kylätietämme. Tiesin että äidillä on kiireitä, mutta tänään ne
kiireet saivat odottaa. Hänen oli pakko tulla mukaani, koska näin oli tapana.
Äiti muistutti koko matkan miten minun pitäisi kulkea, koska
huomenna hän ei olisi enää mukana neuvomassa. Kuuntelin
äitiä vähän sillä asenteella että KYLLÄ MINÄ OSAAN !
Toisaalta en ollut ihan varma pärjäisinkö. Outo kylätie,
olimme muuttaneet vain kolmekuukautta aikaisemmin synnyinkodistani
toiselle paikkakunnalle vähän isompaan taloon. Meillä kun ei
ollut autoa niin liikkuminen oli aika hankalaa, bussillekin
oli matkaa parikilometriä. Omavaraisia oltiin ja isä hoiti yleensä
kauppaostokset äidin ohjeilla kirkonkylässä käydessään.
Joten päiväni kesällä kuluivat omassa pihapiirissä.
Tänään kaikki kuitenkin mullistuisi ja pääsisin kouluun. Minulle
se tosiaan oli pääsemistä. Koko kesänä en ollut nähnyt yhtään ikäistäni
lasta ellei serkkuani oteta huomioon joka kävi meillä kyläilemässä. Oikeastaan en
edes tiennyt missä heitä asui, ainoastaan naapurin pojat tiesin. Toinen
minua paljon nuorempi ja toinen taas vastaavasti paljon vanhempi.
Kolmekilometriä tuntui pitkältä matkalta kävellä pienillä jaloilla,mutta
se että saisi kavereita oli sen arvoista.
Pihamaalla oli paljon lapsia ja minua peloitti ihan hirveästi, tuntui että
kaikki tunsivat toisensa ja minua ei kukaan. Ystävällinen opettaja
otti meidät vastaan ja hän puheli jotain äidin kanssa kun minä tuijottelin
uusia tuttavuuksiani.
Samaan luokkahuoneeseen laitettin ykkös,kakkos ja kolmasluokkalaiset.
Toivoin kovasti viereeni jotain kivaa tyttöä ja kauhuni oli suunnaton
kun eräs pyöreä poskinen poika laitettiin minun viereeni. En voinut
ymmärtää että jouduin pojan viereen ja pelkäsin etten saa kenestäkään
tytöstä ystävää kun tuo tuossa istuu.
Jossain kohtaa ystävystyin läheisesti yhden kauniin kiharatukkaisen
tytön kanssa. Hänestä tuli sydänystäväni, elämäni ensimmäinen
sellainen. Hän oli juuri sellainen tyttö kuin halusin itse olla.
Kouluun oli kiva mennä kun hän oli siellä ja jatkossa ne muutkin
oppilaat olivat tosi mukavia, sekä ihana opettaja joka toisen vuoden
jälkeen jäi ikävä kyllä eläkkeelle. Lämmöllä muistan myös häntä......
Jännitys oli melkoinen, kun astelin ainokaisen poikani kanssa
hänen ensimmäisenä koulupäivänä kohti koulua.
Tunsin suuren möykyn rinnassani, luopumisen tuskaa tai jotain.
Lasta jännitti varmaan yhtä paljon kuin äitiä, mutta eri asiasta.
Yksi vaihe lapsen elämässä oli taakse jäänyt ja kun kotona ei
enää ollut pientä päiväkotilaista äidistä tuntui että maailma riisti
lapsen. Lapsen elämä oli tästä päivästä aikataulutettua, niinkuin
meillä vanhemmilla. Kaikki kuuluu elämään, mutta en ole kuullut
kenenkään äidin sanovan:"Voi kun tuo lapsi kasvaisi ja menisi kouluun."
Sen sijaan olen monenkin kuullut ihmettelevän minne ne vuodet
hävisivät vaikka joskus oli raskastakin valvoa lasten kanssa.
Lapsestani kasvoi reipas koululainen joka meni mielellään kouluun
ja hänellä oli yhtä reippaita koulutovereita. Aika kului ja haikeus
hävisi, koulu oli osa elämää. Ensimmäinen päivä jäi muistoihin....
Jännitys oli melkoinen, minulla. Mutta varmasti myös lapsenilapsella
joka juuri aloitti koulun käynnin. Kesällä hänen käydessään meillä,
puhelimme asiasta ja häntä jännitti jo siitä puhuminenkin ja siksi
päätin olla hiljaa asiasta jotta hän voisi viettää lomansa iloisissa
merkeissä.
Kun tiesin kouluaamun niin jälleen kuin suuri möykky olisi ollut
rinnassani niinkuin silloin kerran kauan sitten, hänen isänsä
ensimmäisenä koulupäivänä. Luopumisen tuska ei ollut mielestäni
se asia , koska se tuska on vaan vanhemmilla. Se tuska oli enemmänkin
elämän jatkuminen. Tunsin ehkä itseni hitusen vanhemmaksi kuin
olen muistanutkaan. Miten tämä polvi jo kasvaa ja elää täysillä
elämää joka itsellä on eletty jo kauan sitten ja minkä oma lapsikin
on elänyt jo kauan sitten.
Miten juuri äsken pidin sylissäni juuri syntynyttä omaa lastani, suurta ihmettä.
Vain hetki sitten oli käsivarsillani pieni lapsenilapsi ja nyt koululainen.
Työpäivä tuntui pitkältä kun mietin miten hänen päivänsä oli mennyt. Soitin
heti työstä päästyäni ja niinkuin arvasinkin sieltä vastasi iloinen poika.
Koulussa oli tietysti kivaa ja mukava opettajakin. Olivat tutustuneet toisiinsa
ja muutenkin TOSI KIVAA. Iloisella mielellä hän kertoi menevänsä sinne
huomenna ja ylihuomenna ja. ja ja .niin edelleen.....
Jännitys on melkoinen elämän varrella monen monta kertaa, mutta eri syistä.
Jännitys purkautuu usein iloiseen helpotukseen. Miten hauskaa jokin
asia voikaan loppujen lopuksi olla ja pieni jännitys tekee siitä vielä
hauskemman.
Saapi nähdä millaisella mielellä sitä olen kun Päiväsäde ja Suloisuus
aikanaan kouluun menevät. Onkohan jännitys samanmoista, aika näytää.
Nyt toivotan esikois lapsenlapselleni ja muille koululaisille turvallista
ja onnellista koululaisen elämää.....
 |
| SUOJELUSENKELEITÄ KAIKILLE KOULULAISILLE..... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti