pitempi ollut kuin mikään
muukaan talvi ja sanan varsinaisessa muodossa itseasiassa aika
lyhyt. Totuus on kuitenkin se että taakse on jäänyt se elämä.
Raskas....sitä se kyllä oli. Itsekseni olen tuumaillut miten olenkaan
viime päivinä "törmännyt" ihmisiin joilla on ollut aivan samanlaisia
tuntemuksia. Vedämmekö puoleemme samankaltaisuutta, on
varmaan ikuisuuskysymys. Jotain sen suuntaista  kuitenkin. Tarttuuhan
ilokin kun sitä viljelee ja hymy ja yleensä kaikki positiivisuus.

Olen nauranut joidenkin naisten ja miksi ei miestenkin pyjamapäiville.
Miten jaksaa retkottaa koko päivän tekemättä mitään tai vaikka puolipäivääkin.
Aamun voi aloittaa rennosti , mutta jotain suunnitelmia päivälle pitää
aina olla. Tänä aamuna tai oikeastaan eilen jo päätin kokeilla
moista. Aloitan puolipäivällä näin alkajaisiksi, jos tuntuu hyvältä
niin seuraavalla kerralla sitten päivä ja jos OIKEIN hyvältä
tuntuu niin lisätään sitten päiviä.....

Mahdollisuuden tähän kokeiluun antoi Elkkiksen retki kaverinsa
kanssa jonnekin TODELLA TÄRKEÄLLE  messutapahtumalle.
JESS! Siis ikävähän täällä tietysti yksin on mutta se mahdollistaa
tämän kokeilun ja siksi tuo jess.......
Eilen illalla visiitillä olevat ystävät olivat sen verran myöhään että
untakin riitti oikein hyvin, siis aivan paras aloitus.
Elkkis oli herännyt ennen minua(?) ja sulkenut makuuhuoneen oven
jotta saisin nukuttua rauhassa. Oven välistä hän varovasti huhuili heipat
koska luuli minun nukkuvan. Rauhoittelin häntä ettei hän minua
herättänyt, mutta jätin kertomatta että en vaan yksinkertaisesti nyt
nouse koska tänään on hidasta elämää päivä.

Siinä kohtaa kun selkä alkoi puutua päätin viimein nousta. Ajattelin
aloittaa aamuni varovaisella jumpalla. Lasi vettä ja venyttelemään.
Ähinää ja puhinaa. Voi miten toruin itseäni kuinka jäykäksi olenkaan
jäseneni päästänyt. Yritin keksiä kaikkea positiivista koska eihän
se jäsenien vika ollut, aivoja tästä pitäisi syyttää. Ne siellä vapaata
ovat pitäneet liikunnan osalta. No jotain sain tehtyä kuitenkin, koska
jotain kohtaa sattui ja toisesta kohtaa tuntui aivan taivaalliselta.
Smoothiekone laulamaan ja nauttimaan hitaasta aamiaisesta.
Elkkis oli hakenut lehden, voi mikä ihanuus! Ei tarvinnut kävellä
edes postiluukulle , toisaalta aamun ihanat äänet ja tuoksut jäi kokematta.
No se tapahtuu vuoden jokaisena päivänä niin enköhän voisi yhden
elää näinkin.
Kello oli vasta kymmenen ja tuumailin joko voisin jo alkaa silittämään.
Ai niin "pyjamapäivä" kokeiluni oli aivan kesken.

Päätin käydä läpi yhden meditaatioviestini. Tunnelma oli aivan ihana,
lempeä naisääni kehoittaa tuntemaan enkelinkosketuksen. Minua
alkaa hermostuttaa kutiava korvani, miksi juuri nyt kun pitäisi keskittyä.
Jälkeen päin tuumailen, mitä jos en taaskaan osannut aistia sitä tunnetta
joka minulle juuri annettin. Ken korvaa kutittikaan......
Tämän hetken myötä kykenen rauhoittumaan ja melkein nukahdan
uudestaan.
Selaan koneelta vielä sähköpostin ja tietysti facebookin kuulumiset.
Lämmin suihku voisi virkistää, kylmä ei sitä minulle tee, kiukkuiseksi
korkeintaan.
Suihkun jälkeen on ihan pakko pukea, en kykene olemaan pyjamassa
ja olen sitä mieltä että ei asu voi pilata tunnelmaa.
Keitän itselleni kupin maitokahvia ja nappaan eilisestä jääneen makean
piirakanpalasen. Istun tuttuun tuoliini tuumailemaan ja katselen lintujen
puuhia. Voi miten nautinnollista onkaan tämä "pyjamapäivä", vähän
häpeän arvosteluani niistä. Toki minullakin näitä laiskoja päiviä on
ihan yllinkyllin ei sitä ole kieltäminen, mutta "pyjamapäivissä" on jotain
mystisempää.

Juotuani kahvin, levännyt hymy kasvoillani kävelen kohti pyykkivuorta.
Kello näyttä jo mekein kahtatoista.
Alan suurella innolla silittämään, mitään sen kummempia ajatuksia.
Soppakattila odottaa että joku heittelisi perunat, porkkanat ym. sinne.

Sopan poristessa odotan että Elkkikseni saapuisi reissultaan ja lähdettäisiin
lenkille aurinkoiseen päivään. Tulihan tätä onnellista ja rauhallista
"pyjamapäivää" tässä jo vietettyä tovi. Ensikerralla sitten vaikka koko päivä.
Ilman mitään suunnitelmia. Jokainen hetki muotoutukoon sitä eläessä.


Näitä meditatiivisia maisemia jo kaipaan. Hetki vielä ja sitten kevät herää täyteen loistoon......

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Ei se valu, ei....

Kuuntelen kuinka asiakas surumielisesti kertoo miten hänen
mielestään  " elämä valuu sormien lävitse".
Yritän ottaa hieman positiivisemman asenteen mutta
silti varon loukkaamasta häntä, koska selvästi hänellä on sellainen
kaikki kaatuu päälle päivä. En yleensä lähde myötäelämään
asiakkaan pahaan oloon vaan yritän keksiä kaikin keinoin jotain
piristävää. Useimmin keskustelu loppuu kun paikalle tulee muita
ja jos oikein onneton "tapaus" on niin hän odottaa uskollisesti kunnes
vapaudun jotta vuodatus saadaan saatettua loppuun. No se siitä
ja siitä sitten paremmin kun jään eläkkeelle ja kirjoitan sen kirjan
Kohtaamisia pöytäni vieressä!
Tämä kohtaaminen päättyi onneksi hyvillä mielin " Anteeksi että häiritsin
ja kiitos kauniista sanoista! " " Ei mitään ja oli mukava nähdä! " jne.
Toivotukset ja selittelyt puolin ja toisin. Tuumailin kuitenkin vielä
pitkään miten jaksaa hän kulkija arjessaan. Hoitaa omaistaan, työttömänä,
rahattomana, vailla toivoa paremmasta. Kuitenkin kiitollisena että
saa olla olemassa. Murheissaan vain siitä että samanlaiset päivät
toisivat tullessan jonkun muutoksen, olkoon sitten mitä hyvänsä,
mutta jotain uutta. Itse valittu tie ei enää tyydyttänytkään, oli ollut
toinenkin tie mutta se oli tuntunut silloin liian haastavalta . Jälkeenpäin
ajateltuna se tie olisi sittenkin saattanut olla parempi. Sitä mieltä hän oli.
Tie oli kuitenkin valittu ja se jatkui....

Käytiin taas pitkästä aikaa elokuvissa. Päivä näytös, täynnä eläkeläisiä.
Ei siinä mitään olihan minullakin sellainen mukana ja kohta kuulun
itsekkin samaaan porukkaan. Pienessä elokuvateatterissa on tunnelmaa. Teatterin
omistaja toivottaa, " Hyvää päivää!!! La La Landia sitten katsomaan on tultu,
nyt onkin edulliset liput ja rouva varmaan tarjoaakin tämän herralle"
Olin aivan innoissani miten henkilökohtaisesti hän huumoria viljeli juuri
meille. Kun sitten odottelimme ovien aukaisua ja kuuntelin naureskellen
miten tuo meitä viihdytetty lause toistui jokaisen pariskunnan kohdalla.
Liput oli ostettu ja samainen herra siirtyi avaamaan
ovea ja nappasi meiltä juuri myymänsä liput. Vähän ennen elokuvan alkua
hän piti meille pienen tiedotus tilaisuuden ja kyseli oliko päivänäytös aika
ja päivä hyvä eli toivomuksia milloin meille sopisi parhaiten tulla .
Tätä sanoisin jo todelliseksi palveluksi.
Elkkis oli näistä eläkeläisistä ja muistakin se kaikkein ketterin . Ennenkuin
ehdin ovesta pujahtaa oli Elkkis harpannut jo viimeiselle eli ylimmälle
penkkiriville ja kyseli minulta olinko tyytyväinen paikka valintaan.
Keskellä ja ylinnä , en edes voisi saada parempaa paikkaa, olin enemmän
kuin tyytyväinen ja me kahdestaan koko rivissä.
Pieni suloinen eläkeläisrouva kipitti perässämme ja istuutui aivan Elkkikseen
kiinni. Pahoitteli että näin likeelle piti tulla mutta kun siitä oli kuulemma
niin hyvä katsoa. No olihan siitä, sitä mieltä olin itsekkin. Elkkis olisi
kuulemma halunnut " hajuraon" kun meidän kummallakin puolella oli
kymmenen vapaata penkkiä. Mutta siitä oli hyvä katsoa!

Elokuva oli todella hyvä jos sattuu pitämään musiikista, rakkaudesta ym.
draamasta. No mehän tykätään. Loppu.... ei siitä sen enempää jokainen
voi käydä ja kannattaakin käydä se itse katsomassa. Sen verran voin sanoa
että niin oikeassa elämässä kuin elokuvassa joudumme usein tekemään
valintoja. Vaikka juuri tämä hetki on se kaikkein paras meille
olisimme kenties voineet valita toisinkin ja sekin tie olisi tuonut
onnellisen lopun. Pääasia että koskaan ei tarvitsisi sanoa miten elämä
vain valui sormien lävitse.....

Ympärillä tapahtuu paljon, lähipiirissä useampikin on myymässä kotiaan.
Astumassa uuteen elämään. Uusia ihmisen alkuja on kohta syntymässä
ja muutama jo aloittelee ensimmäistä vuotta elämässään. Uusia haasteita niin työssä
kuin arjessakin on lähipiirissä. Matkalaukkujakin eräät ovat pakkaamassa
ja odottamassa ihania elämyksiä, toiset taas purkavat niitä juuri nyt.

Ei se elämä mitenkään voi valua sormien lävitse jos et itse sitä halua, tuumailen.
Niin paljon tapahtuu koko ajan ja juuri tässä. Niin paljon yritystä kokea uutta,
mutta yhtä paljon on toivoa vain hiljentyä ja nauttia tästä onnellisesta elämästä....


Tuijotin järven pintaa, aurinko loi siihen säteitään. Se oli alkanut sulaa vaikka
almanakka näytti ihan jotain muuta.  Vesi valui kylmänä sormieni lävitse kun
kokeilin sen kylmyyttä. Ei se hetki hukkaan mennyt.....

maanantai 30. tammikuuta 2017

Energiapatukoita .....

Viikko jos toinenkin on taas vierähtänyt ja elämä
tätä vuotta on lähtenyt, yllätys, yllätys vauhdilla
käyntiin. Olen luvannut itselleni etten jatkuvasti laittaisi
kaikkea mitä en ehdi tehdä iän piikkiin. Tuntuu tuskaiselta
ajatella jatkuvasti mitä ennen ehti tehdä tai missä ehti
käydä jne.


Jotta jaksaa taas palata takaisin elämään on saatava jostain
energiaa. Paras lääke siihen on tietysti lapset. Miten niistä
voikaan imeä itseeensä innostusta ja tarmoa ja ripauksen
kekseliäisyyttäkin. Tosin vastapainoksi ne imevät sinusta
kaiken. Lapsenilapset  nuo ihanat elämäni ihmeet jaksavat viikosta
toiseen tuoda iloa elämääni ja muistuttaa mikä täällä
on parasta ja tärkeintä.

Tämä viikko on mennytkin pieniä ihmisiä nuuskiessa .
Kaksi tyttölasta tupsahti eräänä päivänä syliimme.
Siinä ne köllöttelivät , hymyilivät suloisesti ja nukahtivat
syliimme pienen silittelyn jälkeen niinkuin aina olisivat
siinä olleet. Pienen lepohetken jälkeen prinsessat heräsivät
melkein minuutilleen yhtä aikaa. Toinen tyttäristä päästi
pienen inahduksen minkä heidän äitinsä tulkitsi näläksi.
Ruokahetken jälkeen hymyily jatkui jälleen ja se päättyi
nukahtamiseen syliimme. Vieläkin ihmettelen miten voi olla olemassa niin
rauhallisia vauvoja. Äiti väitti kyllä ettei asia aina ollut näin.
Enpä tiedä uskonko.
Rauhallisuudesta huolimatta tuntui siltä kuin nämä pienet
ihmisen alut olisivat antaneet jotain uskomatonta energiaa.
Rauhallista, välittämistä.

Sunnuntaipäivää saimmekin viettää rakkaan kummipoikamme
ja hänen perheensä kanssa. Ihana tomera herra saapui
kuten viiden kuukauden ikäinen saapuu. Pakattuna tiivisti
turvakaukaloon. Hymy jonka hän sieltä minulle loi vavisutti
sekä sydäntä että polvia.
Energiaa sen sijaan pienellä herralla tuntui olevan saman
verran kuin neideillä yhteensä. Samoin äänihuulet olivat ehkä
pikkuisen kehittyneemmät . Se miten pieni mies tutki sormiani
ja kasvojani. Tarttui  sydämmeeni , teki jäljen mikä ei koskaan
katoa. Tatuoi sen sinne ikuisesti. Antoi energiaa jota en halua
kadottaa koskaan.... Yritin tallentaa jotain myös hänelle....

Energiaa ammennamme milloin mistäkin. Joskus sen
löytäminen voi tuntua vaikealta. Torjumme sen tahtomattamme.
Emme jaksa, emmekä usko sitä mistään löytyvän.
Mutta! Aina voi napata sitä energiaa kanssa kulkijasta
vaikka pienestä lapsesta. Kunhan muistaa antaa sitä
myös takaisin.
Energiaa saa myös patukoista , energiapatukoista.
Minä sain tämän viikon energia ryöpyn myös patukoista
pienistä vauva energiapatukoista.

Energisenä ja onnellisena lähden kohti alkavaa viikkoa
odottaen mitä sillä on tarjottavanaan....


                              Tässä vilaus päättömän ihanista energiapatukoista.....

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Isoon ääneen ajattelua....

Isoon ääneen ajattelua tulee harrastettua aika usein , ainakin
siltä tuntuu kun tässä sitä oikein tuumailin. Niin, kuulostaa
tietysti kummalliselta, mutta kun tarkemmin pohtii niin sitähän
se juuri on.

Isoon ääneen ajattelua voisin sanoa myös sellaiseksi mitä joku
kutsuu kotoisesti huuhaaksi eli jotain sellaista joka ei jonkun
mielestä pidä paikkansa ja sillä selvä. Mutta se joka on ajattelija
on aivan eri mieltä, joku meitä säätelee, on se sitten joku korkein
tai sattuma sen saa jokainen itse päätää ja minä kuulun heihin
jotka eivät usko sattumiin.....

Aloitetaampa vaikka tarinasta Kiharapää.
Vuosikausia puhelin ympäri ämpäri jokaiselle kenen kanssa
nyt yleensä voi keskustella hiuksista eli melkein kaikkien
tuntemieni naisten kanssa. Miten ihailinkin ihmisiä kenellä
ihanat suorat hiukset eikä tarvitse ottaa permanenttia joka
kolmas kuukausi. Leikataan tukka nips, naps vähän voluumia
tukkaan ja menoksi. Toisin se on minun kanssani. Kuivaan ja
kierrän, väännän ja suoristan. Kädet puutuu ja aikaa kuluu .
Sama ruikutus vaan jatkui ja jatkui. Kunnes eräänä päivänä
tapasin kampaajan joka oli sitä mieltä että kiharat saa jäädä
ja saan opetella ihan uuden tavan laittaa hiuksiani. Tämän
kampaajan kohtaaminen vei vuosia ja olen ollut todella
tyytyväinen helppohoitoiseen tukkaani. Vaikka välillä tekeekin
mieli niitä kiharoita olihan siinä omat hyvätkin puolensa.
Tuumailin vaan että tarpeeksi isoon ääneen ruikutukseni
kenties kuultiin ja niin tämä kampaaja astui elämääni......

Isoon ääneen ajattelu tuo joskus myös haasteita. Niinkuin
joku jossain huomaisi että nyt pääsen pikkuisen liian helpolla
eikun näpäytetään vähän niin kyllä taas muistaa kuka tätä
elämää ohjailee.
Tietokoneemme oli aika vanha. Puhelin Elkkikselle että
totisesti toivon että kestäisi sen verran mitä minulla työvuosia
jäljellä. Ne jutut mitä tarvitsen ei aina onnistu ibadini kanssa.
Totta kai se kone  hajosi! No saahan kaupasta uusia.
Ne tietysti maksavat ja kaiken lisäksi niissä on TAAS jotain
mitä tällainen tuumailija joutuu opettelemaan ehkä vähän
enemmän kuin nuorempi kanssa sisareni.
Sitä vaan että pitikin isoon ääneen ilmoittaa laiskuuteni
kaiken uuden oppimiseen.
No uusi kone tässä kanssani kirjoittaa tätäkin tekstiä ja olen
ihka onnellinen että se meille tuli,  vaikka vähän voimillekin
otti jossain kohtaa meidän tutustumisemme. Voin sanoa isoon
ääneen että aina oppii jotain ja se opittu onkin sitten aika
mukavaa.

Olen tässä tuumaillut isoon ääneen kuinka paljon voisin tehdä
kaikkea hyvää niin lapsille, töissä käyville kuin vanhuksille
jos vaan saisin sen europotin mikä liekin päävoiton, vaikka
sellaiset 90 miljoonaa. Elkkis hokee vieressä ettei me sellaisella
mitään tehdä. Olen sanonut että pitää pienempää ääntä ettei
kaikki kuule. Minä kyllä hoitaisin sen rahan levittämisen
ettei hänen kannattaisi sitä murehtia.

Isoon ääneen ajattelu on kuin rukous, toivomus, haaveilu ja
yksinkertaisesti ajattelu, tuumailu.
Älä siis ajattele isoon ääneen norovirusta tai influenssaa vaan
ajattele kiitollisena kaikea mitä tämäkin onnellinen päivä pitää
sisällään......


Enkeli kokoelmani kasvaa aina silloin tällöin. Ennen joulua näin vastaavan ja ihastuin.
Taisin ajatella isoon ääneen kun sen lahjapaketista löysin. Kiitos ystävä !