juuri tavaran kohdalla siksi että siihen liittyy niin paljon muistoja.
Rakkaita muistoja. Kipeät muistothan me yleensä yritämme heittää
roskakoriin, pois mielestä. Tälläkertaa heitän rakkaan muiston "roskakoriin".
Tyhjensimme vuosia sitten vanhempiemme kotia. Rakkaita muistoja
lapsuudesta, eletystä elämästä. Jäljelle jääneitä tavaroita pois nukkuneilta
vanhemmilta. Paljon tavaroita joista oli helppo luopua ja pienoinen
ihmetyskin niiden olemassa olosta. Kaikkea ne säilyttävätkin, niinkuin
meidänkin jälkeläiset aikoinaan ajattelevat meidän esineistämme.
Paljon tavaraa jota ei itse tarvitse, mutta aivan hyvää kenties jollekin tarvitsevalle.
Niin ja sitten niitä tavaroita mistä ei millään voisi luopua vaikka ei tarvitsisikaan.
Voimakkaat muistot pitävät huolen, että niistä ei voi päästää
irti vaan ne pitää sulloa jonnekin omaan kotiin. Kunnes tulee
sopivampi aika luopua niistä lopullisesti.
Yksi niistä esineitä oli ÄIDINTUOLI. Tuoli jossa äiti istui ja kutoi tai
teki jotain käsitöitä. Tuoli jossa äiti luki. Tuoli jossa äiti katseli televioita,
kunnes nukahti. Tuoli jossa äiti istui kun puhelimme kaikki asiat.
Ahdistus oli niin voimakas etten voinut millään luopua tuolista.
Oli kuin olisin heittänyt palan äitiä pois, vaikka se oli VAIN tuoli.
Siispä päätin laittaa sen kodissani vain JONNEKIN. Yritin
myös lohduttaa itseäni , että se saa arvoisensa paikan kunhan
vapaaherra päällystää sen meidän tyyliin sopivalla kankaalla.
VAPAAHERRA EI KOSKAAN LUVANNUT "LIIAN HANKALA":
Oli aina hänen kommenttinsa. Minä puolestani ajattelin niinkuin
yleensä, että kyllä hän sen tekee kunhan sopiva aika on. Niin hän
on tehnyt ennenkin.
Vuodet vieri ja tuoli löysi kodistamme paikan niinkuin olin arvannutkin.
Tuolin päälystä sen sijaan pysyi aina vaan alkuperäisenä, vaikka
aika ajoin kannustin ja kehuin vapaaherraa miten hän ilman muuta
osaisi sen laittaa. MUTTA EI KUN EI!
Eräänä päivänä päätin että oli aika luopua tuolista, olin valmis siihen.
Minun oli kuitenkin saatava tilalle toinen tuoli. Äidin tuolin oli saatava
uusi koti.
Ilmoitus tori.fi sivuille ja odottamaan. Sähköposti täyttyi(uskomatonta)
nopeasti halukkaista ostajista. Ensitöikseni poistin ilmoituksen ja sen
jälkeen aloin ottamaan yhteyttä kiinnostuneisiin.
Nuori innokas tyttö tuli seuraavana päivänä tuoli ostoksille ja huomasin rahat heti
hänen kädessään. Ilman sen kummempia tinkauksia hän aloitti:" Mä otan sen,
mä olen niin hakenut tällaista. Mä päällystän sen ja sit mä näin jossain lehdessä
sellaisen hopeisen tuolin ja mä laitan siitä just sellaisen. Se on niin ihana!"
Minua nauratti tytön vuodatus , mutta samalla olin iloinen että äidin tuoli
saa varmasti arvoisensa paikan, ehkä pikkaisen eri näköisenä vain.
Tyttö sulloi tuolia pikkuiseen autoonsa ja sai kuin saikin sen sinne mahtumaa.
Se oli nyt matkalla uuteen kotiin.
Oli aika luopua ja hyvillä mielin sen myös tein.
Tuolin paikka oli tietysti täytettävä ja se olikin vain siirtoa valmis.
Eräänä kesäpäivänä kun kävimme Fiskarssissa antiikkimessuilla
löysimme sieltä tuolin joka sopeisi kuin "nappi silmään" tuohon samaiseen
paikkaan. Veisi vähän vähemmän tilaa ja sen vapaaherra lupasi päällystääkin.
Kun hinta oli vielä lähes ilmainen, niin pakkohan se oli tuoda kotiin ja
antaa sille meillä uusi elämä.
 |
| ENSIN SE OLI TÄLLAINEN..... |
 |
| JA SITTEN VÄHÄN SOPIVAMPI MEILLE.... |
Vähän haikeutta kuitenkin. Olin silti kuulevinani äidin äänen:" Se on paljon
sopivampi nyt, älä murehdi tuoliani. Se on nyt sinun tuolisi ja sinun lapsesi äidin
tuoli." Tiesin että äiti ymmärsi....
Tuolin tehtävä on olla päiväpeitteen "pitelijä" yöllä ja päivisin se lähinnä hoitaa
koristajan virkaa. Joskus istun onnellisena tuolilla ja muistelen menneitä.
Välillä tuumailen mitäkähän tälle tapahtuu kun minusta aika jättää, onkohan
se kenties hopeaksi maalattuna jonkun tytön tai pojan kodissa....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti