tämä tällainen on jonkinlainen sukuvika. Tarkemmin ajateltuna
tulin kuitenkin siihen tulokseen , että se oli vain TOIVE.
Toive joka kuulosti ensi kuulemalta, oikein hyvältä.
Nimittäin se että olisimme kerrankin saman pöydän ympärillä
minä ja minun jälkeläiseni ja samoin hän jälkeläisineen.
Meitä ei nyt niin montaa ole, mutta kun asumme kaikki eri paikkakunnilla
ja joukossa on vuorotyöläisiä niin järjestäminen on hivenen hankalaa.
Vähän viileänä mutta sateettomana lauantai päivänä se kuitenkin oli mahdollista.
Lapsemme perhe oli tullut jo aikaisemmin viikolla meille ja lähdimme
yhdessä Paimioon. Lapset halusivat matkustaa meidän autossa, joten
poikani kiltisti siirsi kaikki kolme turvaistuinta meidän autoomme.
Kun auton ovet sulkeutuivat alkoi armoton puheen sorina, jokainen
vuorollaan myös tarkisti aukeavatko tämän auton ikkunat yhtä hyvin
kuin vanhempien autossa. Aukenivathan ne ja minun oli jo ehdotettava
vapaaheralle ikkunoiden lukkoon laittoa, kun pelkäsin että lippalakit
lentävät avonaisesta ikkunasta ulos. Onneksi pojat rauhoittuivat ennen sitä.
Vaikka he matkustavat 150 kilometriä mummalaan eli matkan teko on tuttua,
silti viiden minuutin päästä kuului ensimmäinen pieni ääni :"Koska ollaan perillä:" sen
jälkeen oli vuorossa toinen ääni ja sama jatkui vähän väliä vaikka
lohduttelinkin :"Ihan kohta."
 |
| KUVA EI OLE OMA VAAN OLEN KOPIOINUT SEN CAFE ATSALEAN SIVUILTA. |
Perille päästyämme pojat hieman epäillen kyselivät :"Onko TÄMÄ
RAVINTOLA?" Talo ei ehkä muistuttanut tavallista ravintolaa, mutta
tiesin että tunnelma oli parempi kuin monessa sellaisessa mitä
nimitämme ravintolaksi.
Pieni kodikas, siisti, tunnelmallinen, hyvän hengen omaava paikka
oli juuri sellainen paikka joka sopii tapaamisemme henkeen.
Olin toivonut käydessäni siellä aikaisemmin , että lounaalla olisi
jotain jota pienetkin lapset mielellään söisivät kun mukanamme
oli neljä alle kouluikäistä. Toive oli toteutettu yli odotusten. Siinä
kohtaa kyynelehdin jo ensimmäisen kerran tai sittenkin toisen.
Ensimmäisen ehkä siinä pihalla kun olimme siinä kaikki yhdessä tai sittenkin
muutama lisä kyynel siitä että yksi meistä ei päässyt vaan oli sairaana.
Huone johon kaikki mahduimme oli kuin lapsuutemme kodista , ikkunoiden
pelargonioita myöten. Ruoka oli ihan parasta ja lapset kuin aikuiset
söivät jokaista murusta myöten. Jälkiruoaksi kahvia ja britakakkua.
Varsinkin meidän naisten mielestä kakku oli ihan taivaallista ja hyvin
se näytti miehillekin maistuvan. Lapsille maistui jäätelö.
SUKU ON TÄRKEIN JA RAKKAIN. Kaikki eivät aina voi tätä allekirjoittaa
ja minäkin allekirjoitan sen että nämä jotka täällä ja kotona sairaana oleva
ovat niitä .
SUKU ON RASITE. Joskus asiat menevät niin tahtomattaan tai omasta
ajattelustamme , silloin kaikki muuttuu ja vaikka kuinka yrittää tai ei ole
tarvetta muuttaa ajatuksiaan. Voi kuinka pahoillani olenkaan kuka joutuu
näin ajattelemaan......
OLEN OMA SUKUNI. Suku johon synnyi ja vartuin ja suku johon liityin.
SUKU ON AINA VAIKKA KETÄÄN MUITA EI OLISIKAAN PAITSI MINÄ.
Tätäkään en kenellekään toivo, vaikka moni ajattelee kunka ystävät ovat montakertaa
parempia kuin suku....
OLEN SUKUNI JATKAJA TAI SEN LOPETTAJA. Näitä asioita ei
harteillemme tänä päivänä onneksi laiteta niinkuin ehkä ennen. Oli tärkeää
että suvulle oli jatkaja oli ikävää jos olit se johon suku loppui...
Veljeni oli teemaksi ottanut äitimme suvun ja sen historian. Emme pohtineet
edellämainittuja asioita, mutta sillä hetkellä ne ajatukset kyllä pyörivät
mielessä. Suku olisi voinut loppua, koska äitimme perhe sairastui vakavasti
ja olivat lähellä kuolemaa. Perhe parani ,olivat rakkaita toisilleen ja suku jatkui....
meidän onneksemme.....
Kuuntelimme keskittyneesti veljeni kertomusta, nuoret hieman hämmentyneenäkin
koska he kuulivat asioita ensimmäistä kertaa, tarinoita joista eivät tienneet mitään.
Vapaaherra yritti parhaansa mukaan viihdyttää pikku väkeä joka kirmaili
kahvilan ihanassa puutarhassa. Hetken päästä hekin palasivat sisälle ja tutkivat
koko talon leikkitarvikkeet ja niitähän löytyi tosi paljon. Niitä riitti ihan
jokaiselle ja aika kului....
Keskipäivä alkoi muuttua alkuillaksi. Siinä me olimme kaikki yhdessä
seuraavasta kerrasta ei kukaan voi tietää. Katselin rakkaitani ja kiitin
samein silmin tästä ihanasta onnellisesta päivästä kun saimme vietää yhdessä.
Tunsin miten hyvillään äiti ja isä sieltä pilvenreunalta katselivat
jälkeläisiään ja miten veljeni poika heidän seurassaan oli ihan yhtä iloinen
kuin mekin, että hän jätti jälkeensä pienen prinsessan joka ilostuttaa
ja lohduttaa meitä täällä.
Kyllä, kyllä tämä suku on niin rakas.....
 |
| MOLEMMAT KUVAT OVAT CAFE ATSALEN NETTI SIVUILTA OTETTUJA ELI EIVÄT OLE OMIA KUVIANI. |
Jos jostain syystä et ole vielä täällä käynyt niin suosittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti