Kolmekymmentä kolme....se saa luvan riittää, jos nimittäin
vuosia minulle kukkuu. Olen kuullut että yksi kukkuminen
vastaa yhtä jäljellä olevaa elin vuotta. Siihen sanontaan ei kannata
niin hirveästi uskoa. Itse nimittäin muistan miten kerran
nuorena neitona mökillä ollessani laskin kukuntoja. Tilanne
jäi sen verran mieleeni kun kyseinen vuoteni(57v) aikanaan
tuli, aina silloin tällöin tuli vääjäämättä mieleeni tuo kukkuva käki.
Elossa ollaan onneksi ja sen jälkeen päätin etten enää niitä kukuntoja
laske. Yksi pikkuinen käki ei varmasti vuosiani määrää kyllä ne on jotkut
ihan muut voimat.
Siis kolmekymmentäkolme, katsotaan......
Etanat ovat jälleen kerran päättäneet vallata pihani. Yksissä tuumin
ne työntyvät milloin mistäkin koloistaan orastavien kukkien
kimppuun. Yhteisestä päätöksestä ilmeisesti ne syövät kaiken
mikä niiden edessä on. Yritän tarjoilla ihan niille valmistettua
ruokaa mahdollisimman nopeasti. Ripottelen pieniä ruoan paloja
kukkapenkkiin ja reunoille ja tarkkailen kuka kiinnostuu ensimmäisenä.
Ei näytä olevan tunkua....Muutaman etanan jopa nostan ruoan viereen.
Hyvää ruokahalua, palataan huomenna asiaan....
Päätän viimein laittaa perunat maahan. Tämä on ensimmäinen vuoteni
peruna viljelijänä, jos ei oteta huomioon näitä ämpäriperunoita.
Niistä keräsin hyvän sadon menneinä vuosina. Perunat maahan,
siis ne kaikki kahdeksan perunaa. Tosin siinäkin taisi olla puolet
liikaa siihen vakoon nähden. Siellä ne nyt kuitenkin ovat ja tuskin
maltan odottaa koska varret työntyvät maasta esiin. Siis JOS ne nyt
yleesä päättävät kasvaa ja JOS ne sitten kasvavat niin ettei niitä
joku syö ennen aikojaan. Saattaa olla että ne eivät vaan yksinkertaisesti
kasva niinkuin pensasmustikkani joita kasvatin reilut viisi vuotta
tuloksetta. Nyt päätin heittää ne lajitoveriensa joukkoon ja laittaa
perunan heille varatuna olleeseen paikkaan. Mustikkamme
aioimme poimia vastaisuudessakin sieltä missä ne parhaiten kasvavat.
Olemme saaneet uudet naapurit. Nuorten aikuisten ääniä, pienen
lapsen ääniä, uusia ääniä. Niin ja onhan siellä ihan ihmisiäkin
näkynyt mitä nyt VÄHÄN olen aidan raosta kurkistellut.
(ärsyttäviä nuo aidat :) ) Talo saa uuden elämän oltuaan melkein
kaksi vuotta tyhjillään. Melkein voi kuulla senkin riemun, kenenkään
ei ole hyvä yksin olla, ei edes talon.....
Lapseni esikoislapsi täytti kahdeksan vuotta. Kohta nuorimmat
kaksosetkin jo kuusi vuotiaita. Aika kuluu katsoessa näiden
pienten varttumista. Oman lapsensa kasvamista lapsesta perheen
isäksi. Omasta muuttumisesta lapsesta tähän vanhuu....isovanhemmuuteen.
Se on kuin koivunlehti joka luulee juuri nyt olevansa parhaimmillaan
mutta kuukauden päästä se havahtuu että nythän mä vasta olenkin
sitä mitä haluan olla. Syksyllä se sitten huomaakin että tässäkö
tämä olikin. On irrottauduttava emopuusta ja lähdettävä. Upeaa
aikaa mutta kyllä kannatti nähdä kaikki se mitä oli näkyvissä.....
Käki kukkuu taas. Kelle lie vuosia kukkuva vai kukkuuko kukkumisen
ilosta. Todellisuudessahan se uros siellä vaan kukkuu niin kyllähän
se tiedetään mikä sillä mielessä. Kukkukoon.
Luonto on päättänyt antaa sadetta, toiset eivät sitä kaipaa mutta
luonto itse sitä kyllä kaipasi ja toteutti oman toivensa.
Iloitsen itse tästä sateesta (kunhan ei sada montaa päivää) luonto
herää, maisema kaunistuu, siitepölyt eivät kiusaa ihan niin monia
tänään kuin eilen. On taas uuden aika, kasvun aika, onnellisuuden aika..........
Kaunista valkovuokkomerta voimme vielä hetken ihailla kävelyreittillämme.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti