on ehkä väärä sana,mutta sanottakoon että sisimmässäni tiesin,että keittiössä
en aikaani tule viettämään.
Huomasin lehti-ilmoituksen jossa haettiin oppilaita valokuvaus linjalle.
Valokuvaaminen oli aina kiinnostanut minua,olin haltioissani. Tiesin heti että
juuri tämä oli niin mun juttu. Kerroin innoissani äidille asiasta. Äidille koska
hänet kun sai puolelleen se oli jo osa voittoa. Isä nyt oli aina minun ideoitani
vastaan. Minusta jopa periaatteessa.
Se kuulosti äidistänikin mielenkiintoiselta. Vai oliko se nyt mikään ammatti
tulisiko siitä elantoa. Kerroin valokuvausliikkeistä joissa voisi myös työskennellä.
Äiti alkoi jo uskoa unelmaani, mutta kuultuaan koulun sijaitsevan pääkaupunki
seudulla. Hän päätti hetkeäkään miettimättä. EI!
Sain seuraavana jouluna lahjaksi kameran. Se oli kai jonkunlainen lepytys.
Olin kamerasta innoissani. Mutta katkera koulun eväämisestä.
Minua kohdeltiin kuin lasta ja sellainenhan olinkin,ymmärsin sen myöhemmin.
Päätin että jonain päivänä näytän niille ja kuvaan kauneimpia ja ihanampia
hetkiä elämästä vaikka en kouluun pääsekkään. Se aika tulee vielä.
Otin kamerallani kuvia kaikesta mikä liikkui ja kaikesta mikä pysyi paikoillaan.
Kaikki ystävät tuli ikuistettua. Albumin sivut täyttyivät kuvista. Kuvista
nuoruuden.
Aikanaan kamera hajosi ja kuvaaminen jäi. Ajattelin myös ostavani joskus
sellaisen kameran mitä olin kuvissa nähnyt. Sellaisen kameran kun harrastajat
käyttävät. Aina oli kuitenkin ostettava jotain muuta ja kallis kamera sai jäädä.
Vuodet vieri ja mies tuli elämääni. Mieheni isä harrasti valokuvaamista.
Hän otti aivan uskomattoman upeita kuvia. Ihailin miten paljon heillä
oli kuvia mieheni ja hänen siskojensa ollessa pieniä. Vertasin omaan
perheesemme. Meidän perhekuvat oli joku sukulainen ottanut käydessään
ja ne mahtuivat kaikki yhteen pieneen rasiaan.
Appi valmisti kuvat itse ja niitä ihailtiin laajemminkin. Eräässä
valokuvausliikkeessä minultakin kysyttiin kuka oli kuvan ottanut kun
vuosien jälkeen teetin kuvasta taulun. Kuva oli niin taidokas.
Ihailin suuresti hänen taitojaan kuvan otossa. Eikä hänellä ollut
edes koulutusta siihen. Vain taito eli lahja.
Digi aikaan siirryimme mekin ja ostimme pojan kanssa miehelleni
kameran lahjaksi. Sillä sitten räpsittiin niitä kuvia minkä kerkesimme.
Se oli niin loistava juttu. Kuva ja pois, voi autuutta ei tarvitse teettää
jokaista . Loistava keksintö. Mutta huomasin että kuviin ei oikein tullut
edes keskityttyä koska se oli niin helppo poistaa jos ei silmää miellytä.
Se on niin tätäpäivää.
Tapasin ihmisen sellaisen ihanan. Yleensä tapaankin vain sellaisia.
Tämä ihanuus harrastaa kuvaamista. Huikeita kuvia elämän eri tilanteista.
Sellaisia kuvia mitkä kauneimmatkaan sanat eivät pysty kertomaan
niiden sanomaa. Ne on nähtävä.
Kun päätämme,lupaamme tai vannomme jotain kannattaa aina miettiä
seurauksia. Kun aika on otollinen ne toteutuvat.
Voisin luetella omalla kohdallani niitä vaikka kuinka paljon.
Mutta kuvaaminen on yksi niistä ja unelma alkaa täyttyä.
Sain ihan oman kameran . Sellaisen vähän paremman ei nyt
sentään ammattilaisen mutta minulle paremman. Kuvia en voi näyttää
enää vanhemmilleni mutta jälkipolvi nähköön sitten.
Voit tehdä totta unelmistasi meni siinä sitten aikaa vuosia tai
vuosikymmeniä. Kaikki on sinusta itsestäsi kiinni. Olkoon myös
kuvaaminen tästä lähtien osa tätä minun onnellista elämääni!
 |
| Ensimmäinen kuvani uudella kamerallani :) |
 |
| Yksi uusi enkeli oli lentänyt taas pihallemme :) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti