"Mistä sä noita aiheita oikein keksit?" Hän kyselee minulta
ja katson hieman kummissani häntä. Siis keksin??? " En
mä mitään keksi ne vaan yksinkertaisesti eletään tai ne tulee
ajatuksiini ja sitten kirjoitan ne pois", yritän selittää hänelle.
Joskus taas jokin asia pyörii ympärillä niin kauan että
se ei anna "rauhaa" ennenkuin olen sen kirjoittanut, joten
on vain tartuttava toimeen ja tämä mistä nyt en pääse
eteenpäin on paikka nimeltä RAUMA!
Kun talvilomalla vapaaherran kanssa teimme pieniä reissuja
ja jokaisesta jotain kirjoitin. Päätin että tästä Rauman visiitistä
en kirjoita jokainen on jo lukenut sata ja yksi kirpparijuttua.
Kun tapasin vanhan työtoverin joka oli muuttanut Raumalle
ja kun sukulaistyttö joka asui Raumalla kävi visiitillä meillä
ja kun työmatkani pitkästä aikaa sivuutti Rauman, niin päätin
"kirjoittaa sen pois".
Aamu oli niin aurinkoinen ja kuulas kuin vain voi huhtikuun aamu
olla. Meillä oli oikein kello soimassa että varmaan saamme
itsemme ajoissa matkaan. Vapaaherran kanssa olimme puhelleet
miten olisi mukavaa vierailla vähän kauempana kirppareilla
kun nämä lähistöt on tullut koluttua viimeaikoina aika tiiviisti.
Hän ehdotti että kävisimme Raumalla kun siellä ei ole muutenkaan
käyty aikoihin. Hänen sisarensa eläessä siellä tuli käytyä
ihan joka kuukausi.
Kun lähestyimme Raumaa mies kertoi että hän oli edellisellä illalla
tulostanut listan kirppareista netistä, jotta osoitteiden mukaan
olisi helpompi löytää paikalle. HIENOA! Tuumailin , nyt keritään
moneen paikkaan. MITÄÄN EN TARVII! Se oli kuitenkin
mottomme, kunhan teemme hintavertailuja ja hauskan matkan.
Ensimmäinen kirppis suorastaan törmäsi eteemme. Olimme
menossa toisaalle, mutta näimme etäällä puomien laskeutuvan
ja junan saapuvan, olimme siinä kohdassa että pääsimme
kääntymään pois junaa odottavien jonosta.
No siitä ei sen enempää, siellä oli edullista mutta tavarat olivat
lahjoituksia ja ihmiset olivat lahjoittaneet melkein romua....sääli...
Tällä kertaa meidän oli mentävä radan yli jotta pääsisimme
seuraavaan kohteeseen. Onneksi juna meni jo.
Juuri kun lähestyimme rataa , puomit alkoivat laskea. Miten kummassa
tästä voi mennä juna joka viides minuutti ihmettelimme.
Juna lipuu hitaasti ohitsemme ja pysähtyy. Katsomme takanamme
olevaa autojonoa. Varmaan puolet kaupungin autoista samassa jonossa.
Yrittääköhän ne tällä konstilla laskea kaikki kaupungin autot.
Juna lähtee liikkeelle ja palaa sinne mistä se tulikin. Ihan selvästi
näin että kuljettaja hymyili....
Pienen etsimisen jälkeen löysimme hakemamme. Kirpputoreja oli vieretysten kaksi.
Kävelemme sisään ensimmäiseen kirppariin. Ihan ok. Jopa pieni
kahvilakin ja todella ystävällinen henkilökunta. Ei meille mitään....
Vapaaherra haluaa mennä toiseenkin, mutta itse en innostu yhtään.
Rakennus on harmaa ja nuhruinen, pieni kyltti kertoo sen olevan
kirppis. Oven edessä epämääräistä roinaa, joita kukaan ei ole halunnut.
No mitäpä tässä muutakaan mennään nyt sitten , ihan vaan miehen
mieliksi tuumailen......olisin kyllä vähän tasoa halunnut......
Kun avaamme raskaan narisevan oven, avautuu ihana pieni eteinen
joka on täynnä toinen toistaan ihania tavaroita. Eteisen jälkeen
saavumme varsinaisesti sisään. Sisällä on muutama huone, portaita
ylös ja alas ja tavaraa vaikka ja kuinka ja KAUNISTA. Kaikkea
lasista huonekaluihin ja siltä väliltä. Mä en ikinä pääse enää
kotiin , täällä menee koko mun loppu elämä. Niin paljon ihanaa
MITÄ MÄ EN TARVII , mutta mun täytyy katsoa ja vähän koskeakin.
Niin ja hinnat ne on todella kohdallaan.
Materialistinen minäni ja maalaistyttö minäni käyvät kovaa kamppailua.
Maalaistyttö antaa periksi, mutta vain siksi koska kauppa ON
TOSI EDULLINEN. Kassalla nainen nauraa, " ehtipä tuo olla
hyllyllä viisi minuuttia:"Uskon tai en....
Niin ja ostihan se mieskin minulle jotain. Ihanan hellyttävän enkelikellon, joka käy
aivan ajallaan. Ääntäkin se pitää, raksuttaa niin lujaa ettei voi olla kuulematta....
Lounas aika häämöttää ja suuntaamme kohti vanhaakaupunkia.
Päätämme astua sisään romanttiseen vanhaan taloon. Sisällä on
juuri niin kodikasta kun jo ulkoa voi aistia. Talo on täynnä, mutta
saamme pienen rauhallisen pöydän.
Ruokalistalla , kalaa....sitä oli just kotona...EI
Keittoa...eiiii, tällä kertaa ei vaan maistu.....jostain syystä.....
Wienerleike! Ei, todellakaan. Muistelemme wienrleikkeitä
jotka oli paistettu KYPSIKSI....niin kypsiksi kun haarukalla
leikkasi se oli niin kuivaa, että sai jännittää kumman pala lentää
kauemmas ja jos se ei lentänyt niin sitten sitä piti jauhaa suussa
vähintään viisi minuuttia... EI SITÄ!!!!
Wienerleike, olen varmaan tosi nirso, mutta kuulostaa niin
seisemänkymmentä luvulta. Silloin niitä syötiin kun muusta
ei tiedetty. Perhebaarissa, voi aikoja....No kaipa niitä vieläkin
tehdään, ANTEEKSI jos juuri sinun suosikkisi....
Mies valitsee sen kuitenkin ja mumisten otan riskin, koska
kalaa on nyt syöty koko viikko.
Yhden puraisun jälkeen olen sitä mieltä etten ole koskaan
syönyt mitään näin hyvää.......TAIVAALLISTA voisin sanoa.
ja vielä 2000 luvulla!
Yritimme keksiä kaikki mahdolliset positiiviset sanat mitä
ikinä osaamme ja sitten lähetimme ne kiitoksella kokille.
Joten kuten selvisimme ulos ravintolasta ja kuvata tämä paikka piti ehdottomasti
siitä voi toisillekin kertoa. Kun seuraavan kerran lounastamme Raumalla se on
varmasti sama paikka, vaikka pitäisihän sitä joka kerta kokeilla uutta.
Kävelimme läpi vanhankaupungin kohti kirkkoa missä vielä pääsiäisen
koristeet leijuivat puissa. Päiväkotilaiset olivat rakentaneet upeita munia.
Leipomon kautta päätimme aloitaa kotimatkamme ja poiketa vielä matkan varrella
parissa kirppiksessä.
Matkasta tuli tosi mukava retkipäivä, eipä siihen paljoa tarvita. Hauskuus, onnellisuus
on niin pienestä kiinni. Professori Timo Airaksinen kertoo Turunsanoman haastattelussa
"Varmin tapa tulla onnettomaksi on jahdata onnellisuutta, tavoittele mielenrauhaa."
Itse ajattelen kun mieli on rauhallinen olen onnellinen, eipä sitä tarvitse jahdata.
Kyllä se tulee eläen, vaikka kirppareita kierrellen.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti