oikeastaan mitään ei tapahdu. Ja toisaalta tapahtuu aika
paljonkin jos määrittelee sen juuri sairausloman kantilta.
Tikit lähti todella kivuttomasti pois ja miksi ei olisi, olihan
ottaja ammattilainen. Siitä kun häntä kehuin ja kiitin, hän
kyllä mainitsi että aina se ei suinkaan mene kivuttomasti
joskus niitä joutuu melkein repimään. Yöööööök, ajattelin....
Elämä sen jälkeen on ollutkin yhtä rasvaamista. Minulle kun
sanottiin että kannattaa rasvata ettei leikkaushaava jää rosoiseksi
eikä kireäksi. Liikaa ei kuulemma voi rasvata. Olen sitten
noudattanut kehotusta kirjaimellisesti. Olen rasvannut jalat,
housut, sukat, tyynyt, sohvan , maton ja luultavasti vielä
jotain mitä en tässä muista tai en ole vielä huomannut.
Rasvapurkkeja on myös erillaisia. On rasvaisempaa ja paremmin
imeytyvää, tuubissa ja purkissa. Niitä sitten kuljettelen tunikani
taskuissa kun menen huoneesta toiseen. Kepit kun estävät
normaalin kuljetuksen. Toisinaan unohdan ne milloin kylpyhuoneeseen
tai mihinkin ja rakas omaishoitaja Pappani kiikuttaa ne kiltisti
minulle. Siirtyminen paikasta A paikkaan B , tuntuu tänäpäivänä
uskomattoman työläältä. No muutahan minulla ei ole kuin aikaa, joten
So What...
Sain vihdoin myös pois kuukauden seuranani kulkeneen tukikengän.
Tosin en olisi millään raaskinut hänestä luopua, mutta toisaalta taas
mennään askel kohti parantumista.
Se olikin aika vekkuli hetki kun kengästä luovuin ja laitoin kipeään
jalkaan normaalin kengän. Normaalin? No toisessa jalassa vain normaali
ja kipeässä jalassa PAPAN neljävitoset!!!!! Onneksi Pappa muisti että
omistamme melkein samanlaiset lenkkarit, etten ihan Robinilta näyttäisi.
Nyt näytin vain Peppi Pitkätossulta.
Kun otin ensi askelia kuukauden jälkeen tavallisella kengällä, tasapainoelin
teki kuperkeikkaa. Lattia näytti aivan kuoppaiselta ja myös tuntui siltä.
Pystyssä pysyminen oli hetken todella taitolaji. Epäilin että fysioterapeutti
oli tehnyt jotain lattialle kiusakseni. Hyvin pian ymmärsin että vain pääni
sisällä oli tämä HopLop. Pikkuhiljaa tasapainoelin alkoi uskoa etten kuljekkaan
loppuelämääni vinossa vaan tarkoitus olisi palata siihen miksi luoja minut
loi.
Muutaman päivän jälkeen voin jo sanoa että meneehän se pikku hiljaa,
pikku hiljaa....
Aurinko paistaa täydeltä terältä, mittarikin näyttää reippaasti yli kahtakymmentä
joka päivä. Olen nauttinut kun voin kulkea Papan aamutossuissa. Toisilla
köpöttelen sisällä ja toisilla ulkona. Hän on joutunut uhrautumaan oikein
kunnolla. Hänellä kun noita kenkiä aina ollutkin ehkä vähän enemmän
kuin normi miehillä yleensä.
Kiitollisuudella ajattelen että operaatio on tähän aikaan vuodesta. En voi
ymmärtää millaiset lapikkaat olisin joutunut laittamaan jos talvipakkasella
olisi ulos pitänyt tällaisen jalan kanssa mennä.
Nyt sentään ONNEKSI löysin kenkäkaupasta sandaalit jotka eivät ole
Joten en joudu niitä hylkäämään kun jonain päivänä jalkaparkani
on ihan kunnossa.
Jumppaa pitkin päivää , kävelyharjoittelua ja välillä kotikaupassa käyntiä.
Siitä on tämän hetkinen onnellinen elämäni tehty. Päivä päivältä parempi
näin haluan uskoa......
Pomin kuin poiminkin valkovuokkoja äitienpäivänä Papalle, hän kun hoitaa nyt tätä
äidin virkaa. Vähän oli yllättynyt, mutta mielissään. Heti haki maljakon :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti