ja samalla kuitenkin rauhoittava. Nainen vierelläni, esitteli itsensä ja jo
samassa unohdin hänet. Hän puhuu ja puhuu mutta tuskin kuulen mitään.
Tuumailen miten monta kertaa olen istunut näillä penkeillä. Välillä
ihan edessä, siinä liiankin monta kertaa. Välillä taaempana.
Yritän koota ajatuksiani, jotka lentelevät äidistä isään ja veljenpoikaan
ja moniin muihin rakkaisiin. Nainen jatkaa puhumistaan aivan kuin
arvaisi sen helpottavan oloani ja viivyttävän itkuani.
Kuulen jostain muusiikkia ja laulua, vilkaisen ovelle joka on vielä auki.
Vapaaherra huomaa vilkaisuni ja sulkee oven. Samalla urut alkavat
soida myös tässä karussa huoneessa. Suurista ikkunoista näen
miten aurinko yrittää lähettää säteitään sisään, kuin helpottaakseen
ahdistustamme. Helpottaakseen lesken surua ja kaikkien muiden
omaisten ja ystävien surua.
Musiikki loppuu ja herään omista muistoistani kun näen
lesken nousevan penkistä ja astelevan kohti arkkua. Kyyneleet
nousevat silmiini kuin rajuilman voimalla, enkä kuule sanaakaan
hänen runostaan saatikka mistään muustakaan. Sisimmässäni
moitin itseäni ja sitä tunnevammaa mikä minussa on kun
en pysty kokoamaan itseäni vastaavassa tilanteessa. Sama
jatkuu vielä parin muun henkilön kohdalla ja pikku hiljaa
alan rauhoittumaan. Sitten onkin jo meidän vuoro. Nyökkään
kiitokseksi kun vapaaherra ilmoittaa että voi lukea tekstin.
Ikävä, hyvästit ja lepää rauhassa kamppailevat mielessäni
kun seison siinä hetken ja silti ikuisuuden. Hyvästi ystävä....
Kun viimein pääsen takaisin penkille, huokaan niin syvään
että pelästyn itsekkin. Miten vaikeaa hyvästien jättäminen
onkaan, siihen ei koskaan totu.
Tuijotan arkkua ja muu maailma häviä jälleen.....
Muistan miten ystävä eli elämäänsä. Voi kuinka omaisin edes
hitusen sitä rohkeutta mikä hänellä oli.
Hän rakasti juhlia. Hän halusi mennä joka ikiseen juhlatilaisuuteen
kuka vaan vähänkin kutsua vihjaisi. Hän halusi aina järjestää
kutsuja, olivatpa ne sitten tavallisia syntymäpäiviä tai
tupaantuliaisia. No niitä tupaantuliaisia, niitä toden totta
juhlittiin ja useasti. Laskin nopeasti että 35 vuotta mitä
häntä tunsin, ehti hän miehensä kanssa muuttaa kahdeksan
kertaa. Joka muutto oli täysillä heitto aivan uuteen.
Miten monta kertaa mietinkään, että seuraava on kyllä minun
vuoroni. Mutta ei, hän oli jo pakkaamassa kohti uutta kotiaan.
Vuoroin kerrostaloon, rivitaloon, omakotitaloon ja viimeiseen
kerrostaloon.
Hän oli ilmiömäinen liikenainen ja olihan hänellä elämän
varrella oma liikekin. Hän oli nainen joka sai päät kääntymään
eikä vain miesten vaan myös naisten. Hänen tyylitajunsa oli
ilmiömäinen ja se näkyi myös kotona. Hän oli todellinen
NAINEN! Hän oli myös hyvin määrätietoinenkin ja niinkuin
joku joskus sanoi jääräpäinenkin. Juuri niillä avuillaan hän
pärjäsi, saavutti, tavoitti päämääriä joita halusi ja toteutti ne.
Hän oli kuin kuningatar omassa valtakunnassaan, johon
myös minä ja vaapaherra kuuluimme, sekä tietysti koko
hänen perheensä. Perhe joka on täynnä erillaisia ihmisiä.
Perhe joka riitelee ja rakastaa eikä välillä tiedä kuka tai ketä
mitä tai miksi.. Mutta perhe on aina hänen perheensä vaikka
hän ei olekkaan täällä..
Havahdun todellisuuteen kun suvivirsi soi. Hetken ihmettelen
sen soimista ja ymmärrän elämä jatkuu. Ystävä kulkee muistoissamme.
Viimeiset valokuvat. Viimeiset katseet arkuun. Poistumme vapaaherran
kanssa viimeisenä kappelista. Ovella vilkaisemme vielä kerran
kuin epäillen onko tämä todellisuutta. Hyvän ja onnellisen
elämän eli ystävämme. Hyvästi Kuningatar.......
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti