jotta ne eivät taipuisi maahan asti. Ei niitä maljakkoon laiteta
niiden loistoa ihaillaan pihalla siellähän ne kasvavatkin.
Sukulaiset käynnillään ihailevat äidin puutarhaa, siellä
kukat kukkivat ja kasvavat, rikkaruohoista ei tietoakaan.
Miten hän ehtii kun on tuota karjaakin. Kurkut, tomaatit,
porkkanat, lantut ym. punajuuret äiti kasvattaa tietysti
omassa maassa. Perunoita tulee niin paljon että niistä riittää
kaupungin sukulaisillekin. Minusta tuntuu että äiti osaa
tehdä kaikkea ja kaikki onnistuu. Äiti on oikea puutarhuri....
Olin yhdentoista kun perheemme pakkasi maallisen omaisuutensa
ja muutti maalta kaupunkiin. Minusta aina tuntui että
maalla joutui koko ajan tekemään jotain töitä ja leikkimään
ei ehtinyt oikein koskaan. Varsinkaan kesällä.
Jälkeenpäin olen tuumaillut miten se on mahdollista jos
osallistuu töihin mutta ei silti ole oppinut mitään.....
Varsinkin niistä puutarhaa koskevista töistä.
Kun reilu kaksikymmentä vuotta sitten palasin maalle
takaisin toivoin kiihkeästi että kaikki kukat kirjaimellisesti
kasvavat kun niille puhelen mukavia. Hyvin pian sain huomata
että näin ei tule käymään. Istutin ja toivoin parasta. Seuraavana
vuonna kaivoin ja siirsin toiseen paikkaan. Kolmantena
vuotena sitten heitin kompostiin. Sama jatkui jälleen uusien
taimien kanssa. Joku taimi ilmeisesti pikkuisen sääli minua
koska sattui jäämään henkiin vielä toisenkin vuoden jälkeen.
Siinä välissä itkeskelin miksi äiti lähti niin varhain ja jätti
minut pulaan tämän peukaloni kanssa. Peukaloni joka
menee väkisin tuonne keskelle kämmentä. Kuinka usein
haaveilin jos äiti olisi elossa, miten hän nyppisi rikkaruohoja
suurella innolla ja hoitaisi kukkamertani. Minä sitten
korjaisin kehut vierailtani. Äiti vaatimattomasti olisi
sitä mieltä että hänestä nyt tuskin mitään apua ollut.
Tänään puutarha on meidän näköinen....Tietysti, mehän
täällä asutaan. Minä ja Elkkis. Kukkia en enää uusia
pahemmin istuttele, ne mitkä kasvaa yritän pitää elossa.
Tosin se on yhtä taistelua etanoiden ja kirvojen kanssa.
Joskus voitan minä, toisinaan ne. Olen puhellut miten
yritän tehdä puutarhastani sellaisen kiinalaisen. Siinä
ainakin olen onnistunut enemmän kuin hyvin. Maa on vihreä.
Noin puolet on vihreää nurmea ja se toinen puoli vieläkin
vihreämpää sammalta ja se tuntuukin kasvavan hyvin ja vielä
lisääntyvänkin vuosi vuodelta. Kunnia kuuluu osaksi
varmaan minullekin mutta ei kaikki sen vannon......
Se että tontilla viihtyvät hyvin tuijat, kuuset ja kaiken
maailman pensaat saavat mieleni iloiseksi. Silloin
näyttää siltä että olen onnistunut jossain......siis niillehän
ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään, mitä nyt vähän
leikata ym. Joten en taaskaan voi sanoa itseäni puutarhuriksi...
harmi....
Eräänä iltana naapurin isäntä kutsuu minua nimeltä ja
sanoo:" Olipa mukava kun näin sinut, on pitänyt kysyä
kun SINÄ TIEDÄT NÄISTÄ PUUTARHA ASIOISTA!"
Koska nimeltä kutsutaan niin minuahan hänen on pakko tarkoittaa.
Tyytyväinen olen siitä että kukaan ei kuullut tuota lausetta
ja naurussakin oli pitelemistä, mutta voi että tuo lause
kuulosti kyllä niin hyvältä korvaani. Vaikka siinä ei
oikein totuutta ollutkaan. Se oli lause joka kasvatti suuresti
itsetuntoani, että löytyy joku joka on tietämättömämpi
kuin minä. Tässä tapauksessa kysyjä varmaankin luotti
enemmän ikääni ja päätteli siitä että jotain tietäisin, osaisin.....
Tällä lauseella kuitenkin pärjään pitkään ja jaksan pakertaa
jotakin puutarhassamme. Eilinen päivä menikin kutakuinkin
ulkona pakertaen kyseisen naapurin innoittamana.
Vaikka en olekkaan mikään puutarhuri niin kauniilla ilmalla
kiireettomänä päivänä puuhailu on mitä parhainta
sielun hoitoa. Sitä aioin tässä tulevina päivinäkin harrastaa.
Jotain on oppinut vuosien varrella tuosta puutarhan hoidosta
jotain taas ei opi vaikka mikä olisi. Välillä tuntuu että äiti
puristelee päätään siellä pilven reunalla ja toisinaan melkein
kuulen hänen onnellisen naurunsa.....
Laitoin tällaisen kesä kuvan. Tämä ehkä kuvatuin kohde pihallamme. Varastorakennus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti