Erillainen äitienpäivä....

Aurinkoiset keltavuokot loistivat tien vierellä kilpaa valkovuokkojen kanssa. Niin on joka vuosi
koska elämme äitienpäivän aikaa. Keltavuokko on minulle vieraampi en ollut tavannut
sitä ennen missään ja lapsuuden maisemissakin oli vain valkovuokkoja.
Upeita ovat nämä luojamme luomat kukat. Suuntasimme tänään kävelylenkkimme
vartavasten näitä "auringonkukkia" katsomaan ja löytyiväthän ne ilman sen kummempaa
etsimistä.

Äitienpäivän aamu alkoi ihanassa auringon paisteessa ja päätin raahata vapaaherran
heti aamusta lenkille. Miten voi mies olla kuin hidastetusta elokuvasta, ajattelin kun
teimme lähtöä. Minunhan se tässä pitäisi olla suloisesti silmät sikkuralla kun on
ätienpäivä ja nautiskella erinäisistä "hemmotteluista". Mutta sellaisesta ei nyt ollut
tietoakaan , vaan aamu oli kuin mikä tahansa vapaapäiväni aamu. Todettakoon
tähän nyt saman tien ettei kukaan ajattele tästä tulevan katkeraa tilitystä huonosti
kohdellusta äidistä. Ehei, olemme jo aikoja sitten sopineet että emme ole toisillemme
äiti ja isä, emmekä näin tee päivästä sen suurempaa numeroa toisillemme.

Kun vapaaherra sitten viimein sai lenkkivaatteet ja kaiken tarpeellisen mukaansa
huomasin että hän taisi sittenkin olla se innostuneempi tälle reissulle.
Osa syynä oli tietysti pilvet jotka uhkaavasti olivat peittäneet auringon ja
suurelta osin sinisen taivaan. Vapaaherran ilmoitus iltapäivällä tulevasta sateesta
sai minuun jo jarrua, mutta keltavuokot kiinnostivat enemmän.

Läksimme autolla (kyllä, lenkille autolla) vajaa kymmenen kilometrin päähän.
Lenkkimaasto on mitä parhain ja ihanan rentouttavaa kävellä metsässä.
Tuntui ettei ihmisiä ole missään. Viettävät perheineen äitienpäivää.
Väkisinkin mieleeni tulee äitienpäivät, jolloin tein ruokaa ja pöytä
oli täynnä omaisia. Nyt mummit ja mammat ovat nukkuneet pois....
Kävelemme jonkun matkaa, vapaaherra kuvaa minulle keltavuokkoja.
Viime kerrasta on aikaa kun olemme olleet täällä ja yritän muistella mikä
polku meidän näistä monesta pitäisi valita jotta kierrämme tietynpaikan
kautta, ettei se olisi se lyhyin polku.
Valinta tehty ja matka jatkuu. Ihana ilma ja vedän keuhkot niin täyteen metsän
tuoksuja, että luulen hetken jo tajunnan karkaavan. Vapaaherra marssii niin
reippaasti ettenpäin, minun vielä haistellessa, jotta pitää melkein kiljaista
"muistaako herra kenen kanssa on matkassa?" Muisti, mutta unohti että
minun pitää tutkia joka kaatumassa oleva tai kaatunut puu ja kaikki muut
siltä väliltä.

Jos näkee tuttuja Venetsian kaduilla ei tarvitse ihmetellä jos näkee naapurinsa metsässä.
Siinä aikamme parannamme maailmaa ja päivitämme tapahtumat, päätämme jatkaa matkaa
kukin taholleen. Saavumme paikkaan josta taas erkanee monta polkua, vapaaherra näyttää
suunnan minne mennä. Minä tapani mukaan kyseenalaistan tämän ja niinpä menemme
minun päämääräni mukaan. Vapaaherra mutisee jotain, mutta tyytyy sanomaan ääneen:
"Ei mitään!" Siispä eteenpäin, minä olen maalta ja osaan kävellä metsässä!
Käveltyämme puolikilometriä, olen aivan sekaisin missä olemme. Talo joka näkyy
on aivan tuttu, mutta miten se voi olla tuossa??? Tajuan viimein että olemme juuri
siinä mistä aloitimme, eli kuljimme ympyrää. Vapaaherra tyytyy sanomaan, että hän kyllä
tiesi näin käyvän mutta  "rouva maalainen metsässä" tuntui tietävän paremmin!
KYLLÄ HÄVETTI!!! Samalla näimme naapurit ja hekin totta tosiaan ihmettelivät
miten me jo tässä. Vietimme taas hetken aikaa heidän kanssaan ja "tongimme" hyljätyn
ja rapistuneen talon juurta jaksaen....
Päätimme lähteä uudestaan tekemään tuon lenkin, koska oli kuin ei olisi kävelty
lainkaan. Tällä kertaa päätin pitää suuni visusti kiinni, kun piti oikea polku valita....

Pääsimme kuin pääsimmekin kohteeseen eli Tuorlanmajataloon. Äitienpäivän kunniaksi
ajattelimme juoda kahvit. Sisällä majatalossa oli lounas juuri alkamassa. Ehkä
hieman haikeana katselin äitejä, isiä, lapsia juhlavaatteissaan viettämässä
yhteistä aikaa. Nappasimme pahvimukit käsiimme ja munkit toiseen (juu, kyllä
kaikki mitä kulutettiin tuli samantien takaisin) ja suuntasimme pihalle hyytävään
tuuleen nauttimaan MEILLE IHANASTA KAHVI HETKESTÄ.

Puhelin soi juuri kun olin laittanut viimeisen palan munkkia suuhuni. LAPSENI
SOITTAA! Äidin poskelle vierii pieni kyynel kun kuulee oman lapsen äänen.
Sen ihanan äänen, äänistä parhaimman. Vapaaherra siivoaa pöydän ja näyttää
taivaalle, pilvet ovat tummuneet entisestään. Lähdemme kävelemään ja puhelen
koko ajan lapseni kanssa niitä näitä , aivan kuin en olisi tavannut häntä vuoteen.
Olen niin iloinen puhelusta etten huomaa ajan kuluvan. Kyselen häneltä:"Eivätkö
lapset jo ole päiväunilla?"Hän vastaa:" Olisivat ne jos mä vaan saisin tämän puhelun
loppumaan:" Nauran ja pyytelen anteeksi taas tätä pulinaani. Hän nauraa myös
ja jotenkin arvasi näin käyvän. "Nähdään tiistaina!" oli molemminpuoliset
kommentit. Juuri kun pääsemme auton luo, tunnen vesipisaroita tippuvan poskelleni.
Kiitän taas kerran, että saimme kävellä kuivina lenkkimme ja nauttia metsän
rauhasta.

Syömme illallista kotona ja puhelemme kuinka tärkeitä erillaiset äitien ja isien
päivät ovat, mutta ne muuttavat muotoaan. Kun lapset ovat pieniä niiden
kuuluu nauttia niistä oman äidin kanssa ensi sijaisesti. En voisi kuvitellakaan
että vaatisin omiani ajamaan yhden päivän takia 300 kilometriä, jotta saisin
olla "päätähti". Vaikka muistot omastakin äidistä tulevat tällaisena päivänä
mieleen vääjäämättä, niin pitää jättää tilaa myös tuleville muistoille. Pitää
tehdä uudenlaisia päiviä, niinkuin tämäkin ihana äitienpäivä lenkkeillen
ja rentoutuen, hyvästä ruoasta nauttien vapaaherran kanssa.
Meillä kaikilla äideillä on varmasti ihan erillaisia äitienpäiviä.
Olen onnekas, joka tiistai on minun äitienpäiväni rakkaiden poikieni, ison
ja pienten kanssa. Ja joka päivä olen ÄITI!

                                 Alppiruusukin löytyi metsän siimeksestä....