korkeat puut, kätkivät sisäänsä......
En oikeastaan tiedä mitä, mutta lapsen mielestä ne olivat
jotenkin pelottavia.
Ensimmäiset kuusi elämäni vuotta vietin tutussa pihapiirissä.
Jos halusin lähteä viereiseen taloon minun oli käveltävä
aikamoinen matka metsän poikki. Näin sen muistin. Kun sieltä olimme
muuttaneet enkä ollut käynyt paikalla lähes viiteentoista vuoteen
pohdin pystyisinkö kävelemään sen matkan ilman kumisaappaita.
Olihan silloin sadeilma ja ruoho märkää.
Koska olimme lähistöllä ja päätin näyttää silloiselle poikaystäväleni
ja nykyiselle miehelleni missä tuo synnyintaloni on ,niin päätimme
mennä ilmasta ja matkasta huolimatta.
Poikaystäväni naureskeli tuota metsä taivalta ja minä kummastelin
kuinka tuo matka pienenä ihmisenä taskulamppu kädessä oli
tuntunut todella pitkältä ja pelottavaltakin toisinaan. Toisinaan
taas ihan turvalliselta. Nyt sama matka oli tuskin sataa metriä.
Miten eritavalla pieni ihminen kokeekaan kaiken.
Seuraavat viisi vuotta asuimmekin sitten ihan metsän keskellä.
Viime kesänä kävelimme sielläkin pariinkin otteeseen ja olihan
sekin metsämatka lähinaapuriin hieman lyhentynyt mutta kuitenkin
puolta pitempi siihen aikaisempaan. Mutta se metsä joka meitä
ympäröi tuntui aina turvalliselta ja tutulta, kun taas se metsä joka
oli käveltävä silloin kun menin kouluun hieman pelotttavalta.
Niiden eroa olen tuumaillut koska omaa tuntemustasi vastaan
et voi kapinoida se tulee jostain syvältä....sydämmestä ja se on aito.
Kun on elänyt pitkän matkan on jo kaikenlaisia metsiä nähnyt ja
monessa tullut kävellyksikin sen kummemmin niitä miettien
onko hyvät fibat vai ei. Jotkut vaan jää mieleen ihan väkisin.
Aikoinani mökkimetsässä ollessani en juurikaan pystynyt
yksin marjoja poimimaan kun aina kuulin jonkun oksan tai
minkä lie narahduksen. Olin aina sitä mieltä että joku oli kanssani
vaikka ketään ei näkynyt. Se ei todellakaan ollut mukava tunne.
Olimme eilen kävelemässä Teijon eräällä luontopolulla, josta yllä oleva kuva.
Ihania järviä ja puroja matkan varrella. Rauhallista juuri sillä hetkellä kun
me reittiä kuljimme. Reitti oli ihan hyvä kun vaan ensin ymmärsi sen
tulkintoja ja nyt en syytä järjestäjiä vaan ihan muuta. Oli mukava
tulla kävelemään vähän eri reiteille kuin tavaallisesti ja jalkani rakastavat
metsäpolkuja paljon enemmän kuin upeita asfalttisia kävelyteitä.
Katseltavaa ja kuvattavaa riitti, upeat maisemat, mutta jotain kummallista oli kuitenkin.
En viihtynyt siellä.....Oikeastaan harmitti kun ensin ajaa tänne saakka ja
sitten on tällainen fiilis ja vihainen olin vain ja ainoastaan itselleni.
Kun Elkkis sitten luki jostain taulusta mitä reitillä oli useitakin. Tauluissa
oli mainintaa puista ym. kasveista ja tässä kyseisessä taulussa luki kuinka
paikalla oli joskus ollut saha ja luujauhotehdas. Miten lapset olivat
kärränneet luita kottikärryillä tehtaaseen ja niistä sitten tehtiin jauhoa.
Siinä kohtaa ymmärsin mikä paikassa "mättää"vaikka ei siellä mitään
ihmisen luita KAI jauhettukaan mutta silti vilkas mielikuvitukseni sai
vallan. Kun kaiken lisäksi hyttyset olivat syöneet kaiken sen kohdan mitä
en ollut peittänyt jollain kankaalla olin ehdottomasti sitä mieltä että en
TULE TÄNNE IKINÄ. Tämä metsä ei kaipaa minua enkä minä sitä.
Loppupäivä menikin sitten upeassa Mathildedalin ruukkikylässä ja metsä
kokemus oli jälleen vain muistoissa.
Lähden lenkille omaan tuttuun metsääni, kuljen sen ihanien pienien
järvien ympäri, kuuntelen miten kuikka huutaa. Näen miten pikkukalat
nauttivat vapaudestaan vielä hetken, joku kalastaja on jo nähnyt jonkun...
Halaan puuta ja minusta tuntuu että sekin halaa minua. Istun kalliolle
katson ylös taivaalle ja kiitän että tällainen rakas paikka on olemassa.
Kiitän myös niistä ystävistä jotka kerran toivat minut tänne. Nappaan
mustikan suuhuni ja toisenkin täällä viihtyisi vaikka yön, täällä
ei pelota mikään , tämä on sellainen onnellisten turvallinen metsä.....
Rakas metsäinen lenkkimaastoni....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti