se on kaikilla edessä ja sieltä saa kavereita. Tietysti oli myös asian
toinen puoli, tunsin itseni tosi isoksi tytöksi ja halusin kavereita
ehdottomasti. Muutto toiselle paikkakunnalle juuri tänä kesänä
oli jo itsessään iso juttu. Se oli myös haikeaa koska kaikki mikä oli
ollut tuttua ja turvallista oli poissa ja sitten vielä piti aloittaa koulu...
Melkein kaikki lapset tunsivat toisensa, minä en ketään. Minusta tuntui
että ne katsoivatkin minua kuin muukalaista. Peloitti.
Yritin tarkastella kaikkia ja tuntui kuin olisin ollut ilmaa muiden
keskellä. Opettaja selitti asioita mutta minä en muistanut mitään kun kotiin
päästiin. Äiti oli huolissaan kuinka pärjäisin ja ihan syystä.
Sain ystäväksi koulun parhaan tytön. Hän oli kaunis, hän oli iloinen
ja hän osasi kaiken heti mitä meille opetettiin. Hän oli ison maatalon
tyttö ja hän oli minun paras ystäväni. Oli ihana mennä kouluun.
Tunneilla olin niin haltioissani ja innoissani kaikesta uudesta. Kotiin tullessani
en muistanut yhtään mitä meille oli läksyjä tullut. Lukemaan ja
kirjoittamaan oppisin koska siitä tykkäsin kovasti ja olin joko edessä
muita tai perässä riippui millä tuulella olin.
Koulussa oli myös vapaa päiviä. Minä en yleensä muistanut koska ne
olivat, kun ei ollut reissuvihkoa, puhelimesta puhumattakaan.
Yleensä olin kotona kun iso-veljelläni joka kaupungissa kävi oppi-
koulua oli vapaata. Kun sitten meillä oli oikeasti vapaa, minä
marssin aamulla kouluun ja kotiin tullessani äiti oli ihmeissään.
Vuosi meni kuitenkin kunnialla läpi ja loputkin vaikka jo silloin
aika paljon tuumailin, tuskin kuuntelin.....
Muistan kuin eilisen päivän kun esikoiseni, kuopukseni eli ainokaiseni
meni kouluun.
Poikaa jännitti, totta kai niinkuin ihan jokaista. Niinkuin minua silloin
joskus. Onneksi oli jo tuttuja kavereita pihasta ja päiväkodista.
Hoidossa olo on loppu, elämän osa kaksi alkaa..
Olimme lähdössä ja minua harmitti suunnattomasti kun isä ei työ
kiireiden takia pääse tähän pojan tärkeään hetkeen. Lohduttelin
poikaa että kerrotaan sitten illalla kaikki ja hän tietysti ymmärsi.
Juuri kun olimme menossa kouluun, isä rientää paikalle viime hetkellä.
Hän oli saanut työnsä järjestettyä. Olimme kaikki tosi iloisia että
voimme olla paikalla koko perhe. Pieni poika oli vieläkin pieni mutta
silti niin iso poika.
Opettaja kyseli nimiä ja piti viitata oman nimen kohdalla.
Jokainen viittasi vuorotellen ja kotiin tullessa poika muisti melkein
kaikkien nimet.
Läksyt tehtiin heti eikä myöhemmin. Poika meni joskus koti matkalla
mummun ja papan luo, jotka asuivat matkan varrella. Sielläkin
hän teki ensin läksyt ja vasta sitten suostui jotain välipalaa syömään.
Poissaoloja ei ollut, aina ajoissa eikä myöhässä. Mistä lie sai
nekin geenit....
Pieni tyttö kulkee kauppakäytävällä käsi äidin kädessä, keltainen
lippis päässä. Hän heittää minulle leveän hymyn kuin kertoakseen
huomaatko mikä minulla on päässä ja minä vastaan hänen hymyynsä
että huomaan olet jo iso tyttö.
Tunnen suurta empatiaa heitä kohtaan. Suuria asioita
heille kummallekin. Uusi elämän vaihe iloineen ja joskus vähän
huoliakin varmasti. Toivottavasti vähän niitä. Koulut käydään
tavalla tai toisella. Kaikki pärjäävät tavalla tai toisella sillä ei
ole niin väliä vaikka joskus menisikin väärään aikaan kouluun.
Vaikka kaiken kiireen leikin keskellä unohtaisi lukea läksynsä.
Mutta kaiken minkä tekee, tekee sillä mielellä että haluaa oppia
ja pärjätä. Pärjätä tässä elämässä joka on jokaiselle se ainut laatuinen
juuri sellainen kun itse sen itsellemme teemme.
Vaikka sellainen elämä että voi siitä sitten kirjoitella jonkin sorttista
onnellisuus blogia.....
 |
| Nallet odottaa koulusta palaajaa.... :) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti