Lumihiutaleet leijailevat kauniin valkoisina kohti maata, mutta
juuri kun ne saavuttavat kasvoni ne muuttuvat vedeksi.
Viiden sentin lumen ja loskan sekoitus kastelee saappaani.
Olen jälleen kerran herännyt ensimmäisenä tässä kylässä. Yhdet jalanjäljet
ennen minua, ne tunnistan erään nuoren naisen jalanjäljiksi,hän
lenkkeilee ohitsemme aamuvarhaisella. Asuu missä lie, ei ainakaan
tässä uinuvassa taloryppäässä. Aurausauto ei ole käynyt, eikä tuskin
käykkään ennen iltapäivää. Matka postilaatikolle kestää kauan
koska tuoksuttelen joka ainoan hiutaleen ja ihailen maisemaa
jonka ne ovat luoneet. Kotiovelle päästyäni päätän että tässä
oli sitten tämän päiväinen ulkoilu minä en toistamiseen itseäni
kastele. Uppoudun kirjojen maailmaan, tietokoneen ihmeelliseen
tarjontaan ja ihan pakolliset kotityöt teen ja piste.
Olen uppoutunut tietokone maailmaan kun tämä innokas toinen
puoliskoni alkaa ehdottamaan lenkille lähtöä. Yritän selittää
hänelle, että olisihan kiva mennä mutta en nyt näe itseäni siellä
puhisemassa auraamattomilla teillä. Selvästikään hän ei tyydy
vastaukseeni vaan alkaa ehdottamaan jos lähtisimme hautausmaalle.
En nyt viitsi hänen mieltänsä pahoittaa sanomalla että se
hautausmaa on kuule ulkona ja mä kun ilmoitin etten ulos lähde!
Päätän tyytyä sanomaan: "Mennään vaan!"
Pipo päähän ja menoksi ja varmistus vielä että vain HAUTAUSMAALLE!
"Juu, juu ei muualle," kuulen vastauksen jota tuskin itsekkään uskoo....
Hautausmaalle kun saavumme, voi nähdä jokaisen kulkijan jäljen.
Sauvakävelijä, ihan vaan kävelijä ja erillaisia lintujakin pyrähdellyt
maassa. Lumi peittää hautakummut ja kaiken, tuntuu että sitä on
satanut todella paljon, eikä se enää olekkaan niin loskaista kuin
aamulla ajattelin. Viemme kynttilät omiemme haudoille ja päätämme
vielä nauttia kauniista maisemista mitä lumi on luonut.
Puut ja pensaat täynnä tykkylunta, niiden varjoista
pilkistävät hautakummut, joissakin lyhdyissä palaa kynttilä.
Niin kaunista ja herkkää on ilmassa, että kyynel vierii hiljaa
poskelleni....
Autoon päästyäni kysäisen mieheltä tutun lauseen :"Minne mennään?"
Jotenkin aamuinen keskustelu ystävän kanssa Facebookissa sai
minut taas innostumaan kirppareista. Kerrroin hänelle lempipaikastani
ja samalla ajattelin että päivitys itsellekin voisi olla tarpeen. Siis mitään
en tarvitse mutta katsellaan...
Yritin koota itseni jotenkin sen näköiseksi että voin kirpparin ovesta
mennä. Lässähtänyt tukka pipon alla ja ripsivärittömät silmäni saivat
minut toivomaan ettei tuttavia olisi näkyvissä. EIKÄ OLLUT, KIITOS
SIITÄ!
Tavanomaisesti olisin halunnut matkaani pari lipastoa ja muutaman tuolin
ja yhden pöydän. Jouduin kuitenkin kyseiset tavarat jättämään muille.
En voi ymmärtää miksi mies ei voi alkaa sitä isompaa
taloa rakentamaan, nyt kun hänellä on aikaakin. No lohdutukseksi
hän osti minulle aivan ihanan lyhdyn pihalle. Onhan niitä lyhtyjä
tiedän , mutta EI TÄLLAISTA! Itselleen hän osti kassillisen kirjoja.
Nyt varmaankin joku ymmärtää miksi en kotoani juurikaan lähtisi
mitään KATSELEMAAN , kun aina jotain tarvitsen.
Tosin taas päätimme luovuttaa omia kirjoja hyväntekeväisyyteen ja
voisin sinne pari keppoanikin taas laittaa. Ei saimme syyn hyvän
kierrättämiseen.
Oli mukava tulla kotiin kun valmis lihapata odotti syöjiä ja nälkä
siellä hangessa tarpomisessa tulikin, saatikka ostosten päätösten
teossa.
Ihan tavallinen sunnuntai, ihana sellainen. On hyvä kun on vierellä
ihminen joka patistaa lenkille silloin kun ei itse jaksa/viitsi. Eipä siihen
päivään juuri mitään tarvitse mahtuakaan. Lepoa , ruokaa ja ulkoilua sillä
sitä jaksaa. Se on sitä mun onnellista elämääni.....
Vielä hiljaisempi kylä kuin meidän.......
Kevään ja talven raja...........
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti