Jakamisen iloa ja vähän muutakin...

Olen varttunut pitkälti yksikseni, jos sisaruksista puhutaan. Onhan minulla
veli mutta hän on minua sen verran vanhempi ettei "kouluttanut"
minua kun olin lapsi. Jakaminen ei ollut asia joka olisi välejämme
hiertänyt, ei siksi että olemme eri sukupuolta vaan siksi ettei
yksinkertaisesti ollut asioita mistä olisimme saaneet riitaa aikaan.
Äidin tai isän huomiosta ei tarvinnut riidellä , heillä kun oli maatalon
töitä kädet täynnä. Eipä siinä kerennyt kumpaakaan erityisesti
huomioimaan.
Kun vanhemmistamme aika jätti ja tuli kodin jäämistön jakamisen
aika, emme saaneet riitaa aikaan. Yritystä kyllä oli. Kummankin suusta
kuului tuon tuosta:"Ota sinä vaan , se kuuluu sulle!" tai "Ehdottomasti
ne kuuluu sulle!" Tästä syystä lahjoitimme paljon pois. Olen ehdottomasti
sitä mieltä että vanhempamme hykertelivät pilven reunalla tyytyväisenä
kun emme saaneet riitaa aikaiseksi edes silloin.

Olen kuulut myös toisenlaisesta jakamisesta, perhe sopu on kärsinyt
niin paljon, että sisarukset eivät ole sen jälkeen olleet missään tekemisissä.
Kaikki lapsena ja aikuisenakin koetut hauskat hetket ja yhteiset
riemut ovat pois pyyhityt yhdessä päivässä. Jäljelle jää vain katkeruus.
Surullista mutta totta.....

Ystävä kertoo miten hänen lapsenlapsensa tulevat toimeen keskenään moitteettomasti.
Toinen huolehtii toisesta ja päinvastoin. Jos toiselle sattuu jotain ikävää
vaikka sairastuu on toinen myötätunnosta melkein yhtä sairas.
En ole kuullut  heidänkään koskaan riidelleen. Side on uskomaton.

Minä kuulostelen omia lapsenlapsiani ovat tosi tärkeitä toinen toisilleen
sitä ei ole kiistäminen . Mutta voi mahdotonta mikä meno kun joku
halua jotain, tai oikeammin jos joku haluaa tavaran jota on vainYKSI.
Esim. Kaikki leikkivät yhdessä legoilla . Yhtäkkiä Päivänsäde
ottaa kattilan,  hänpä päättää keittää mummalle ja papalle ruokaa.
Suloisuus huomaa Päiväsäteen aikeet ja syöksyy takavasemmalta ja
nappaa koko "keittiön " itselleen. Siinä vaiheessa Avustajakin haluaa
keittää meille soppaa juuri samalla kattilalla. Yritämme neuvotella että pojat
voisivat yhdessä valmistaa loistoaterian. Päivänsäde on toista mieltä, hän
tekee selväksi että se oli hänen keksintönsä ja muut pois kattilan kahvoista.
Suloisuus huutaa tutun lauseen "EPÄREILUU, Päivänsäde saa AINA KAIKKI
HYVÄT KATTILAT!!!!!" Avustaja vetäytyy pois muutaman väittelyn
jälkeen , on jo uuden leikin kimpussa. Päivänsäde sulaa Suloisuuden
surkeudelle ja antaa kippoja ja keppoja hänelle oikein roppakaupalla.
Suloisuus iloitsee  tosissaan moisesta kohteliaisuudesta ja lopuksi
Avustajakin kutsutaan aterialle. Sopua on todella lämmittävää katsoa.
Leikkiä jatkuu ainakin viisiminuuttia. Kunnes joku keksii taas jotain
uutta. Sama jatkuu taas, kunnes kuulen tutun lauseen "EPÄREILUUUUU!!!!!!!

Välillä päät kolisee yhteen ja törmätään kun vauhti on kova,välillä
kyynelkin vierii jonkun poskelle. Myötätunto on onneksi jokaisella
ominaista ja silityksiä ja lohdutuksiakin satelee.
Jakaminen on joskus niin vaikea...

Viimeiset pari viikkoa on kummasti mennyt tällä "jakamisen teemalla",
joskus joku asia vain jää jostain syystä "ylle" pyörimään kuin sillä
olisi jokin viesti kerrottavanaan, mutta aina en ymmärrä sen tarkoitusta.
( pitäisi kai jakaa niitä vanhoja romuja pois ,kun kirpparilta raahattu
niin paljon uusia)
Katselimme vanhoja valokuvia papan kanssa, kuvia hänen lapsuudestaan.
Niitä ei ole montaakaan, vanhempien kuoltua ne jaettiin vähän kaikkien kanssa
jotta jokaisella olisi jotain muistoja menneisyydestä. Jaettuja muistoja.
Omia valokuvia katsellessani löysin erään ystävän kuvan, kuvan jolloin
meillä olivat kaikki asiat yhteisiä....tänä päivänä meillä ei ole mitään
jaettavaa, ei edes muistoja.
Näen myös toisen ystävän kuvan ja katson häntä kauan ja mietin
hänen tapahtumarikasta elämäänsä. Kuinka hän on itseään jakanut
moneen suuntaan, jaksanut kaikkien vaikeiden vuosien aikana ja
vihdoin löytänyt elämäänsä sellaisen ihmisen joka ymmärtää ja arvostaa
ja ennenkaikkea rakastaa. Sellaisen ihmisen jonka kanssa voi
turvallisesti jakaa loppuelämänsä.
Tapaan myös asiakkaan joka kertoo, että hänellä alkavat stytostaattihoidot.
Toivotan hänelle voimia tulevaan. Hän kiittää ja kertoo että
hän on jo jakanut kaiken mitä omistaa siltä varalta jos ei toipuisikaan.
Hän on jakanut ei vain maallista vaan tarinansa , kaiken mitä on
kokenut elämänsä aikana , se tilaisuus oli hänen "muistotilaisuutensa".

Jokaisella on jotain jaettavaa, jos ei muuta niin sitä parasta eli hyvää mieltä!
Tänään aion jakaa iloni ja suruni ystävän kahvipöydässä. Suruja niitäkin
joskus on tässä onnellisessa elämässä.....

   Näiden kuvien myötä jaan kappaleet muistoja viime kesältä . Kahvihetki Loviisassa ja
   tulihan siellä syötyäkin kera viinin. Linnut laulaa jo kilpaa ja maaliskuu alkaa se on ovi
   kevääseen ja sittenhän se kesäkin koittaa kera mansikoiden.
 

Keinuva tuolini......

Se oli isän paikka , siinä hän keinui. En oikeastaan edes muista keinuiko siinä
tuolissa kukaan muu, äidille se oli oikeastaan ihan liian iso tuoli . Äiti oli niin
lyhyt että hänen oli siinä aika hankalakin keinua.
Kyllähän minäkin siihen joskus kiipesin mutta enemmän kuin nauttisin, pelkäsin
että lennän ympäri mokomalla tuolilla.
Kun sitten aikoinamme muutimme kaupunkiin , isä halusi tuolin mukaan
vaikka muu kalustus muuttuikin muodikkaammaksi muuton yhteydessä.
Tuolissa oli tunne arvoa isälle , sen oli tehnyt.....en nyt sano mitään kun en
varmaksi muista. Veli muistaisi, tunsikin tekijän.
Siinä keinuivat aikanaan myös minun ja veljeni pojat. Reippaasti keinuivatkin
hauskaa oli ja vauhdikastakin. Eivät pelänneet että keinu kaatuu
taisivat jopa kokeilla onnistuuko se....ei onnistunut.
Kun isäni tiesi että elon päivät käyvät hänellä vähiin, hän toivoi
että mieheni polttaisi tuolin ettei kukaan loukkaisi siinä itseään.
Minä ja veljeni emme kumpikaan edes halunneet tuolia koteihimme
se oli sitäpaitsi ihan liian iso kummankin kotiin.

Valitettavasti tuolia ei poltettu toiveista huolimatta vaan tuoli sai
uuden kodin ihan vieraiden luota....

Joka kerta kun näin jossain keinutuolin se nostatti tunteita pintaan ja ajattelin
että ostaisin itselleni jonain päivänä sellaisen sopivan, sellaisen
MINUN TUOLINI.  Ihan erillaisen , omanlaisen. Sellaisen mikä
ei mene ympäri ja siinä voi keinua rauhallisesti tai vain istua ja tuumailla.....

Siinä sitä taas oltiin laahustamassa kirpparilla sunnuntai päivänä.
Valtavat määrät erillaisia huonekaluja, miten toivoinkaan että
unelmieni talo valmistuisi jonain päivänä ja voisin ostaa kaikki ne ihanat
vanhat romut mistä haaveilen. Voisin tehdä sinne unelmien sisustuksen
tai museon.
Siellä kirpparin perimmäisessä nurkassa, piilossa  keinui yksinään
hylätty tuoli. Juuri sellainen josta olin haaveillut.
Tein tarjouksen ja pieni "vääntö" ja tuoli OLI MINUN.
Miehelle sitten ilmoitin että hän saa maalata sen ja päällystääkkin.
Oikeastaan hän oli jo arvannutkin että näin tulee käymään.
Näin kuitenkin hänen silmistään että hän oli innoissaan moisesta
haasteesta. Siispä hommiin vaan!!!!!!!

Ensin maalattiin ja paikattiin , tällä kertaa halusimme peittää menneen ajan........

Penkkikin oli aika kulunut, kukahan lienee sitäkin kuluttanut.  Se oli pakko vaihtaa....

Siinä se nyt on uuden elämän saaneena. Odottamassa keinujia sellaisia rauhallisia
tuumailu hetkiä. Onhan se jo vanha ja aikansa keinunut, uudistuksen jälkeen
se kuitenkin puhkuu selvästi jo uutta intoa.

Jälleen kerran yksi unelma on toteutunut. Kyllähän sitä haettiinkin , vuosi jos
toinenkin. Nyt taidan pysyä poissa kirppareilta ainakin vähän aikaa, koska
viimeaikoina on löytynyt niin paljon yhtä sun toista. Yksi lipasto on
vielä hakusessa, mutta se saa nyt odottaa.....seuraavaa kertaa.

Nyt taidan laittaa takan päälle ja kaivan yhden kirjoistani joka on
jäänyt kesken jos jostakin syystä. Istahdan tuoliini ja saatanpa ottaa
lasillisen punaviiniä seuraksi. Siinä sitten keinuilen ja tuumailen
miten onnellista tämä  elämä kaiken kaikkiaan voikaan olla......

Sports Tracker mies....

Tietokoneeni aloitus sivulle on ilmestynyt kummallinen kuva.
YHDISTÄ POLAR TUOTTEESI . Se pyytää synkronoimaan..... Ei kuulu
minulle! Sports Tracker mies on ollut jälleen asialla.
Sports Tracker mies on kiireinen , en muista että hän entisessä elämässään olisi näin
paljon ollut menossa. Siis siinä elämässä jolloin hän oli vielä töissä.
Toki hän aina on ollut menossa jos  jonnekin, mutta vain lenkille niin
se on jotain aivan omaa luokkaansa tänä päivänä.

Kun päätin ostaa joululahjaksi miehelle "nopeusmittarin" en välttämättä
ymmärtänyt miten oikean lahjan ja juuri oikeaan aikaan sen hänelle
hommasin. Poikani avustuksella tietenkin. Itse en niistä mitään
olisi ymmärtänytkään. Kaupassa  nuori mies taasen yritti
myydä minulle niin kallista vempainta ja monimutkaista, jotta
näin jälkeen päin ajateltuna se olisi saattanut jäädä kaapin syvimpiin
syövereihin.
Mittari kertoo kuinka paljon mies on kävellyt, nopeuden ja jotain
muuta....Myönnettäköön että niistä toiminnoista on minulle kerrottu
kerran jos toisenkin, mutta ehkä uskaltaisin sen tässä mainita että
tiedot ovat menneet niinkuin sanotaan "toisesta korvasta sisään ja
toisesta ulos!" Kävely kuin kävely pitääkö siitä nyt tehdä semmoinen
tapahtuma ja taltiointi. Sitten mokoma mittari vielä ilmoittaa jos hän
on istunut liian kauan, niin jo hoputtamassa liikkeelle.Tulee jos
jonkin näköistä vilkkua ja välkkuä.
Sekaantua jo ihmisen henkilökohtaiseen elämään, aika vempain.

Kun hän sitten valjasti mittarinsa ja laittoi vielä kännykkänsä
ajan tasalle. Niin siis siinäkin jonkin sortin "tarkkailija" joka
kertoo kuinka monta kilometriä on kävelty ja missä. Ei voi käsittää.
Jokin satelliitti juttu tämäkin. Siellä satelliitissä sitten joku tarkkailee
kuinka mun mies kävelee ristiin rastiin kylästä toiseen jotta saisi
joka päivä paremman tuloksen kuin eilen. No ehkä ei ihan istu,
mutta hänen jutuistaan kyllä saa sen kuvan, kun pitää aina olla menossa.

Kun kävelyt alkoi mies kertoi kuinka kovia kylän mummot ovat kävelemään.
Hänestä tuntui kiusalliselta kävellä ihan rinnatusten jonkun mummon
kanssa, kun tällainen osui jossain risteyksessä kohdalle. Niinpä hän päätti
ohittaa mummon, mutta mummopa laittoikin "kaasun" pohjaan
ja ohitti hänet ja hävisi kuulemma kuin "tuhka tuuleen." Mies ei
kuulemma saanut mummoa enää näkyviinsä saatikka kiinni.
Minä kyllä epäillin että ne "mummot"taisi olla korkeintaan nelikymppisiä.
Mittari näytti hyvät lukemat, mutta hänestä "mummoillakin" oli paremmat!

Mies sai sitten kerran minutkin puhuttua lenkkikaveriksi vaikka
pakkanen vähän nipistelikin poskia. Mittarit laitettiin eteisessä
käyntiin ja sitten lähdettiin sellaisella vauhdilla, että portinpielen
kanervat meinasivat kaatua. Sadan metrin päässä jo rukoilin
josko sitä mittaria voisi hiukan säätää tai minun on palattava lähtö
portille. Mies kääntyi ja loi niin säälittävän katseen minuun ja
vielä säälittävämmän mittareihinsa, kuin pyydellen anteeksi niiltä
kun tällä kertaa on matkassa tuo "kivireki" niin koittakaa ymmärtää!
Lenkki oli oikein mukava ja nautin ulkoilusta, jos ei oteta huomioon
niitä pieniä "vedätyksiä" jotka minuun kohdistuivat. Muutamassa
risteyksessä pohdimme kumpaan suuntaan lähtisimme ja kun minä
pyytelin sitä lyhyempää reittiä, niin jostain kummasta paikkaa
tämä mies minua kierrätti. Huomasin kuitenkin käveleväni
sitä pitempää reittiä ja jossain kohtaa jopa käveleväni ihan eri
suuntaan missä koti sijaitsi. Vasta kotona ymmärsin että mies
oli seurannut mittareitaan, olisi tullut liian vähän askeleita.
No minulle niitä tuli tuplasti verrattuna hänen pitkiin loikkiinsa.

Nykyisin mies pyytää minua ani harvoin mukaansa. Hänen lenkkinsä
pituus kun on kasvanut päivä päivältä. Toivottavasti löytää aina
kotiinsa! Mittari näyttää tietysti parempia tuloksia päivittäin.
Jokainen joka on tehnyt kauppaa ymmärtää jos pääsee tavoitteeseen,
niin sen jälkeen nostetaan tavoitetta jne.
Kunto on varmasti noussut samassa tahdissa tai oikeastaan hänellä
on aina ollut hyvä kunto, se on vaan nyt erillainen. Kestävyyttä
ehkä enemmän, lhasvoimaa kenties vähemmän. Mene ja tiedä.
Teemme välillä yhdessä lenkkejä ja kun palaudun näistä
mitatuista teholenkeistä, mies lähtee uudelleen hetken kuluttua
jotta saa päivän "annoksensa" täyteen.
Kun elämä muuttuu niinkuin meilläkin , yrittäjästä tulee vapaaherra
niin moni asia muuttuu. Se että pitää itsensä kunnossa on kyllä
ihan kaikkein tärkein asia tässä elämässä. Sen ymmärtää aina mutta
varsinkin silloin viimeistään kun työelämän työt on tehty. Se liikuuko sitä
hitaasti tai jonkun mittarin mukaan on ihan se ja sama. Myönnettäköön
että se mittari on vapaaherran kohdalla IHAN LOISTAVA juttu.
Entisestä  kädet taskussa sunnuntai kävelijästä on kuoriutunut
oikea kunnon kohottaja. Voin selvästi huomata että se on osa
sitä hänen onnellista elämäänsä!

Ehtipä tuo mies jossain kohtaa pysähtyäkin ja valokuvata kaunista talvista luontoa......

     Välillä mennään pitkin metsiä ja välillä maantien vartta....

Marjan poimijoita ja vähän enkeleitäkin.....

Vuosia sitten erään tuttavani vanhemmat olivat olleet lomamatkalla
Egyptissä. Kyselimme häneltä miten vanhempien matka oli mennyt ja
mitä he olivat pitäneet paikasta. Hän ei tiennyt oikeastaan minkälainen
matka oli ollut,  koska hänestä tuntui että he olivat olleet aivan
eri matkalla, vaikka samassa paikassa. Toisesta todella upea matka ja
paikka ja toisesta aivan kauhea.
Miten eri tavalla me näemmekään asioita..............

Mies tarkastelee sisarensa kanssa valokuvia. Valokuvia jotka on otettu
jo vuosia sitten, silloin kun he  olivat vielä lapsia. Valokuvien lapset
ovat kauniisti puettuja. Kauluspaita ja slipoveri ja liivihame ja tietysti kaunis pusero.
Lapset ovat metsässä ja poimivat marjoja.  Toisessa kuvassa koko perhe on
kahvitauolla ja tunnelma on ilmi selvästi AIVAN IHANA.
Sisarukset puhelevat ja muistelevat marjastus reissujaan, loppukesän
viikonloppuja aurinkoisessa metsässä.
Kuuntelen vieressä keskustelua ja mietin miten IDYLLISELTÄ se kuulostaa
ja näyttääkin. Meillä maalla tuonlaiset lastenvaatteet olivat JUHLAVAATTEITA.

Tuumailen meidän perheen marjareissuja. Isä ei tullut ollenkaan, ei edes
valokuvia ottamaan niinkuin heidän perheessä. Äiti poimi marjoja
kuin kone ja vaati minua ja veljeäni tekemään samoin, siis jos veli
sattui kotona olemaan. Hän jo muistoissani opiskeli kaupungissa, jossa
oli myös kesätyöpaikka. HÄN ONNELLINEN silloin ajattelin.
Minä suuret saappaat jalassa yritin pysyä äidin perässä.
Pieni ihminen väsyi nopeasti. Silloin teki mieli istua kannon
nokkaan, mutta äiti pyysi jatkamaan ennenkuin tulee hämärä ja
pitää lähteä lypsylle. Niin ja se kahvihetki, sitä ei todellakaan ollut.
Vatsa tankattiin täyteen ennen metsään menoa ja sitten vaan NOUKITTIIN.
Joka toinen päivä sain sitten vapaan aamun ja silloin polkaisin
kylän kauppaan viemään  poimitut marjat.
Vaikka äidin kanssa oli mukavaa olla, ajattelin kun isoksi kasvan
EN KOSKAAN ENÄÄ MARJOJA NOUKI!
Miten eri tavalla me koimmekaan saman tapahtuman......

Nykyään on mukavaa kulkea marjametsässä jos siis joku on mukanani.
Vilkas mielikuvitukseni kun joskus tekee siellä olon hieman pelottavaksi.
Kulkiessani muistelen sitä nopeutta mikä äidillä oli ja miten siinä ohessa
hän löysi yleensä pussillisen sieniäkin.

Jälleen kerran päätimme piipahtaa kirpparilla. Alkaa tulla tapa tuumailin.
Mies oli sen verran nuhainen ettei halunnut ystäväperhettä tartuttaa
vaan päätti tartuttaa kaikki ketkä vastaan tulevat.
Päivä menikin sitten ajellessa muutamassa paikassa, koska tuuli oli
sen verran hurja, ettei tehnyt mieli ulkoilla.

Löydökset eivät tällä kertaa osuneet oikein kohdalleen, mutta viimeisessä
paikassa sain "kutsun". Olin juuri erään "loosin" luona ja huomasin
enkelitaulun. Jostain takaa vasemmalta syöksyi pariskunta viereeni
ja häkellyksestä lamaantuneena seurasin miten tuo nainen nappasi
nenäni edestä taulun. Ensimmäinen ajatukseni oli napata se hänen
kädestään ja toinen oli sanoa:"Jos et osta minä ostan!" Onneksi
kuitenkin jokin korkeampi voima sulki suuni ( uskomatonta mutta totta).
Kuuntelin miten nainen kihersi miehelle, miten hän tämän ehdottomasti
haluaa. MITEN SE VOI HALUTA MUN TAULUN!!!!tuumin.....
Nainen tarkasteli vieressä olevia "mariskooleja". "Onkohan nää
oikeita, on ihania" "EI OLE, FEIKKIÄ OVAT!" Vastasin niin
nopeasti, että pelästyin itsekkin oliko se minä kuka puhui.
"Niin vähän epäilinkin", hän sopersi. Mies siihen lisäämään." Tuo
taulukin on feikkiä, ei ole arabiaa!" "Ei haittaa!" kihersi nainen.
Kuulostelin vielä heidän keskusteluaan, miten mies selvästikkään
ei ollut innoissaan ostoksesta, vaikka nainen ei muuta halunnut kuin
sen taulun. SIIS MUN TAULUN!
Kiertelimme ja kaartelimme aikamme ja olimme juuri lähdössä kun
sanoin miehelle, että kurkistan vielä saiko nainen taulunsa.
Löysin kuin löysinkin pariskunnan ja naisella EI OLLUT TAULUA
KÄDESSÄÄN! Syöksyin suin päin "loosille" missä taulu oli ollut
tarkastamaan voisiko se olla siellä tai jo maksettuna hänen kassissaan.
SIELLÄ SE OLI JA ODOTTI MINUA!
Melkein karjaisin miehelleni että "ODOTA!" Hän palasi lähes
ulko-ovelta takaisin ja pyysin hänen mielipidettään taulusta.
Hän tuijotti taulua hämmästyneenä, oliko tämä juuri se minkä olin nähnyt.
"Miten sä sen sait ?" tyytyi hän kysymään, vaikka varmaan ehti
jo miettiä miten olen sen kaapannut naiselta juuri ennenkuin hän on
astumassa kassalle.
Selitin miten olin"hiippailut "katsomaan oliko se heillä ja jne....
Mies nappasi taulun kädestäni ja nauraen meni kassalle ja maksoi
taulun. Niin teki mun mies! Ei tarvinnut selittää oliko feikki vai ei.
Ainoa asia minkä sanoi:"Jos se sua kutsui, se on ottettava!"
JA KYLLÄ SE KUTSUI!
Näin eritavalla me pariskunnat taas näimme saman asian......

Monta on ihmistä ja monta on asiaa, monta on myös mielipidettä.
Miten eri tavalla me samanlaiset ihmiset niihin reagoimmekaan.
Jokainen juuri itselleen oikealla tavalla. Muistaisipa aina sen
kun kuulee toisen tarinan, sen hänelle onnellisen tarinan.......

Taulun keskellä on tuollainen hauska keppo, mitä lie siihen kuuluu laittaa. Pieni kynttilä tai
kenties kukka. Tuumailin josko siihen voisi vieraat heittää ylimääräisiä kolikoitaan joilla
voisin taas ostaa kirrputorilta jotain viiden euron rihkamaa :)

Luminen sunnuntai......

   

       
Lumihiutaleet leijailevat kauniin valkoisina kohti maata, mutta
juuri kun ne saavuttavat kasvoni ne muuttuvat vedeksi.
Viiden sentin  lumen ja loskan sekoitus kastelee saappaani.
Olen jälleen kerran herännyt ensimmäisenä tässä kylässä. Yhdet jalanjäljet
ennen minua, ne tunnistan erään nuoren naisen jalanjäljiksi,hän
lenkkeilee ohitsemme aamuvarhaisella. Asuu missä lie, ei ainakaan
tässä uinuvassa taloryppäässä. Aurausauto ei ole käynyt, eikä tuskin
käykkään ennen iltapäivää. Matka postilaatikolle kestää kauan
koska tuoksuttelen joka ainoan hiutaleen ja ihailen maisemaa
jonka ne ovat luoneet. Kotiovelle päästyäni päätän että tässä
oli sitten tämän päiväinen ulkoilu minä en toistamiseen itseäni
kastele. Uppoudun kirjojen maailmaan, tietokoneen ihmeelliseen
tarjontaan ja ihan pakolliset kotityöt teen ja piste.

Olen uppoutunut tietokone maailmaan kun tämä innokas toinen
puoliskoni alkaa ehdottamaan lenkille lähtöä. Yritän selittää
hänelle, että olisihan kiva mennä mutta en nyt näe itseäni siellä
puhisemassa auraamattomilla teillä. Selvästikään hän ei tyydy
vastaukseeni vaan alkaa ehdottamaan jos lähtisimme hautausmaalle.
En nyt viitsi hänen mieltänsä pahoittaa sanomalla että se
hautausmaa on kuule ulkona ja mä kun ilmoitin etten ulos lähde!
Päätän tyytyä sanomaan: "Mennään vaan!"
Pipo päähän ja menoksi ja varmistus vielä että vain HAUTAUSMAALLE!
"Juu, juu ei muualle," kuulen vastauksen jota tuskin itsekkään uskoo....

Hautausmaalle kun saavumme, voi nähdä jokaisen kulkijan jäljen.
Sauvakävelijä, ihan vaan kävelijä ja erillaisia lintujakin pyrähdellyt
maassa. Lumi peittää hautakummut ja kaiken, tuntuu että sitä on
satanut todella paljon, eikä se enää olekkaan niin loskaista kuin
aamulla ajattelin. Viemme kynttilät omiemme haudoille ja päätämme
vielä nauttia kauniista maisemista mitä lumi on luonut.
Puut ja pensaat täynnä tykkylunta, niiden varjoista
pilkistävät hautakummut, joissakin lyhdyissä palaa kynttilä.
Niin kaunista ja herkkää on ilmassa, että kyynel vierii hiljaa
poskelleni....

Autoon päästyäni kysäisen mieheltä tutun lauseen :"Minne mennään?"
Jotenkin aamuinen keskustelu ystävän kanssa Facebookissa sai
minut taas innostumaan kirppareista. Kerrroin hänelle lempipaikastani
ja samalla ajattelin että päivitys itsellekin voisi olla tarpeen. Siis mitään
en tarvitse mutta katsellaan...
Yritin koota itseni jotenkin sen näköiseksi että voin kirpparin ovesta
mennä. Lässähtänyt tukka pipon alla ja ripsivärittömät silmäni saivat
minut toivomaan ettei tuttavia olisi näkyvissä. EIKÄ OLLUT, KIITOS
SIITÄ!
Tavanomaisesti olisin halunnut matkaani pari lipastoa ja muutaman tuolin
ja yhden pöydän. Jouduin kuitenkin kyseiset tavarat jättämään muille.
En voi ymmärtää miksi mies ei voi alkaa sitä isompaa
taloa rakentamaan, nyt kun hänellä on aikaakin. No lohdutukseksi
hän osti minulle aivan ihanan lyhdyn pihalle. Onhan niitä lyhtyjä
tiedän , mutta EI TÄLLAISTA! Itselleen hän osti kassillisen kirjoja.
Nyt varmaankin joku ymmärtää miksi en kotoani juurikaan lähtisi
mitään KATSELEMAAN , kun aina jotain tarvitsen.
Tosin taas päätimme luovuttaa omia kirjoja hyväntekeväisyyteen ja
voisin sinne pari keppoanikin taas laittaa. Ei saimme syyn hyvän
kierrättämiseen.

Oli mukava tulla kotiin kun valmis lihapata odotti syöjiä ja nälkä
siellä hangessa tarpomisessa tulikin, saatikka ostosten päätösten
teossa.
Ihan tavallinen sunnuntai, ihana sellainen. On hyvä kun on vierellä
ihminen joka patistaa lenkille silloin kun ei itse jaksa/viitsi. Eipä siihen
päivään juuri mitään tarvitse mahtuakaan. Lepoa , ruokaa ja ulkoilua sillä
sitä jaksaa. Se on sitä mun onnellista elämääni.....

                                  Vielä hiljaisempi kylä kuin meidän.......

                        Kevään ja talven raja...........