tiistai 23. tammikuuta 2018

Kolmonen.....

Näin tässä muutama päivä sitten erään tutun rouvan. Hän kyseli
varovasti minulta. " Sinä kun olet kiinnostunut kaikesta henkisestä,
enkeleistä ym. Oletko koskaan miettinyt numerologiaa?" Vastasin
että olen. Johon hän.." Kummalista miten herään joka yö ja kello
näyttää kahta. Tuntuu kun ostan hedelmiä, vaikka minkä verran
niin summa on aina kaksi euroa. Olin kirpputorilla ja kaikki kirjat
jotka halusin maksoivat myös kaksi euroa. Tuntuu että joku yrittää
viestiä minulle jotain." Sanoin etten niistä viesteistä mitään tiennyt
mutta tiedän pojan jolle numero kolme oli joskus aika merkittävä.
Hän halusi kuulla tarinan.....

Poika josta kerron syntyi tähän maailmaan kolme viikkoa etuajassa.
Kun kätilö punnitsi pojan tuli painoksi tasan kolme kiloa. Äidin ja lapsen
käteen laitettiin sama tunnus kolmonen ja päänympärystä mitatessa
vilahti myös kolmonen. Kätilö tuumasi että, "Tulipa pojalle paljon kolmosia."

Poika kasvoi niin kuin lapset kasvavat. Kun poika oli kolme vuotias
hänen vanhempansa ostivat uuden isomman asunnon. Kolme huonetta ja keittiö.
Asunto oli samassa talossa missä pojan kolme serkkua asuivat.

Vuodet vierivät ja kerran vanhemmat päättivät lähteä lomamatkalle
Portugaliin. Se oli pojan ensimmäinen ulkomaanmatka, hän oli
silloin kolmetoista vuotias.

Aika kului ja jälleen tuli tilanne jolloin pojan perhe päätti muuttaa.
Poika oli silloin yläasteen kolmannella. Sen jälkeen hän oli kolme
vuotta lukiossa ja kolme vuotta ammattikorkeakoulussa. Vuosi oli
2003 kun hän valmistui. Samana vuonna hän täytti 23 vuotta.
Samana vuonna hän oli tutustunut myös nuoreen naiseen ja rakastunut.
Poika oli löytänyt puuttuvan "palasen" elämälleen, olihan tyttö
ei toinen kaksosista, vaan yksi kolmosista.

Valmistumisen jälkeen poika haki töitä ja saikin paikan pääkaupunki
seudulta. Päivälleen kolme kuukautta myöhemmin tyttö muutti
hänen luokseen.

Parin vuoden kuluttua helmikuun kolmantena, poika kihlasi tytön.
Kuukauden kuluttua 4.3 suku nautti kihlajaiskahvit.

Kun häitä aikanaan vietettiin pojan äiti piti siellä puheen ja kertoi tämän
tarinan, samalla salaa toivoen että poika pääsisi irti numerosta joka kulki
hänen vana vedessään...sattumalta.

Tuttu rouva kuunteli kummissaan tarinaani ja tivasi oliko poika todellinen
ja miten hänelle on käynyt häiden jälkeen.

Sanoin että poika on todellinen ja silloin tällöin tuo numero putkahtaa
esiin. Hän ei siihen kiinnitä huomiota ellei siitä hänelle vihjaile.
Pojan vaimon täytettyä kolmekymmentä perheeseen syntyi lapsi.
Kun hän itse täytti kolmekymmentä heille tuli kaksi lasta lisää eli
hän sai ne kolme lasta mitä hänelle "povattiinkin". Hän asuu talossa
jonka numero on ...tietysti kolme. Niin ja yhä siellä kehä kolmosen
sisäpuolella.....

Sanoin rouvalle, niinkuin jokaiselle sanon. Mikään tässä elämässä ei ole sattumaa,
mutta jos jokin numero kulkee mukana niin ei se niin vaarallistakaan ole.
Niinkuin tässäkin tarinassa. Meidän tarinamme ovat ennalta kirjoitettuja
....kenties. Mutta ainahan me voimme muuttaa ainakin vähäsen suuntaa
jos itse tahdomme.
Jos se kaksi euroa tulee punnituksessa, niin lisää hedelmiä ja punnitse
uudelleen. Älä kurki kelloa ennen kuin se soi. jne tai
sitten otat selvää mitä se numero haluaa sinulle kertoa. Yhdestä olen
varma, se haluaa että olet onnellinen.......


       Tuumailin minkälainen kuva tähän sopisi kun katselin vanhoja blogikuvia. Nämä
       kolme kaverusta ovat aika kivoja. Ne kuuluvat kolmelle lapsenlapselleni.
                         







maanantai 1. tammikuuta 2018

Tavallinen ihminen....

Kuulun jälleen kerran niihin onnellisiin ihmisiin jotka saavat
aloittaa uuden vuoden. Kääntää sivua ja tehdä melkein mitä mieli
halajaa. Tavallisen ihmisen tavallisia asioita.....
Sitä tässä tuumailin että mikä on se TAVALLINEN ihminen?

Tavallinen ihminen, että pitikin tarttua tuohon sanaan juuri kun olin
kirjoittamassa postausta miten aloitamme tämän vuoden taas
kiitollisena jne. Luin mitä olin kirjoittanut viime vuonna tähän
aikaan. Elikkä ei lupauksia, ettei tarvitse surra rikkomuksia.
Ei suklaa lakkoa, eikä paljon muutakaan. Vauhdilla eteenpäin
ja katsotaan mitä vuosi tuo tai vie. Ei siitä sen enempää vaan
palataan tuohon Tavalliseen ihmiseen.....
Tavallinen ihminen minkälainen hän on voi kukin itsekkin
miettiä.....

Tavallinen ihminen. Saa nousta joka päivä sängystä niin ettei tarvitse
kenenkään apua. Pukea vaatteet päällensä, kuunnella ääniä
elämän, joita ympäristö hänelle tarjoaa. Syödä aamupalaksi
sen mitä on itse hankkinut tai joku toinen Tavallinen sen
hänen jääkaappiinsa laittanut. Tavallinen voi tuntea että on koti
mistä lähteä ja koti minne palata.

Tavallinen ihminen saa mennä töihin. Hän menee millä haluaa
tai millä kykenee. Hän saa täyttää päivänsä työllä tai voi olla
kotona jos hän suo ja mahdollistaa sen itselleen. Hän voi myös
kouluttaa itseään juuri sen verran kuin se hänelle sopii tai vähemmän
mitä ensin suunnitteli. Hänellä on mahdollisuus valita, ainakin
hitusen verran.

Tavallinen ihminen voi kävellä kun haluaa ja juosta jos mieli tekee.
Voi hyppiä, kontata, kurkottaa, voi tanssia, pyöriä tai olla vaan.

Tavallinen ihminen voi tuntea tuoksut. Tuoksut tuulen ja kukkien.
Tuoksut puiden ja niittyjen ja kaiken minkä luonto suo. Tietysti
myös tuoksut ruokien.

Tavallinen ihminen voi kuulla ja katsella aisteillaan. Nauttia näkemästä.
Kieltää kuulemansa. On mahdollisuus valita.

Tavallinen ihminen on kaikkea tätä ja Tavallinen ihminen on myös hän
joka ei pysty näihin mihinkään. Tavallinen ihminen tarvitsee auttajaa,
hän tarvitsee tukijaa. Hän tarvitsee kuuntelijaa, hän tarvitsee rinnalla
kulkijaa. Hän on silti Tavallinen vaikka ei ole paikkaa minne mennä.
Ei voi koskettaa tai nähdä edes hitusen maailmaa.....

Mutta Tavallinen ihminen on ELOSSA. Hän voi aloittaa tämänkin vuoden
niinkuin kaikki vuodet. Onnellisena siitä että matka jatkuu ja kaikki
ovet ovat edes hitusen raollaan. Jos jokin ovi onkin suljettu niin
siihen voi aina koputtaa ja avaaja on varmasti toinen ihan
Tavallinen ihminen.....

Hyvää alkanutta vuotta sinulle Tavallinen ihminen.
Erityinen ja paras ihminen niinkuin meistä jokainen...
 toivoopi ihan tavallinen onnellinen ihminen.....

   
                                  Enkeleitä tähänkin vuoteen.....

tiistai 12. joulukuuta 2017

Laiskan nappi....

Yleensä kun kirjoittelen näitä tuumauksiani niin toteutan
sen samalla kaavalla. Toisin sanoen kirjoitan mitä mieleeni
tulee ja kun mieli on tyhjä laitan pisteen ja se on siinä.
Tällä kertaa laitoin ensin otsikon ja sen jälkeen tuumailin mitä
kirjoittaisin. Se ei tosiaankaan ole mitenkään vaikeaa, paremminkin
tuumailen tässä miten voisin kaiken tiivistää etten kirjoittaisi
tätä lopun päivää. Niin paljon olisi sanottavaa tuosta napista.

Ensiksikin tämä laiskan nappi. Kuulostaa tietysti kummalliselta, mutta
sellaiselta minusta tuntui tässä eräänä päivänä.
On kuin jokin nappi olisi painunut alas, siis sillälailla kun painat
nappia ja HUPS, se ei nouse ylös vaikka tekisit mitä. Painat vaan
uudelleen ja uudelleen kunnes luovutat ja uskot että se todellakin
on pohjassa. Vanha ja rikkinäinen.

Tällaisena jouluhöperönä olen saanut kuin saanutkin kaikki joulu
koristukset ym. paikoilleen jo marraskuun puolella, hyvä niin.
Pikkujouluna sain tietysti vihdoin ja viimein syödä hivenen
kinkkua ja laatikoitakin piti testata. Puhumattakaan riisipuurosta
ja sekahedelmäkiisselistä, sitä nyt varsinkin oli saatava.
Mutta sitten meni nappi päälle......

Turun suurtorin joulumyyjäiset kävelin melkein vauhdilla läpi.
Pappa ihmetteli mikä kiire meillä on.....no ei ollut mikään. Oli
vain tunne ettei ollut minulle mitään. Vaikka ostin itselleni
joululahjankin.... ja mieluisan, tietysti. Yleensä siellä kävellessäni
saan sata ja tuhat ideaa.  Kotona sitten anelen pappaa toteuttamaan
edes yhden niistä. Nyt kävelin nappi pohjassa pois.....

Joululahjoja on mukava ostaa ja ideoita on vaikka ja kuinka. Ainoa
este on yleensä budjetti ja sen takia sitten touhuan lahjojen kanssa
viikosta toiseen. Tämän vuotiset lahjat tuli hankittua melkein yhdellä
kertaa. Kotona selailin nettiä, vertasin hintoja, hain pois.
Ei jaksa kierrellä kauppoja ja ihailla kaikkia ihania tavaroita ja
unelmoida miten jonain päivänä ostan hänelle tai hänelle.
Niin laiskotti että kotiin oli päästävä pikimmiten nappi pohjassa.....

Joulua en ole suunnitellut sen kummemmin, saattaa olla että "saarioisten
äidit" auttavat tänä vuonna minua, kun on tuo nappikin.
Ehkä juuri ja juuri jaksan kinkun paistaa ja kenties siinä samalla
parit joulutortut. Joulu on siivottu jo marraskuussa, onneksi. Taidan
selvitä ihan pintasiivouksella tämän kuukauden....

Nuorten perhe menee mummilaan joten vietämme joulua kahdestaan.
"Ottopoikamme" korkeintaan viihdyttää meitä aattona, joulupäivän
aion viettää pyjamapäivä tyylillä, tapanina sitten herään horroksesta
ja alan pikkuisen jaloitella. Vähän tuumailin jos vaikka silloin
alkaisin tehdä jotain sille napille. Jos sen voisi vaikka jotenkin korjata .
Saisi sen viimeinkin toimimaan niin kuin normaalisti, eli sopivasti
laiskana, mutta innostuneena kuitenkin suuremman aikaa....

Elämä on aikalailla suorittamista, itseltään vaatii toisinaan ehkä
vähän liikaakin. Kun on tottunut että kaikki menee käsikirjoituksen mukaan
tuntuu vaikealta ymmärtää miksi ei jonain päivänä jaksa tai pysty.
Onneksi mieli tulee silloin esiin ja laittaa sen laiskan napin päälle.
Muistuttaa että voit olla yhtä onnellinen nappi pohjassakin.......


Pappa osti minulle uuden enkelin. Alan kuulemma muistuttaa tätä entistä enemmän.
Vähän unelias, pyöreä mumma. Varmaan nappi pohjassa hänelläkin.....

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Joulu mielessä.....

Joulun odotus on alkanut mummalassa, tai oikeammin joulunaika.
Sitä odotusta nyt taitaa olla koko syksy, puoli kesää ja hitusen
kai keväälläkin. Toisinsanoen joulumuorin virka olisi aika mukava.
Toistan itseäni, niinkuin nykyään aina....Osaan kyllä elää ja nauttia
jokaisesta vuodenajasta jos joku nyt miettii että siinä hänen vuodet
viilettää kun aina vaan joulua odottelee...Ehei, päivässä eletään
ja nautitaan, joulu vain mielessä.

Lokakuun puolella pappa, siis entinen Elkkis ja sitä  ennen
Vapaaherra joksi häntä tituleerasin, on nyt pappa. Papaksi häntä
kutsumme kun koko perheemme on koolla, niin olkoon täälläkin.
Siis pappa laittoi (ihme ja kumma) joulutähden ikkunaan ja ihan
ensimmäisellä pyytämällä ja jo lokakuussa. Mutta näkihän hänkin
miten illat ja päivätkin ovat pimeämpiä ja pimeämpiä päivä päivältä eli
tähti saa loistaa ikkunalla joka ilta. Tähti ikkunalla oli oikeastaan
lupaus joulunvalmistelujen alkamisesta. Olihan niitä joulutorttuja
jo tehty lastenlasten kanssa  perinteisesti syyslomalla ja elokuussa
yksi joulukoriste ostettu jne. Tähti oikeastaan varmisti että nyt
voi kiihdyttää vauhtia ja on vain marraskuu aikaa. Joulukuussa
kaiken pitäisi olla jo valmiina jotta voi sitten pyhinä nauttia ja
valittaa että miten tämä joulunaika menee niin nopeaan.....

Olen ottanut tänä vuonna myös suuren riskin. Olemme ostaneet
TEKOKUUSEN. Kyllä, osa ihmisistä jotka tuntevat minut ovat
sitä joko suuresti ihmetelleet tai hämmästelleet olenko sairastunut
johonkin metsänötökkä allergiatautiin. Olen kuulemma ainakin
toiseksi viimeinen ihminen joka voisi edes harkita moista kuusta.
No, nyt se kuitenkin ostettu ja ihan yhteisymmärryksellä, ilman
mitään olevia tai tulleita tauteja . Suurin syy oli se että nyt saan
koristella kuuseni ja tuoda sen sisälle juuri silloin kun haluan.
Juuri silloin kun mieleeni tulee ja pappa suostuu sen raahaamaan
varastosta. Ja jos hän ei sitä tee niin pystyn sen ihan itsekkin
kokoamaan...ehkä. Piikit ei pistele, eikä juotavaakaan tarvitse.
Kuusi on ikivihreä ja luvannut ihastuttaa meitä monena vuotena....ehkä.
Tuoreen kuusen puolustajat ovat olleet jonkin verran aktiivisia
ostokseni suhteen. "Missä on sun jouluntuoksu, missä on sun
perinteet, mitä jos sua harmittaa" jne. Kaikki on käyty läpi.
Tuoksua saa kun katkoo kuusiaidasta oksia ja laittaa maljakkoon,
niin teen joka vuosi muutenkin. Perinteet....no jaa, tästä alkaa
uusi sellainen. Harmittaa eli en tykkääkään kuusesta....no sitten
alan itse kuusikauppiaaksi ja myyn sen pois.....ensi jouluna.

Ystävä toi amarylliksen, ihanan valkoisen. Se alkaa pikku hiljaa
avaamaan nuppujaan. On ihana seurata sen matkaa kohti
loistoa. Muutama uusi punainen kynttilä on tullut ostettua, vaikka
viime vuotisiakin on vielä jäljellä . Jotenkin kynttilät kynttilänä
tuovat vielä suuremman tunnelman kuin tuikut, niitä nyt tulee
poltettua auringonpaisteellakin. Tänään ostin joulukortteja. Olen
päättänyt monena vuotena etten enää niitä lähetä, kun muistan
aina näitä hyväntekeväisyysjärjestöjä, mutta silti löydän
itseni niitä kirjoittamasta. Muutama lahjakin on tullut
ostettua ja jopa paketoituakin.

Tästä se taas lähtee tämä ihana joulunaika.  Ripustukset ja koristukset
sinällään tuo tunnelmaa mutta tärkeintä on tietysti se mieli.
Se onnellinen joulu mieli........


Kuva on viimejoululta, mutta tällainen olkoon tänävuonnakin tuoksun tuojana, kuusesta
sitten kuva kun se on pystyssä....ehkä.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Pakkasaamu.....

En todellakaan rakasta pakkasta, enkä liioin odota talvea.
Vieläkin ovat vahvasti muistoissa lapsuuden pakkaspäivät ja ihan
liian pitkä koulumatka.
Miten leuka ja nenä yrittivät piiloutua kaulaliinaan, sillä seurauksella
että liinaan tuli jäähileitä hengityksestä. Hetkellinen lämmön tunne
oli nopeasti tiessään. Miten sormet paleltuivat siltikin vaikka
äidin kutomia lapasia olisi ollut päällekkäin kuinka monta tahansa.
Rakastin ja rakastan vieläkin syksyä, ilman pakkasia.

Parikymmentä vuotta sitten vietimme kesiä mökillä.
Kun koulut alkoivat olisin viimeistään silloin pakannut
mökin talviteloille ja käpertynyt omaan kotaisaan kerrostalo
kotiini. Mutta ei, joka viikonloppu perheen miesväki halusi
ehdottomasti pakata reppunsa ja suunnata keleistä huolimatta
kesäkotiin. Olihan auringonpaistetta, ihania marjanpoimimisilmoja
ja lämpimiä iltoja kynttilöiden valossa.
Mutta oli myös aamuja jolloin oli pakkasta. Vaikka emme olleet
koskaan myöhempään kuin syyskuun, niin yöpakkasia tietysti
jo silloin voi olla. Ja niin olikin. Illalla tein ylimääräisistä peitoista
pinon lattialle oven eteen, ettei kylmä pääsisi karkaamaan sisään
tai lämpö ulos, miten vaan. Aamun hetki olikin kuin suoraan
lapsuudestani. Pienessä pakkasessa ulkohuussiin ja sitä rataa.
Siinä kohtaa yleensä ukko-kulta sai kuulla kaiken mitä minulla
oli sanottavaa ja vähän ylimääräistäkin.

Se oli ensimmäinen pakkasaamu tänä syksynä....
Tunsin pienen käden poskellani. Se silitti hiljaa poskeani, tukkaani,
kosketti varovasti korvaani. Pieni suu haki poskeani ja monen monta
pientä suukkoa tunsin kasvoillani. Kuuntelin liikkumatta ja liikuttuneena
tuosta hetkestä. Voiko mumma enempää rakkautta saada osakseen, ei voi.
Oli ensimmäinen ajatukseni. Viimein otteet muuttuivat hieman
voimakkaammaksi, hellyyden osoittaja ilmeisesti ymmärsi että olen
sittenkin hereillä ja vaan nautin huomionosoituksista. Komento
YLÖS ja uuteen päivään oli armoton kun avasin silmäni. En koskaan
ole ymmärtänyt miten lapset voivat olla niin energisiä heti aamulla.
Vaikka itse olisin nukkunut  kuinka hyvin, niin siitä huolimatta
kun nousen olen hieman tokkurassa ja venyttelen ja vanuttelen vaikka
miten. Mutta entä lapset, ne kun avaavat silmänsä niin on kuin kääntäisi
virtanappulan täysille ja kiihdytys nollasta sataan tapahtuu silmän
räpäyksessä. Siksi tämän ihanan aamun kiireetön hetki jää ikuisesti
mieleeni ja se ensimmäinen pakkasaamukaan ei tuntunut niin kauhistuttavalta.

Pari pakkasaamua on takana. Pienet lapsemmelapset ovat pakanneet
reppunsa ja lähteneet jälleen kotiin. Talo tuntuu tyhjältä ja menee taas
hetki ennenkuin olemme kiinni omassa arjessa. Viikko elämää lasten kanssa
on niin tuoreessa muistissa. Ilot, naurut, touhut ja leikit kaikuu vielä
korvissa ja ikävä on läsnä. Ihana syysloma on pakattu muistojen laatikkoon...
Kiitollisena heistä ja elämällä tätä onnellista elämääni ehkä kestän taas
tulevan pakkaskauden.......

Autio ranta muistelee kanssamme miten vain pari päivää sitten lasten iloiset naurut
raikuivat rannalla, kun teimme retken heidän kanssaan sinne.....



tiistai 26. syyskuuta 2017

Sen seitsemän vuotta.....

Syyskuu on lopuillaan ja ilmat sen kuin paranevat. En ala sen
kummemmin avautumaan menneestä kesästä, se on mennyt ja
nyt vaan aurinko paistaa.
Päätin viedä Elkkiksen tänä vuonna viimeisen kerran( tai ehkä
viimeisen) ulos kahville, enkä nyt tarkoita mitään oman
terassin kahvittelu hetkeä vaan kirjaimellisesti ULOS.
Pakkasin termospullon kahvia täyteen ja piirakat ja pullat reppuun.
Suunta kohti lähimetsää ja lempireittiäni, niinsanottua kolmen
järven kierrosta.


Kahvihetki näissä maisemissa, voisin sanoa niinkuin se eräs herrasmies
EI HUANO!
Jälleen kerran hiljaisuus oli käsin kosketeltavissa, eihän siinä kyennyt
muuta kuin nauttia hetkestä. Koskaanhan ei tiedä mitä hetken takana
piilee. Onnen hetken takana voi jo suru koputella ovea. Vastaavasti
taas kovankin surun jälkeen voi tuntea ennen kokematonta onnea.

Kotiin päästyäni tuumailin miten tämä elämä kulkeekin ylä ja alamäkeä....
No toisilla se on aika tasaistakin koko matka ja kieltämättä toisilla taas
vain jompaa kumpaa.....
Olen joskus kuullut miten elämän eri vaiheet osuvat kutakuinkin seitsemän
vuoden aikajaksoihin. Niinkuin raamatussa, seitsemän hyvää ja seitsemän
heikkoa vuotta. Oletko koskaan ajatellut elämääsi niin. ....

Elämäni ensimmäiset vuodet olivat niitä kaikkein huolettomampia.
Niinkuin nyt pienellä lapsella voi olla. Suurimmat asiat oli oppia
puhumaan ja kävelemään.
Olihan siellä kaikenmoista, mutta loppujen lopuksi ne taakat kantoi joku
muu. Seuraavat seitsemän olivatkin elämän opiskelua. Pieni ihminen
kasvoi murrosikäiseksi. Sai olla lapsi ja toisaalta halusi olla
jo isompi. Sitten taas jos mieli olla isompi, oli myös velvollisuuksia
( lue.töitä) ja siinä kohtaa pienenä pysyminen oli moninkerroin
mukavampaa.

Seitsemän onnen vuotta olivat ehdottomasti silloin kun aloin
seurustella Elkkiksen kanssa. Siitä seurasi se normaali kulku, kihlauksen
kautta avioliittoon ja parin vuoden jälkeen elämän paras palkinto.
Pieni poika. Pienen perheen elämää. Vaikka menin töihin kuukausi ennen
kuin pieni poikani täytti vuoden, onni senkun jatkui.  Sain työpaikan,
juuri sellaisen mitä olin halunnutkin. Vuorotyöläisenä poikamme oli
hoidossa mahdollisemman vähän ja sai näin pehmeän laskun arkeen.
Vietin elämäni parasta aikaa.....

Kovimmat seitsemän vuotta mitkä tulivat elämääni, olivat yhdeksän
kymmentä luvulla. Meitä ei lama lannistanut, ne olivat jotain ihan
muuta. Toki ensimmäiseksi menetin työpaikkani, niinkuin silloin
moni. Itse olin onneksi siinä asemassa, että olin vielä vanhassa
työpaikassa, mutta vapaapäivät kävin harjoittelemassa uudessa.
Mutta. Ensin kuoli äitini ja voin sanoa että se oli elämäni kovin
koulu ja kaipaan häntä vieläkin kovasti....Parin vuoden päästä
kuoli isoäitini. Hän oli läheinen mutta kuolema oli ymmärrettävissä
koska montaa vuotta ei jäänyt sadasta vaille. Sen sijaan vuosi
siitä menetimme Elkkiksen sisaren. Hänen pois menonsa oli
meille kaikille todella raskasta. Samoin kuin äitini hänen pois
menoaan suremme vielä tänä päivänäkin ja olisimme todella
toivoneet että hän olisi luonamme. Vaihdoimme silloin myös kotia.
Ensimmäinen vuosi uudessa kodissa toi kaikenlaista harmia, mutta
selvisimme siitäkin ja luultavasti ne seitsemän sekasorron
vuotta tuli täyteen.....

Aika monta kertaa tämä seitsemän on tullut elettyä ja niinkuin
arvata saattoi niitä ylä- ja alamäkia tuli minullekin
niinkuin monelle muulle.  Onko ne seitsemän vuoden vai kenties
jossain muussa ajassa tapahtuneet en jaksa, enkä oikein haluakkaan
tietää/ajatella.
Onko nyt menossa hyvät vuodet vai kenties parempia tulossa. Tiedä häntä.
Tänään elän hetkessä ja ainakin tunnen olevani hyvin onnellinen......

                           Polku on valittu, määränpää on tuntematon.......

perjantai 15. syyskuuta 2017

Pieni poika....



Sattuipa eräänä päivänä pienelle pojalle. Pienelle kuurolle pojalle.
Pienelle heikko näköiselle pojalle.
Pienelle pojalle joka kävelee, mutta todella epävarmasti. Pieni
poika on kuitenkin niin iso poika että aloitti koulun. Kouluun
poika matkaa joka päivä taksilla. Kaikki on pojalle vierasta
ja pelottavaakin. Koulu, uudet kaverit ja taksilla matkustaminen
ilman vanhempia ja varsinkin viimeksi mainittu.
Pieni poika on kuitenkin reipas ja astuu rohkeasti uuteen elämän
vaiheeseensa. Hänestä tuntuu että hän on jo iso poika.

Heti ensimmäisenä koulupäivänä taksi on jo myöhässä lähes
puolituntia ja sen pieni poika myöhästyy koulusta. Pieni poika
on jo hämillään, mutta ei osaa ihmetellä koska uudessa elämässä
on muutakin ihmeteltävää.
Seuraavina päivinä taksi on milloin myöhässä aamulla ja milloin
illalla. Pieni poika toivoo että hän vain pääsisi pian aamulla kouluun
ja iltaisin nopeasti kotiin.
Eräänä iltapäivänä kuitenkin pienen pojan matka kestää yli kaksi
tuntia kotiin ja kotona ollaan todella huolestuneita. (Matkaan menee
noin tunti) Puhelin soittoja lukematon määrä ja viimein pieni poika
pääsee kotiin. Väsyneenä ja nälissään. Hän ei vielä ymmärräkään
kuika suuren huolen taksinkuljettaja onkaan aiheuttanut hänen
vanhemmilleen ja muille.

Pienen pojan taksimatkat jatkuvat edelleen yhtä epävarmoina
vaikka taksi on luvannut parantaa tapansa.
Eräänä päivänä taksi jälleen kerran hakee hänet koulusta.
Tällä kertaa taksi ei tuokkaan häntä omaan kotiinsa vaan vie
väärään osoitteeseen.....jättää hänet sinne..... Vieraaseen taloon...
kauaksi kotoa.....

Vieras ihminen löytää pienen pojan. Vieras vastaa pojan puhelimeen
jota poika ei itkultaan kuule. Vieras puhelee äidille mistä äiti
voi tulla hakemaan lapsensa kotiin. Kotiin minne taksi ei häntä tuonut.
Pieni poika pääsee kuin pääseekin turvallisesti kotiin.

Tässä kohtaan valtaa suuri kiitollisuus ihmisestä joka ilmestyi
suojelemaan pientä poikaa että kaikki päättyi kuitenkin onnellisesti......

MUTTA,
voiko pieni poika luottaa enää vieraaseen ihmiseen......
Vielä hän ei uskalla mennä taksin kyytiin, pelko jättämisestä on niin
suuri, vieraan aikuisen luottamus on mennyttä pienen pojan sydämmessä.
Toivotaan että huomenna tai ensi viikolla helpottaa....

Maailma ei aina ole oikeuden mukainen, mutta kun se kohtelee
 kylmästi pieniä ja viattomia , se tuntuu todella väärältä.
Jokaisesta päivästä ja tapahtumasta pitää olla kiitollinen, mutta näistä
pienen pojan tarinoista on niin vaikea olla kiitollinen.
Siitä että apua löytyi ja kaikki päättyi lopulta hyvin kiitollisuus
on luonnollista , mutta loppu menneekin täyden ymmärtämättömyyden
piikkiin.

Anteeksi anto on joskus vaikeaa ja joskus tuntuu että se on tarpeetonta.
Joskus se vaan on ainoa mahdollisuus. Kiitollisuus vaan siitä että
on olemassa eräs onnellinen pieni reipas poika.


             Pieni reipas poika, toivon paljon enkeleitä turvaamaan koulutietäsi.