olen että ymmärrän kuinka pienikin apu on tärkeä ja tietysti
äiti haluaa myös opettaa työn tärkeyttä.
Pieni kippo kädessäni kuljen äidin lähettyvillä ja yritän saada
jotain aikaiseksikin. Äiti sanoo vähän väliä:"Älä koko ajan syö, nouki."
Marjat maistuvat hyviltä ja kun yhden laittaa suuhunsa on
kohta pakko laittaa toinen ja samalla kippo pysyy myös
yllättävän tyhjänä. Äiti noukkii käsittämättömän kovalla
vauhdilla. Molemmat kädet viskovat marjoja koriin ja välillä
hän puhaltaa muutaman roskan pois. Jossain välissä hän vielä
noukkii sieniäkin, en voi ymmärtää miten hän voi ne noukkiessaan
edes huomata. Saan viimein pienen kipponi täyteen ja äiti
käskee minun kaatamaan sen hänen koriinsa ja aloittamaan alusta.
Välillä äiti kehuu minua ahkeraksi ja saan luvan istua kannon päälle
lepäämään. Siinä istuessani aina ajattelin kun kasvan isoksi en
kyllä marjametsään mene.
Aamulla äiti lähtee jälleen metsään. Minut hän lähettää korin kanssa
kaupalle, minne myymme noukkimamme marjat. Olen tosi iloinen
tehtävästä, sillä metsään en joudu ennenkuin iltapäivällä, sen jälkeen
kun äiti on laittanut ruoan.
Vuosikausiin en halunnut mennä marjoja noukkimaan ja jos meninkin niin korkeintaan
litran astian kanssa jotta olisin saanut sen mahdollisimman nopeasti täyteen. Tietysti
halusin sieltä myös pois mahdollisimman nopeasti.
Muistan kuinka kerran otin äitini mukaani mökillemme ja hän halusi tietysti kovasti
mustikoita poimimaan. Hän lohdutti minua ettei minun tarvitsisi poimia, kunhan
olisin hänelle seurana vieraassa metsässä. Olihan sitä suostuttava ja nautinhan
minäkin kun katselin sitä menoa joka oli melkein yhtä kovaa kuin ennen, vaikka välissä
oli lähes kolmekymmentä vuotta. Äiti noukki ja kehui koko ajan kuinka
ihanaa marjametsässä on. Samalla lailla kuin lapsuudessanikin äiti noukki koko ajan
ja samalla näytti minulle sieniä :"Ota tuo ja katso tuolla on taas yksi." Samalla lailla
väsyin poimimiseen ja istuin kannon päällä ja katselin häntä.
Päätin kuitenkin että annan hänen poimia niin kauan kuin jaksaa ja kyllä hän
jaksoi. Se oli varmaan iloisin marjareissumme, hyvä niin. Seuraavan kerran kun
mustikat kypsyivät äitiä ei enää ollut.....
Ehdotan vapaaherralle menoa mustikkametsälle. Onneksi ei tarvitse pakottaa,
hän lähtee mielellään. Pieni alustus on kuitenkin paikallaan, hän kun ei niitä itse
niin hirveän innokkaasti syö ja mustikkapiirakka ei kuulu hänen lempi leivonnaisiin.
Voimme antaa niitä lapsemme lapsille, on varma keino saada hänet pysymään metsässä
niin kauan itse haluan ja poimimaan riittävästi.
Vapaaherra haluaa että lähdemme hänen autollaan, siinä kun on neliveto eli
liikkuu paremmin maastossa kuin minun. Hieman tässä kohtaa tuumailin mihin
vuoristoon ollaan menossa.
Paikka oli kuitenkin tuttu ennestään ja tosiaan en ajaisi autollani
metriäkään sitä tietä mitä hän ajoi. Tie menee pystysuoraa mäkeä ylös ainakin
satametriä. No hyvä, eipähän tarvitse puuskuttaa ylös ja samalla näen
ikkunasta vain tyhjäksi noukittuja mustikan varpuja.
Olen niin pusikossa että vapaaherra tuo minulle saappaat jotta voin
laittaa ne jalkaani ennenkuin hyppään rämeikköön. Samalla näen
kanttarelleja vaikka kuinka paljon, no ne otetaan mukaan paluumatkalla.
Mäki jatkuu vielä ainakin toiset sata metriä ja poikkeamme polulta metsään.
Vähän aikaa tuhisen kuinka pieniä marjat ovat ja kuinka joku
poimurilla tyhjentänyt puoli metsää. Käveltyämme
kuitenkin yhä syvemmälle metsään ja risukkoihin on pakko
myöntää että onhan täällä niitä vaikka ja kuinka. Vapaaherra ihmettelee
miten joku tutkia voi tietää kuinka monta miljoonaa mustikkaa
voi jäädä noukkimatta. Niinpä, kuka niitä pystyy laskemaan.
No me ainakin teemme osamme jotta ne saataisiin pois täältä.
Noukimme pitkään ja olemme vain omissa maailmoissamme.
Ympärillä on niin hiljaista, että on vaikea alkaa puhumaan ja
rikkoa tämä ihana rauha. Vain muutama hyttynen ja kärpänen
saavat meidät vaihtamaan ajatuksia.
Ämpärit ovat lähes täynnä kun maltamme pitää kahvitauon.
Istumme vähän kostealle sammaleelle ja "katamme pöydän".
Aurinko paistaa puiden lävitse ja upea hiljaisuus vain jatkuu.
Lintu laulaa jossain kaukaa. Olen sitä mieltä, että
joku tarkkailee meitä vaikka ketään ei näy. Kenties kettu, hirvi
tai orava. Puhelemme kuinka upea metsä on, mitä kaikkea
se on nähnyt. Miten se voimallaan rauhoittaa ihmismielen.
Tuumailen itsekseni koska aloin pitää tästä marjastamisesta.
Miten se ei enää tunnukkaan niin raskaalta. Vuodet ovat
tässäkin asiassa tehneet tehtävänsä. Muistelen lämmöllä lapsuuteni
marjareissuja ja kiitän äitiä että jätti jälkeensä kuitenkin sen
innostuksen vai sainko sen verenperintönä sittenkin.
Näkisipä äiti miten onnellisena ja täynnä intoa me täällä metsässä olemme...
Kaipa hän näkeekin.....
Ämpärit ovat lähes täynnä kun alan ehdottamaan pois lähtöä tai
paremminkin selkäni suorastaan vaatii sitä ja minä kun luulin että
vapaaherra on ensimmäisenä kotiin lähdössä.
Poimimme vielä hetken ja palaamme kankeina mutta tyytyväisenä
taas kerran yhteiseltä mukavalta reissultamme....
 |
| KYLLÄ, KAHVI MAISTUI TODELLA HYVÄLTÄ! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti