Yksinkertainen asia, mutta silti niin mutkikas. Voimme kiukutella
vain itselle, jokin asia ei mennyt ihan niinkuin suunnittelimme.
Toinen vaihtoehto on sitten se tavanomainen, jokin jossain ärsyttää
syystä tai toisesta. Kolmas vaihtoehto koskee luultavasti VAIN MINUA!
Kiukuttaa mutta aina ei ihan itsekkään ymmärrä MIKSI!
Äiti raahaa huutavaa lastaan tavaratalon keskikäytävää pitkin. Raahaa
on oikea sana, koska lapsi rimpuilee vastaan minkä ehtii.
Yritän luoda mitä ymmärtäväisemmän katseen äidille, joka selvästi
punoittaa myös siksi, että ihmiset seuraavat heitä tarkasti nähdäkseen
kumpi voittaa. Arvostelevia katseita, totta kai. Onko tässä juuri
nyt alkava lastensuojeluasia vai tappelu ostamatta jääneestä
pikkuautosta. Vain harva tietää totuuden, mutta voin vannoa että
molempia harmittaa ja KOVASTI. Itse olen tietysti jäävi puhumaan
miten lapselle pitää opettaa , jos jotakin ei voida hankkia.
Se ei ole maailman lopun paikka eikä edes itkun, raivarista puhumattakaan.
Oma lapseni ei ole koskaan näitä harrastanut, korkeintaan tyytynyt
mutisemaan "jos nyt et osta, niin jonain päivänä hankin sen itse!"
Näin on tosiaan joskus käynyt ja onhan se ihan ok. Meidän perheessä
se on lähinnä ollut minä jota on pitänyt melkein raahata kaupasta
ulos, jos emme ole päässeet sopuun jostain hankinnasta minkä
olisin halunnut.
Huutavan lapsen ääni taukoaa ja näen miten he kulkevat käsikädessä
kassojen jälkeen. Tilanne hallussa , kanssa ihmiset ovat unohtaneet
jo näkemänsä.....
Rakas lapsenlapseni Suloisuus, toinen kaksosista on joskus äitinsä
sanoin "varsinainen draamamestari". Toki näitä taitoja löytyy muiltakin
jossain määrin, mutta Suloisuudelta niin suloinen kuin onkaan vähän
enemmän. Hänen tutuksi tullut sanansa "epäreiluuu" kuuluu vähän
väliä kun Suloisuuden korvat kuulevat (normaalia paremmin kuulevat)
jonkun veljen saaneen jotain mistä hän on jäänyt paitsi. Joskus hän
myös aloittaa itkun, vaikka ei ole ihan varma MIKSI nyt pitäisi
itkeä. Tämä "kiukku" on jotenkin niin hassua kun Suloisuus on
todella iloinen ja nauravainen pieni poika. On kuin se "kiukku"
todella olisi joku "känkkäränkkä -ukko" joka vaanii nurkan takana
saalistaan. Harmitus muuttuu iloksi ja päin vastoin ilman sen kummempia
syitä.
Viikko alkoi hyvin ja tiistaina saimme viettää ystäviemme kanssa
leppoisan vapaapäivän.
Keskiviikkokin minulla oli vapaapäivä. Hyvin nukutun yön jälkeen
niskat jumissa. YRITIN YMMÄRTÄÄ.
Kauppareissu ei sujunut aivan suunnitelmien
mukaan. Lähikaupan tarjonta ja kauppalista toteutui vain noin
kolmenkymmenen prosentin luokkaa. YRITIN YMMÄRTÄÄ.
Sähköposteja ei saisi olla kolmea. YRITIN YMMÄRTÄÄ.
Mikään niistä ei todellisuudessa ollut sellainen asia etteikö olisi
voinut viittoa kintaalla ja nauraa päälle. Tänään se ei kuitenkaan
onnistunut vaikka mitä teki, harmitus oli vallannut mieleni
ja sillä siisti.
Vapaaherra ehdotti että lähtisimme kävelylle , jospa se piristäisi
minua. Idea oli mitä parhain.
Lähdimme perinteiselle "metsälenkille", onhan metsällä rauhoittava
vaikutus. Joka kilometrin päästä vapaaherra kysyy:"Joko helpottaa?"
Minä vastaan aina vaan uudestaan:"EI!" Muutama kilometri
siinä tuli käveltyä.....
Viimeisen kilometrin kohdalla naapurin pariskunta tuli vastaan ja
päätimme vielä tehdä pienen lenkin heidän seurassaan.
Ilmeisesti hyvä seura oli tarttuvaa ja kiukku jäi sinne jonnekin
metsän ja peltojen välimaastoon. Jälkeenpäin tuumailin miten
kummassa sitä joskus "hiiltyy" ihan jonninjoutavasta ja miten
sitä leppyy niin ettei huomaakkaan....
Harmitus tulee niin ettei sitä huomaa ja toinen ei voi aina sitä
ymmärtää. Jokainen kokee sen omalla tavallaan ja jokaisen
tapa suhtautua asioihin on niin erillainen. Kaikista meistä löytyy
varmasti joskus niitä "draamamestarin" elkeitä.
Ollaan onnellisia ja sallitaan vähän niitä kiukkuja, sovinnotkin
on suloisia.......
Jos ei näissä maisemissa kiukku lähde niin johan on kumma :) Metsälenkillä.......
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti