Sports Tracker mies....

Tietokoneeni aloitus sivulle on ilmestynyt kummallinen kuva.
YHDISTÄ POLAR TUOTTEESI . Se pyytää synkronoimaan..... Ei kuulu
minulle! Sports Tracker mies on ollut jälleen asialla.
Sports Tracker mies on kiireinen , en muista että hän entisessä elämässään olisi näin
paljon ollut menossa. Siis siinä elämässä jolloin hän oli vielä töissä.
Toki hän aina on ollut menossa jos  jonnekin, mutta vain lenkille niin
se on jotain aivan omaa luokkaansa tänä päivänä.

Kun päätin ostaa joululahjaksi miehelle "nopeusmittarin" en välttämättä
ymmärtänyt miten oikean lahjan ja juuri oikeaan aikaan sen hänelle
hommasin. Poikani avustuksella tietenkin. Itse en niistä mitään
olisi ymmärtänytkään. Kaupassa  nuori mies taasen yritti
myydä minulle niin kallista vempainta ja monimutkaista, jotta
näin jälkeen päin ajateltuna se olisi saattanut jäädä kaapin syvimpiin
syövereihin.
Mittari kertoo kuinka paljon mies on kävellyt, nopeuden ja jotain
muuta....Myönnettäköön että niistä toiminnoista on minulle kerrottu
kerran jos toisenkin, mutta ehkä uskaltaisin sen tässä mainita että
tiedot ovat menneet niinkuin sanotaan "toisesta korvasta sisään ja
toisesta ulos!" Kävely kuin kävely pitääkö siitä nyt tehdä semmoinen
tapahtuma ja taltiointi. Sitten mokoma mittari vielä ilmoittaa jos hän
on istunut liian kauan, niin jo hoputtamassa liikkeelle.Tulee jos
jonkin näköistä vilkkua ja välkkuä.
Sekaantua jo ihmisen henkilökohtaiseen elämään, aika vempain.

Kun hän sitten valjasti mittarinsa ja laittoi vielä kännykkänsä
ajan tasalle. Niin siis siinäkin jonkin sortin "tarkkailija" joka
kertoo kuinka monta kilometriä on kävelty ja missä. Ei voi käsittää.
Jokin satelliitti juttu tämäkin. Siellä satelliitissä sitten joku tarkkailee
kuinka mun mies kävelee ristiin rastiin kylästä toiseen jotta saisi
joka päivä paremman tuloksen kuin eilen. No ehkä ei ihan istu,
mutta hänen jutuistaan kyllä saa sen kuvan, kun pitää aina olla menossa.

Kun kävelyt alkoi mies kertoi kuinka kovia kylän mummot ovat kävelemään.
Hänestä tuntui kiusalliselta kävellä ihan rinnatusten jonkun mummon
kanssa, kun tällainen osui jossain risteyksessä kohdalle. Niinpä hän päätti
ohittaa mummon, mutta mummopa laittoikin "kaasun" pohjaan
ja ohitti hänet ja hävisi kuulemma kuin "tuhka tuuleen." Mies ei
kuulemma saanut mummoa enää näkyviinsä saatikka kiinni.
Minä kyllä epäillin että ne "mummot"taisi olla korkeintaan nelikymppisiä.
Mittari näytti hyvät lukemat, mutta hänestä "mummoillakin" oli paremmat!

Mies sai sitten kerran minutkin puhuttua lenkkikaveriksi vaikka
pakkanen vähän nipistelikin poskia. Mittarit laitettiin eteisessä
käyntiin ja sitten lähdettiin sellaisella vauhdilla, että portinpielen
kanervat meinasivat kaatua. Sadan metrin päässä jo rukoilin
josko sitä mittaria voisi hiukan säätää tai minun on palattava lähtö
portille. Mies kääntyi ja loi niin säälittävän katseen minuun ja
vielä säälittävämmän mittareihinsa, kuin pyydellen anteeksi niiltä
kun tällä kertaa on matkassa tuo "kivireki" niin koittakaa ymmärtää!
Lenkki oli oikein mukava ja nautin ulkoilusta, jos ei oteta huomioon
niitä pieniä "vedätyksiä" jotka minuun kohdistuivat. Muutamassa
risteyksessä pohdimme kumpaan suuntaan lähtisimme ja kun minä
pyytelin sitä lyhyempää reittiä, niin jostain kummasta paikkaa
tämä mies minua kierrätti. Huomasin kuitenkin käveleväni
sitä pitempää reittiä ja jossain kohtaa jopa käveleväni ihan eri
suuntaan missä koti sijaitsi. Vasta kotona ymmärsin että mies
oli seurannut mittareitaan, olisi tullut liian vähän askeleita.
No minulle niitä tuli tuplasti verrattuna hänen pitkiin loikkiinsa.

Nykyisin mies pyytää minua ani harvoin mukaansa. Hänen lenkkinsä
pituus kun on kasvanut päivä päivältä. Toivottavasti löytää aina
kotiinsa! Mittari näyttää tietysti parempia tuloksia päivittäin.
Jokainen joka on tehnyt kauppaa ymmärtää jos pääsee tavoitteeseen,
niin sen jälkeen nostetaan tavoitetta jne.
Kunto on varmasti noussut samassa tahdissa tai oikeastaan hänellä
on aina ollut hyvä kunto, se on vaan nyt erillainen. Kestävyyttä
ehkä enemmän, lhasvoimaa kenties vähemmän. Mene ja tiedä.
Teemme välillä yhdessä lenkkejä ja kun palaudun näistä
mitatuista teholenkeistä, mies lähtee uudelleen hetken kuluttua
jotta saa päivän "annoksensa" täyteen.
Kun elämä muuttuu niinkuin meilläkin , yrittäjästä tulee vapaaherra
niin moni asia muuttuu. Se että pitää itsensä kunnossa on kyllä
ihan kaikkein tärkein asia tässä elämässä. Sen ymmärtää aina mutta
varsinkin silloin viimeistään kun työelämän työt on tehty. Se liikuuko sitä
hitaasti tai jonkun mittarin mukaan on ihan se ja sama. Myönnettäköön
että se mittari on vapaaherran kohdalla IHAN LOISTAVA juttu.
Entisestä  kädet taskussa sunnuntai kävelijästä on kuoriutunut
oikea kunnon kohottaja. Voin selvästi huomata että se on osa
sitä hänen onnellista elämäänsä!

Ehtipä tuo mies jossain kohtaa pysähtyäkin ja valokuvata kaunista talvista luontoa......

     Välillä mennään pitkin metsiä ja välillä maantien vartta....

Marjan poimijoita ja vähän enkeleitäkin.....

Vuosia sitten erään tuttavani vanhemmat olivat olleet lomamatkalla
Egyptissä. Kyselimme häneltä miten vanhempien matka oli mennyt ja
mitä he olivat pitäneet paikasta. Hän ei tiennyt oikeastaan minkälainen
matka oli ollut,  koska hänestä tuntui että he olivat olleet aivan
eri matkalla, vaikka samassa paikassa. Toisesta todella upea matka ja
paikka ja toisesta aivan kauhea.
Miten eri tavalla me näemmekään asioita..............

Mies tarkastelee sisarensa kanssa valokuvia. Valokuvia jotka on otettu
jo vuosia sitten, silloin kun he  olivat vielä lapsia. Valokuvien lapset
ovat kauniisti puettuja. Kauluspaita ja slipoveri ja liivihame ja tietysti kaunis pusero.
Lapset ovat metsässä ja poimivat marjoja.  Toisessa kuvassa koko perhe on
kahvitauolla ja tunnelma on ilmi selvästi AIVAN IHANA.
Sisarukset puhelevat ja muistelevat marjastus reissujaan, loppukesän
viikonloppuja aurinkoisessa metsässä.
Kuuntelen vieressä keskustelua ja mietin miten IDYLLISELTÄ se kuulostaa
ja näyttääkin. Meillä maalla tuonlaiset lastenvaatteet olivat JUHLAVAATTEITA.

Tuumailen meidän perheen marjareissuja. Isä ei tullut ollenkaan, ei edes
valokuvia ottamaan niinkuin heidän perheessä. Äiti poimi marjoja
kuin kone ja vaati minua ja veljeäni tekemään samoin, siis jos veli
sattui kotona olemaan. Hän jo muistoissani opiskeli kaupungissa, jossa
oli myös kesätyöpaikka. HÄN ONNELLINEN silloin ajattelin.
Minä suuret saappaat jalassa yritin pysyä äidin perässä.
Pieni ihminen väsyi nopeasti. Silloin teki mieli istua kannon
nokkaan, mutta äiti pyysi jatkamaan ennenkuin tulee hämärä ja
pitää lähteä lypsylle. Niin ja se kahvihetki, sitä ei todellakaan ollut.
Vatsa tankattiin täyteen ennen metsään menoa ja sitten vaan NOUKITTIIN.
Joka toinen päivä sain sitten vapaan aamun ja silloin polkaisin
kylän kauppaan viemään  poimitut marjat.
Vaikka äidin kanssa oli mukavaa olla, ajattelin kun isoksi kasvan
EN KOSKAAN ENÄÄ MARJOJA NOUKI!
Miten eri tavalla me koimmekaan saman tapahtuman......

Nykyään on mukavaa kulkea marjametsässä jos siis joku on mukanani.
Vilkas mielikuvitukseni kun joskus tekee siellä olon hieman pelottavaksi.
Kulkiessani muistelen sitä nopeutta mikä äidillä oli ja miten siinä ohessa
hän löysi yleensä pussillisen sieniäkin.

Jälleen kerran päätimme piipahtaa kirpparilla. Alkaa tulla tapa tuumailin.
Mies oli sen verran nuhainen ettei halunnut ystäväperhettä tartuttaa
vaan päätti tartuttaa kaikki ketkä vastaan tulevat.
Päivä menikin sitten ajellessa muutamassa paikassa, koska tuuli oli
sen verran hurja, ettei tehnyt mieli ulkoilla.

Löydökset eivät tällä kertaa osuneet oikein kohdalleen, mutta viimeisessä
paikassa sain "kutsun". Olin juuri erään "loosin" luona ja huomasin
enkelitaulun. Jostain takaa vasemmalta syöksyi pariskunta viereeni
ja häkellyksestä lamaantuneena seurasin miten tuo nainen nappasi
nenäni edestä taulun. Ensimmäinen ajatukseni oli napata se hänen
kädestään ja toinen oli sanoa:"Jos et osta minä ostan!" Onneksi
kuitenkin jokin korkeampi voima sulki suuni ( uskomatonta mutta totta).
Kuuntelin miten nainen kihersi miehelle, miten hän tämän ehdottomasti
haluaa. MITEN SE VOI HALUTA MUN TAULUN!!!!tuumin.....
Nainen tarkasteli vieressä olevia "mariskooleja". "Onkohan nää
oikeita, on ihania" "EI OLE, FEIKKIÄ OVAT!" Vastasin niin
nopeasti, että pelästyin itsekkin oliko se minä kuka puhui.
"Niin vähän epäilinkin", hän sopersi. Mies siihen lisäämään." Tuo
taulukin on feikkiä, ei ole arabiaa!" "Ei haittaa!" kihersi nainen.
Kuulostelin vielä heidän keskusteluaan, miten mies selvästikkään
ei ollut innoissaan ostoksesta, vaikka nainen ei muuta halunnut kuin
sen taulun. SIIS MUN TAULUN!
Kiertelimme ja kaartelimme aikamme ja olimme juuri lähdössä kun
sanoin miehelle, että kurkistan vielä saiko nainen taulunsa.
Löysin kuin löysinkin pariskunnan ja naisella EI OLLUT TAULUA
KÄDESSÄÄN! Syöksyin suin päin "loosille" missä taulu oli ollut
tarkastamaan voisiko se olla siellä tai jo maksettuna hänen kassissaan.
SIELLÄ SE OLI JA ODOTTI MINUA!
Melkein karjaisin miehelleni että "ODOTA!" Hän palasi lähes
ulko-ovelta takaisin ja pyysin hänen mielipidettään taulusta.
Hän tuijotti taulua hämmästyneenä, oliko tämä juuri se minkä olin nähnyt.
"Miten sä sen sait ?" tyytyi hän kysymään, vaikka varmaan ehti
jo miettiä miten olen sen kaapannut naiselta juuri ennenkuin hän on
astumassa kassalle.
Selitin miten olin"hiippailut "katsomaan oliko se heillä ja jne....
Mies nappasi taulun kädestäni ja nauraen meni kassalle ja maksoi
taulun. Niin teki mun mies! Ei tarvinnut selittää oliko feikki vai ei.
Ainoa asia minkä sanoi:"Jos se sua kutsui, se on ottettava!"
JA KYLLÄ SE KUTSUI!
Näin eritavalla me pariskunnat taas näimme saman asian......

Monta on ihmistä ja monta on asiaa, monta on myös mielipidettä.
Miten eri tavalla me samanlaiset ihmiset niihin reagoimmekaan.
Jokainen juuri itselleen oikealla tavalla. Muistaisipa aina sen
kun kuulee toisen tarinan, sen hänelle onnellisen tarinan.......

Taulun keskellä on tuollainen hauska keppo, mitä lie siihen kuuluu laittaa. Pieni kynttilä tai
kenties kukka. Tuumailin josko siihen voisi vieraat heittää ylimääräisiä kolikoitaan joilla
voisin taas ostaa kirrputorilta jotain viiden euron rihkamaa :)

Luminen sunnuntai......

   

       
Lumihiutaleet leijailevat kauniin valkoisina kohti maata, mutta
juuri kun ne saavuttavat kasvoni ne muuttuvat vedeksi.
Viiden sentin  lumen ja loskan sekoitus kastelee saappaani.
Olen jälleen kerran herännyt ensimmäisenä tässä kylässä. Yhdet jalanjäljet
ennen minua, ne tunnistan erään nuoren naisen jalanjäljiksi,hän
lenkkeilee ohitsemme aamuvarhaisella. Asuu missä lie, ei ainakaan
tässä uinuvassa taloryppäässä. Aurausauto ei ole käynyt, eikä tuskin
käykkään ennen iltapäivää. Matka postilaatikolle kestää kauan
koska tuoksuttelen joka ainoan hiutaleen ja ihailen maisemaa
jonka ne ovat luoneet. Kotiovelle päästyäni päätän että tässä
oli sitten tämän päiväinen ulkoilu minä en toistamiseen itseäni
kastele. Uppoudun kirjojen maailmaan, tietokoneen ihmeelliseen
tarjontaan ja ihan pakolliset kotityöt teen ja piste.

Olen uppoutunut tietokone maailmaan kun tämä innokas toinen
puoliskoni alkaa ehdottamaan lenkille lähtöä. Yritän selittää
hänelle, että olisihan kiva mennä mutta en nyt näe itseäni siellä
puhisemassa auraamattomilla teillä. Selvästikään hän ei tyydy
vastaukseeni vaan alkaa ehdottamaan jos lähtisimme hautausmaalle.
En nyt viitsi hänen mieltänsä pahoittaa sanomalla että se
hautausmaa on kuule ulkona ja mä kun ilmoitin etten ulos lähde!
Päätän tyytyä sanomaan: "Mennään vaan!"
Pipo päähän ja menoksi ja varmistus vielä että vain HAUTAUSMAALLE!
"Juu, juu ei muualle," kuulen vastauksen jota tuskin itsekkään uskoo....

Hautausmaalle kun saavumme, voi nähdä jokaisen kulkijan jäljen.
Sauvakävelijä, ihan vaan kävelijä ja erillaisia lintujakin pyrähdellyt
maassa. Lumi peittää hautakummut ja kaiken, tuntuu että sitä on
satanut todella paljon, eikä se enää olekkaan niin loskaista kuin
aamulla ajattelin. Viemme kynttilät omiemme haudoille ja päätämme
vielä nauttia kauniista maisemista mitä lumi on luonut.
Puut ja pensaat täynnä tykkylunta, niiden varjoista
pilkistävät hautakummut, joissakin lyhdyissä palaa kynttilä.
Niin kaunista ja herkkää on ilmassa, että kyynel vierii hiljaa
poskelleni....

Autoon päästyäni kysäisen mieheltä tutun lauseen :"Minne mennään?"
Jotenkin aamuinen keskustelu ystävän kanssa Facebookissa sai
minut taas innostumaan kirppareista. Kerrroin hänelle lempipaikastani
ja samalla ajattelin että päivitys itsellekin voisi olla tarpeen. Siis mitään
en tarvitse mutta katsellaan...
Yritin koota itseni jotenkin sen näköiseksi että voin kirpparin ovesta
mennä. Lässähtänyt tukka pipon alla ja ripsivärittömät silmäni saivat
minut toivomaan ettei tuttavia olisi näkyvissä. EIKÄ OLLUT, KIITOS
SIITÄ!
Tavanomaisesti olisin halunnut matkaani pari lipastoa ja muutaman tuolin
ja yhden pöydän. Jouduin kuitenkin kyseiset tavarat jättämään muille.
En voi ymmärtää miksi mies ei voi alkaa sitä isompaa
taloa rakentamaan, nyt kun hänellä on aikaakin. No lohdutukseksi
hän osti minulle aivan ihanan lyhdyn pihalle. Onhan niitä lyhtyjä
tiedän , mutta EI TÄLLAISTA! Itselleen hän osti kassillisen kirjoja.
Nyt varmaankin joku ymmärtää miksi en kotoani juurikaan lähtisi
mitään KATSELEMAAN , kun aina jotain tarvitsen.
Tosin taas päätimme luovuttaa omia kirjoja hyväntekeväisyyteen ja
voisin sinne pari keppoanikin taas laittaa. Ei saimme syyn hyvän
kierrättämiseen.

Oli mukava tulla kotiin kun valmis lihapata odotti syöjiä ja nälkä
siellä hangessa tarpomisessa tulikin, saatikka ostosten päätösten
teossa.
Ihan tavallinen sunnuntai, ihana sellainen. On hyvä kun on vierellä
ihminen joka patistaa lenkille silloin kun ei itse jaksa/viitsi. Eipä siihen
päivään juuri mitään tarvitse mahtuakaan. Lepoa , ruokaa ja ulkoilua sillä
sitä jaksaa. Se on sitä mun onnellista elämääni.....

                                  Vielä hiljaisempi kylä kuin meidän.......

                        Kevään ja talven raja...........

Turhamainen teatterissa......

Jotkut asiat vaan jäävät mieleen ja jotkut taas unohtuvat aivan totaalisesti.
Aika kultaa muistot jne. Oli miten oli mutta tulipahan taas mieleeni eräs
tapahtuma yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Kävimme lauantaina teatterissa
ja siinä se tuumaus sitten syntyikin. Mutta palataan aikaan kun oli vuosi 1980.

Olimme saaneet vapaaliput teatteriin. Vanhempieni tuttavat olivat molemmat
teatterissa töissä , joten lippuja tupsahteli aina silloin tällöin. Jostain syystä
he eivät tällä kertaa menneet itse vaan lahjoittivat liput meille. Yllytimme
ystävä pariskunnan mukaamme ja he lähtivätkin mielellään. Vaikka kuinka
yritän muistella mikä oli kappale, se ei tule mieleeni. Jokin "kepeä"se oli, koska
en missään nimessä halua teatterissa katsoa mitään "raskasta" kappaletta.
Voisin sanoa että musikaalit ovat suosikkejani ja se varmasti kertoo paljon....
Mutta kenties se minkä muistan tuosta illasta parhaiten oli se MITÄ LAITAN
PÄÄLLENI! Tiedän olevani, niinkuin oletettavasti moni muukin nainen
joskus saman tilanteen edessä eli EHKÄ hieman turhamainen.
Tällä kertaa minulla suurin syy oli että olin raskaana. Muistan miten vatsani
oli niin ihana, vain suloinen pieni kumpu josta voisi kuitenkin päätellä että en ole
ylensyönyt. Löysien villapaitojen kanssa kukaan ei olisi voinut arvata
tilaani, mutta nyt en voinut sellaista laittaa. Äitiysmekkoa en ollut vielä edes
ostanut. ( nykyään ei sellaisia ole edes olemassakaan) Vatsa oli kuitenkin
sen verran pieni, kun tungin itseni kapeaan hameeseen ja vartaloa myötäilevään
puseroon tunsin itseni suht " normaaliksi". Vaikka pelkäsin jo etukäteen
kestäisikö vetoketju ehjänä koko illan istumisen, siellä kun ei seisomapaikkoja
ole.
Teatterille saavuttuamme ystäväni kiljaisi oitis:" Ompa sun vatsa kasvanut!"
Omasta mielestänikin näytin juuri sellaiselta, kuin olisin ihan äsken nielaissut
ilmapallon.
Kun kävelimme teatterin aulassa ennen esityksen alkua
tunsin miten kaikki ihmiset vain tuijottivat pyöristynyttä vatsaani ja sitä miten
olin pukeutunut en peittävästi niin kuin oli tapana vaan niinkuin olisin
halunnut kertoa koko maailmalle MEILLE TULEE VAUVA!
Jälkeen päin ajatellen  aika turhamaista. Kukaan tuskin kiinnitti sen enempää
minuun huomiota kuin keneenkään muuhun raskaana olevaan....

Olimme lauantaina teatterissa. Oli aivan ihanaa mennä pitkään aikaan ja Logomo
sinänsä oli mukava nähdä. Kaikki muuthan sen jo ovatkin nähneet joten tämäkin
aukko sivistyksessä tuli sitten täytettyä. Ystävät olivat varoittaneet pysäköinnistä,
joka on siellä joskus kovinkin hankalaa, kertoihan siitä jopa paikallislehtikin.
Taas kerran turhamainen nainen pohtii MITÄ PÄÄLLE! Vatsa on taas iso, mutta
aivan eri syystä kuin viimeksi kertomani. Olin ostanut ihan kauniin mekon
paikallisesta tavaratalosta ja tuumailin laittaisinko sen nyt. Eihän sinne sen
kummemmin tarvitse pukeutua, laidasta laitaan yleensä näkee. Päätin
kuitenkin laittaa mekon joka on kaapissa  asustellut jo muutaman vuoden, mutta
kuuluu kategoriaan " lempivaatteet".
Lähdimme ajoissa jotta varmasti saamme autopaikan läheltä. Oikeastaan minusta
on ärsyttävää saapua viime minuuteilla.
Miehen kyselyihin turhautuneena, päätin sitten ottaa lipputkin mukaan.

Ajaessamme Logomon pihalle siellä taisi olla pari muutakin autoa. Siinä sitten
pyörimme ympäri pihaa ja   pohdimme mikä olisi hyvä paikka. Aidan viereen, ei
ajetaan seinän viereen , keskelle pihaa. Saman tuntui tekevän muutama muukin auto.
Joten tilaa oli tällä kertaa, vaikka olin kuullut että näytös oli loppuunmyyty.
Vaatenaulakolla tutkailin kuin hieno nainen konsanaan, vaihtaisinko saapikkaani
kenkiin. Olen näin tehnyt aina, mutta tällä kertaa tutkailin muita naisihmisiä ja
niillä ei näytä olevan aikomustakaan vaihtaa kenkiä. Tunnen että eteishallissa
on aika kylmä ja päätän pitää saappaat jalassa. Mies ojentaa "narikkatytölle"
takkini ja minä kenkäkassini. Tyttö katsoo kassia kummissaan ja sanoo:"Käsilaukku?"
"Juu, se on mulla tässä!"vastaan ja näytän laukkuani käsivarrellani...
Tyttö katsoo minua sen näköisenä kuin miettisi, onpa kummallinen nainen
lähteä nyt kahden käsilaukun kanssa teatteriin. Tuskin pääsen askeltakaan kun
näen vierelläni naisen jolla on juuri samanlainen mekko minkä olin aikonut
päälleni laittaa, luojalle KIITOS viimehetken asu valinnan muutoksesta.
Tässä me nyt sitten seistäisiin kuin "kaksi marjaa" konsanaan ja tuijoteltaisiin
salaa toisiamme kumman päällä näyttää paremmalta. Luultavasti olisin juossut
toiseen päähän aulaa ja ollut niinkuin en olisi ikipäivänä nähnytkään moista
kopiomekko naista.
Huomautan miehelle asiasta ja hän purskahtaa nauruun, kiusoittelee minua
vielä pelästyneensä oliko eräällä miehellä samanlainen paita kuin hänellä.

Eihän siinä mitään onhan maailma täynnä samanlaisia
mekkoja, housuja, puseroita mutta harvemmin ne kohtaa toisensa. Se että
kyseinen rouva oli minun mittaiseni ja ikäiseni ja uskon että painoissammekaan
ei ollut kummempia eroja oli jo itsessään jotenkin hassua. Oli kyllä vähällä
etten kertonut hänelle ajatuksiani, mutta päätin pitää tietoni omanani ja samalla
pohdin oliko jollakin kenties kotonaan minun päälläni olevan mekon kopio....

Se että selvisin tilanteesta näin loistavasti ostimme pullon kuohuvaa ja
skoolasin hymyssä suin turhamaisuudelleni.

Tähään ikään mennessä on oppinut, ettei muiden ihmisten
ajatuksille omasta ulkonäöstä laita niin paljoa painoarvoa. Mutta samanmoinen
mekko samoissa juhlissa on kyllä liikaa, saatan olla turhamainen mutta
tässä tapauksessa olen mielelläni.

Näytös oli loistava, ilta meni liiankin nopeasti. En kiinnittänyt sen koommin
kenenkään vaatteihin huomiota ja tuskin kukaan minuunkaan.
Kotiin palasin hyvillä mielin yhtä kokemusta rikkaampana ja ehdottomasti hyvin onnellisena.....

       Ei se nyt ihan tällainen se  mekko ollut eikä se vatsakaan :)
                  Muumimaailman  kesäinen ihanuus oli hän :)

Ennustuksia.....

Olin parikymppinen nuori nainen kun eräänä iltana tapani mukaan
istuin ystävieni kanssa. Eräs tyttö kertoi kuinka hänen ystävänsä
oli ollut ennustajan luona. Jutusteluistamme  selvisi että melkein jokainen
tiesi jonkun tai oli itsekkin ollut. Minusta se kuulosti liian
pelottavalta, en halunnut tietää mitä elämä tuo eteeni, haluan
elää sen.
Seuraavan kerran kun tapasimme taas eräs meistä oli käynyt ja
innoissamme kuuntelimme mitä nainen oli hänelle ennustanut.
Kolme muuta ystävääni olivat tarinasta niin innoissaan, että
hekin halusivat tavata naisen. Tämä oli kuulemma sellainen
nainen joka varmasti TIETÄÄ! Tytöt alkoivat puhua minua
mukaan ja vastustelin ehdottomasti. Uteliaisuus alkoi kuitenkin
hiipiä illan mittaan ja puolustelin myöntymistä itselleni, en olisi
yksin. Menoa puolsi myös puolitoista vuotta kestäneen suhteen
loppuminen. Jospa hän näkisi uuden ihmisen rinnallani vai
kenties yksinäisen loppu elämän. Jälkimmäisen ajatuksen
halusin unohtaa.
Lupasin tytöille jotta voisin tulla jos he sopisivat ajan tuolle
mystiselle romaani naiselle. He lupasivat hoitaa asian, minun
tarvitsi vain tulla mukaan......

Kuljimme hieman pelokkaina puutaloyhtiön pihamaalla ja etsimme
oikeaa nimeä. LÖYTYI! Siisti ei romaanimies tuli avaamaan oven
ja kyseli asiaamme, sitten hän pyysi meidät sisälle ja kutsui
vaimonsa paikalle.
Koti oli äärettömän siisti ja todella kauniisti sisustettu, mikä
helpotti kovasti yhä lisääntyvää jännitystä.
Istuimme pyöreän pöydän ympärille ja nainen
kyseli kenestä aloitetaan. Halusin ehdottomasti olla ensimmäinen,
koska minun sydämmeni löi niin lujaa etten kohta kuulisi
varmaankaan mitään. Nainen alkoi kertoa eletystä elämästäni
ja olin kuin suolapatsas, koska meitä oli varoitettu näyttämästä
tunteita jos hän osui oikeaan. Toden totta hän tiesi.
Nainen alkoi kertomaan minulle miten mies joka on lähtenyt elämästäni
palaa kohta takaisin ja ennenkuin kesä on kunnolla alkanut ( silloin
oli tammi,helmikuu en tarkkan muista) olemme kihloissa ja
tuskin menee vuotta siitä kun hääkellot soi.
Hän kertoi paljon asioita tulevasta yhteisestä elämästämme.
Olin todella pettynyt, koska tiesin siinä istuessani että niin ei tule
käymään koskaan. Kuuntelin häntä, mutta jutut eivät kiinnostaneet
niin utopiselta ne kuulostivat.
Kun lähdimme pois tytöt olivat innoissan ja jostain vähän murheissaan.
Päätin etten koskaan enää mene moiseen....

Kun parin kuukauden kuluttua poikaystäväni soitti ja halusi tavata
en ollut uskoa korviani. Kuukauden kuluttua siitä illasta eli kesäkuussa
olimme kihloissa, seuraavana kesänä meidät vihittin. En koskaan
ole yrittänyt elää tai tietoisesti valinnut niitä polkuja, joita ennustaja minulle
"tarjoili".
Jälkeen päin voin vain ajatella, että kuka tiesi polkuni....

Siitä on noin vuosi aikaa kun eräs ystäväni jota kutsun Enkeli-ystäväksi
kertoi minulle kuinka hän oli ollut erään tulkitsijan puheilla. Tätä
ihmistä voisi kutsua myös eräänlaiseksi ennustajaksi.
Kerroin hänelle miten olen joskus ennenkin ollut, olin silloin nuori
nyt ehkä sen ikäinen haluaisinko enää tietää miten näitä päiviä vietän
aion vain elää täysillä tai nauttia rennosti.
Totta kai asia jäi kuitenkin mieleeni ja siitä päättelin että se pitää
pyytää, jotta voin taas kerran huomata jossain kohtaa kuinka
joku meitä johdattaa.....

Odotin tulkintaani innolla pari päivää ja epäilin että päiväni olivat
vähissä kun en saanut mitään vastausta kyseiseltä naiselta.
Kun "tarinani" sitten aikoinaan tuli, suhtauduin taas siihenkin
varovasti ja itseäni säästäen. Oli niin paljon hyvää ja liikuttavaa
etten voinut kieltää mitä hän puhui minusta, eletystä elämästä
ja siitä mitä kenties on joskus tuleva.
Ainoa asia mikä minua voisinko sanoa vähän nauratti oli
laivamatka jonka tekisin minulle hyvin rakkaan ystävän ja läheisen
ihmisen kanssa. Hän ei ole elämässäni jatkuvassa arjessa, mutta
hänellä on tärkeä rooli elämässäni ja tapaamme aina aika ajoin....

Käynhän minä laivalla, kerran kymmenessä vuodessa ja silloin
on aivan varmasti mies mukana, naureskelin. En ole koskaan
innostunut siitä, jostain syystä. Olen niin malttamaton, kun olen
saanut ostot ostettua ja aamupalat sun muut lounaat syötyä niin
haluan sen jälkeen KOTIIN! Kun se ei tietenkään ole mahdollista
merellä, en lähde matkaan ollenkaan. Jos nyt jostain kumman syystä
matkalle lähtisinkin mies olisi vuorenvarmasti mukana. Kenties
joku muu pariskunta, mutta ystävistäni ei kukaan lähtisi. EI!
Mutta eiväthän kaikki voikkaan toteutua, jos valitsen sen toisen tien...

Kun ystäväni laittoi minulle tekstiviestin että haluaisinko lähteä
hänen kanssaan laivamatkalle, olin varma että viesti oli tullut
väärään numeroon. Hän ei voi pyytää minua, siinähän menee
koko päivä. Jaksaako nuori ystäväni kanssani tuumailin, ehkä
hänen olisi pitänyt valita nuorempaa seuraa rentoutumiseen.
Minusta hän saa kenties huollettavan.
Kun viesti sitten aikanaan varmistui että pyyntö oli tarkoitettu minulle
olin niin liikuttunut, että olisin lähtenyt matkaan siltä istumalta. MUTTA!
Harmittelin miehelle etten voisi lähteä ystäni kanssa, kun pitäisi mennä
viikolla ja näitä menoja vaikka kuinka ja sitten se viittomakurssikin
vielä, en haluaisi olla sieltäkään pois.

Kun opettajamme työväenopistossa sitten kovasti pahoitellen ilmoitti ettei
hän voi pitää kurssia seuraavana keskiviikkona, olin varma
että laivamatka pitäisi tehdä juuri silloin. Niin, niin se vaan oli tarkoitettu......

Pääsimme matkaan aamulla kun yön pilvet pikku hiljaa siirtyivät
syrjemmälle. Tuntui vahvasti siltä että korkeammat voimat olivat
tämän matkan päättäneet järjestää keinolla millä hyvänsä.
Ne ovat myös opettaneet vaikka joskus taistelemme vastaan tietä
joka on meille valmiiksi järjestetty, mutkien jälkeen palaamme
kuitenkin sille oikealle tielle, sille onnelliselle tielle......

                                 
                                                          Malja matkalle ja ihanalle ystävälleni....
                                                          Kiitos  päivästä t. Mumma

Unta "pankkiin"......

Olen yleensä hyvä nukkumaan , samat rutiinit iltaisin takaavat
 sen. Kun sitten jostain kumman syystä tulee aina silloin
tällöin niin sanottu vähäuninen kausi, olen heti tuumailemassa onko
sukurasite iskenyt minuunkin. Jos nimittäin olen isääni tullut tai koko
hänen sisarusparvensa kaltainen minua odottaa lyhyet valvotut
yöt mitä enemmän saan vuosia kartutettua. Muistan miten isäni
joskus kertoi kun hän oli nähnyt naapurin aikamiespojan saapuvan
kotiinsa puoli kolmen aikoihin. Kun mitä sitä ihmettelemään
miksi hän siihen aikaan ylhäällä oli. Epäilin tietysti hänen käyneen
vessassa, hän kertoi ettei ollut vielä siihen mennessä saanut edes unta.
Ressukka, ajattelin...
Toisaalta jos taas olen äitiini tullut  niinkuin  epäilen silloin kun on
niin sanottu "nukkuu kuin tukki" aika. En muista että äiti  olisi
koskaan maininnut kärsineensä unettomuudesta sen kummemmin.
Muistan miten hän nukahti aina tuoliinsa kun yritti katsoa teeveetä
vähän myöhempää, hyvä ettei tuolilta pudonnut....ihana äiti.

Päätän mennä aikaisemmin nukkumaan kuin normaalisti. Ihan
vaan siitä syystä että elämä on taas vaihteeksi ollut aika hektistä
ja sitä  se tuleekin olemaan ainakin kaksi seuraavaa viikkoa.
Siksi teen siitä itselleni mahdollisemman helpon. Karsin kaiken
ylimääräisen ja teen vain välttämättömän. Heitän roskiin huolet
ja kutsun tupaan ilon. Helppoa.....KAI......

Kello soimaan tasan kuusi! Tuskin sen tarvii soida, koska
hyvin nukutun yön jälkeen herää juuri silloin kun haluaa.

Vapaaherra hieman ihmettelee aikaista nukkumistani, mutta
ymmärtää nopeasti tilanteen kun sitä hänelle avaan. Talletan
vähän unta "pankkiin".

Kello 22.00

Sänky tuntuu ihanan viileältä, silloin on myös helppo nukahtaa.
Onkohan meidän patterit kiinni, tuumailen. Täällä on kyllä aika
viileää, onko täällä aina näin viileää. Miten mä en ennen ole sitä huomannut.
Aamulla kyllä sanon miehelle että saa luvan tarkistaa patterin
tai oikeastaan koko talon patterit. Eihän täällä pysty nukkumaan
kun varpaat jäätyy. Hakiskohan sukat.... Enhän mä nuku koskaan
sukat jalassa. En jaksa nousta.
MÄ EN SAA UNTA....jos nousisi.... No ei sittenhän sitä virkistyy...

Kello 22.45

No nih..nyt on kello niin paljon kuin yleensäkin kun menen nukkumaan.
No toisinaan se on kyllä enemmänkin tai siis useammin. Ei olisi
kannattanut tulla vielä. Mitähän uutisistakin tuli. Ärsyttää kun
vain huonoja uutisia. Ei niitäkään illalla viitsi kuunnella menee yöunet.
Parempi tehdä vaan omia juttuja ja tuumailuja. VOI EI! Yksi
työjuttu tuli mieleen se piti tehdä. Miten kummassa muistan sen , nousiskohan
ylös ja tekisin heti. Ei sitten häviäisi unet ja virkistyisi....

Kello 24.10

Huh, mulla on kuuma! Toimiikohan se patteri sittenkin, ei jaksais kokeilla.
Käännnyn nukkumaan vatsalleni. Miten ihmeessä joku voi nukkua näin.
Mulla on varmaan maailman suurin maha, tuntuu siltä. Ihan kuin alkaisi vetämään
suonta jalasta, no se tästä vielä puuttuikin. Käsikin alkaa puutua, en kyllä
ymmärrä miten ei voi löytää oikeaa asentoa omassa sängyssä.
YLÖS EN NOUSE VOIN VAIKKA VIRKISTYÄ!!!

Kello 01.15

Taidan kyllä kirjoittaa sen penkkijutun, jota tänä aamuna tuumailin. Taas on
pää niin paljon tarinaa täynnä etten taida saada siksi unta. Miten ihmeessä
mä herään tai oikeastaan jaksan ilman haukotuksia huomenna. Ihan
tuntuu siltä että hermostun ja VIRKISTYN....
Lasken vielä montako tuntia ehdin nukkumaan. LIIAN VÄHÄN...

Kello 02.30
Ilmeisesti kaikki elokuvat on loppuneet tai sitten mies on nukahtanut
jälleen kerran teevee huoneeseen kun tulee nyt vasta nukkumaan. Olen
niinkuin nukkuisin, jos hän huomaa että olen hereillä alkaa sen päiväinen
kuulustelu miksi en nuku niin sitten ainakin VIRKISTYN.....

Kaksi minuuttia ja hän nukkuu... Miten voi ihminen nukahtaa noin helposti,
hänelläkin on varmaan joku vika! Oikeastaan onkin, rentous ja kyky
rauhoittua pikavauhtia. Juuri nyt olen niistä suunnattoman kateellinen.
Mulla on varmaan se isän suvun vitsaus alkanut.
Miten se nyt kun vielä näitä työvuosiakin. Olisin edes eläkkeellä niin silloin
voisi päivälläkin nukkua jos tarve vaatii.

Kuuntelen taukoamatonta kuorsausta. Onneksi ei tällä kertaa tarvitse
laskea kuinka monta minuuttia on hengittämättä. Tasainen kuorsaus...
Pyörin muutaman kerran ympäri ja kuuntelen miehen puhinaa.....

Kello 6.00

Väsyneenä haparoin pöydän pintaa löytääkseni kellon. Se ehtii soida
onneksi vain vähän aikaa, eikä mies luultavasti kuule sitä.
Raahaudun vessaan ja puhelen peilikuvalle. Lähinnä sääliviä
kommentteja punaisista silmistä. Naururypyt ovat vallanneet totiset
kasvoni, uskottelen itselleni.
Noin tunnin verran kun olen kerrännyt voimia ja kursinut itseäni
kokoon, tuumailen että on näköjään ihan turha yrittää nukkua "varastoon".
Parempi mennä säännöllisti illalla nukkumaan jos se on mahdollista.
Jos elämässä "hektisiä" aikoja valvotaan ym. niin sitten valvotaan
nukutaan kun ehditään. Eipä se vakavaa ole jos arkirutiinit joskus
keikahtaa päälaelleen. Sepä juuri on sitä onnellista elämää.......

En nyt yöllä kuvia sentään ottamaan alkanut. Laitoin kuitenkin kuvan joka otettu vähän
ennen kun uni tuli silmään eräänä joulukuun yönä :)

Sekaannuksia netissä.....

Kaupassa käydessäni näin entisen työtoverini vuosien takaa. Tietysti tällainen
näkeminen aina tuo myös paljon kysymyksiä menneistä vuosista ja
entisistä ystävistä. Kun kerroin hänelle että olen muutaman kanssa
tekemisissä Facebookin kautta, hän kirkaisi pelästyneenä:"Mikä
kumma se on!" Rauhoittelin häntä sanomalla sen olevan ihan vaaraton
ja onhan se tätä päivää eli siellä on melkein kaikki. Vastaukseksi tietysti
sain ettei hän ainakaan. Tyynnyttelin ettei se ole välttämätöntä
jos on lähempänä kahdeksaakymmentä , eikä edes silloin jos mittarissa
on vuosia puolet vähemmän. Hän oli sitä mieltä että sekoittaisi vain
kaiken siellä ja kiinnostuksen elämään hän hakee ihan jostain
muualta kuin sieltä. Minusta siinä ei ollut mitään omituista.....

"Tuumaustuolissani" istuen muistelin vanhan ystävän sanoja ja ajattelin
mitä kaikkea sekaannusta netti voi tuoda ja mitä ihmeellistä voi sattua.
Pohdin mielessäni löytyykö ketään kenelle ei olisi jotain
hassua tapahtunut? Varmasti löytyy. Itseäni on koskettanut kaksi
hieman erillaista tapahtumaa......

Minulla sattuu olemaan samanlainen nimi kun eräällä toisella naisella.
Se ei nyt ole mitenkään ihmeellistä kun omistaa tavallisen suomalaisen
nimen.
Oikeastaan naisia taitaa olla enemmänkin, mutta tämä lady asuu tietääkseni
noin kahdenkymmenen kilometrin päässä minusta.
Tiesin hänen olemassa olostaan jo aikoja sitten kun olin kampaajalla ja
ihmettelin kun hänen muistiinpanonsa minun tukan laitostani eivät
pitäneet paikkansa. Vastaus oli "Tiedot onkin sen samannimisen!"
Vuosien päästä huomasin, että kuulumme samaan ammattiliittoon. Liiton
tiedotteessa kaikkien jäsenien sähköpostiosoitteet näkyivät.
Hetken päästä aloin saamaan aika "erillaista" postia. Juttuja ja kuvia.
Siis ihan kiva niitä oli saada , ei niissä mitään "törkyä" ollut.
Sellaisia naisten toisilleen lähettämiä posteja....
Itsekseni ihmettelin postinlähettäjiä jotka olivat tuiki tuntemattomia,
mutta tiesit heidän kuuluvan liiton aktiivijäseniin.
Jossain vaiheessa mieleeni tuli tämä toinen nainen, olisivatko ne
kenties hänelle tarkoitettuja. Liiton postista sitten huomasin
osoitteemme eron. Minulla etunimi.sukunimi@......hänellä
sukunimi.etunimi@.... minun ollessa siinä listan alussa , oivalsin
että näin on sekaannus varmasti tullut....
Ilmeisesti he jotka sitä virallista postia lähettivät tiesivät osoitteen ja se
meni oikeaan osoitteeseen. Pohdin lähetänkö hänelle kirjeen ja
kerron moisesta, kunnes eräänä päivänä sain taas kirjeen.
Kirje oli koskettava vaikka siinä ei paljoa paljastettukaan.
Siltä istumalta vastasin kirjeeseen ja ehdotin
häntä kirjoittamaan suosittemaani postiin ja kerroin hänelle että olin
viimeaikoina saanut muutakin itselleni kuulumatonta postia.
Hän vastasi vielä kirjeeseeni ja kiitti osoitteesta. Oli ilmeisesti oikea
koska kaikki muukin posti loppui. Vuosien päästä huomasin että
hänellä on kokonaan eri osoite.....

Itse puolestani kirjoitin kirjeen.
Facebookin eräällä sivulla oli tutun ihmisen nimi kun hän "peukutti" erään
firman ilmoitusta. Hämmästyinkin siitä niin että päätin itsekkin kysyä häneltä
milloin hän on alkanut kyseisen yrityksen tuotteita käyttämään.
Lähetin tietysti viestin yksityisesti. Kyselin suoraan "Koskas sä
olet alkanut noita ostelemaan, onks ne ollut hyviä?" ( oikein murteella)
Sain vastauksen:"Hei, olen käyttänyt kyseisiä tuotteita ja olen ihastunut
suosittelen lämpimästi!" Hieman hämmästelin sana muotoa ja viesti
ei ollut niin iloisen spontaani mitä kyseinen henkilö (keneksi hänet luulin) on.
Samalla hämmästelin hänen profiiliaan, miten en ole huomannut sen
tuollaiseksi muuttuvan. Aika erikoinen.... Menemällä hänen sivuilleen
huomasin kauhukseni että vain nimi täsmää. Paremmin tarkastelemalla
huomasin oman ystäväni  profiilin ihan samanlaiseksi kuin
ennenkin. VOI KAUHISTUS MIKÄ MOKA!!! Oli ensimmäinen
ajatus. Nopeasti kirjoittamaan kirjettä "tuntemattomalle" ja pyytämään
anteeeksi epäkorrektia käytöstäni ja pahoittelemaan että utelin
hänen kokemuksiaan kyseisestä firmasta. Sain ymmärtävän kirjeen
ja hän kertoi että oli heti arvannut että saatan erehtyä ihmisestä.
Onneksi olen aika tylsä tyyppi enkä lähettele mitään "tuhmia"
posteja ajattelin......

Kun ei ole saanut minkäänlaista "nettioppia" voi sattua kaikenlaista.
Tänä päivänä itsellänikin on uusi osoite ja onneksi suodattaa aika
hyvin. Vanha osoitekin vielä "roikkuu" mukana, mutta sen
täyttää lähinnä roskat...
No maalaisjärjellä pärjää aika hyvin. Loppujen lopuksi
eihän se niin vaarallista ole, oikeastaan piristää vain päivää.
Siis kun ei omalle kohdalle satu ja kyllä siinä onnellisessa elämässäkin
aina sattuu ja tapahtuu ja varsinkin tapahtuu.....

                            Taas on mummalla jotain mielessä....  :))