Jälkimmäinen varmaankin harvemmin jonkun mielestä varmaan ei
koskaan. Niin tai näin jälleen kerran odotin jännityksellä millaiseksi
päiväni teen. Mikä painaa puntarissa ja mitkä asiat loksahtavat yhteen
jotta niistä muodostuu se päivä jonka elän/elin.
Ehdotin miehelle kävelyä metsässä. Metsässä siksi että siltä tuntui
ja jotenkin halusin paikkaan jossa olisi rauhallista ja voisi
nauttia kauniista sunnuntai päivästä.
Hänelle se tuntui olevan sama kävelemmekö aurajoen rannoilla vai
samoilemmeko luontopolulla tai lähimetsässä.Vielä silloinkin kun istuimme autoon
tuntui ettei paikka ollut varma, mutta auto vaan jotenkin kääntyi sinne
luontopolkua kohti. Huomasin mielessäni keksiväni syitä miksi
sinne olisi mentävä. Syyt eivät selvinneet mutta se hyvä tunne
joka valtasi mielen riitti syyksi tällä kertaa.
Luontopolku sijaitsee maisemissa missä myös asuin lapsuudessani
viisi vuotta. Tutut tiet, pellot ja talot tuovat vääjäämättä mieleeni
lapsuuden. Muistot eivät välttämättä ole niitä parhaita, mutta eivät
myöskään huonoja. Luontopolkuja ei silloin ollut oli vaan
polkuja luonnossa ja niitä sitten kuljettiin jos oli asiaa, vaikka
esim. mustikoita poimimaan. Ei siellä turhaan kierrelty.
Ajoimme auton parkkiin jossa oli jo paljon autoja. Aamu oli kaunis
joten ihmiset olivat jo liikkeellä. Olin mielissäni päätöksestä
tulla tänne , tunsin sen jo luissani kun kävelimme peräkkäin
polun alkumetrejä. Pysähdyin ensimmäisen viitan kohdalle
ja näytin miehelle joka jo meni menojaan "Eikös meidän pitäisi tänne
mennä?" Tapansa mukaan hän naureskeli:" Ollaan tultu
viisikymmentä metriä ja sinä olet menossa väärään suuntaan
ja kyltissä sitä paitsi lukee KULKUSUUNTA!" "JASSOO!"
mutisin ja marssin kuuliaisena hänen peräänsä....
Aurinko paistoi lämpimästi ja tuntui ettei tuulen virekkään pääse
metsään. SÄÄ OLI NIIN LOISTAVA ETTEI PAREMMASTA VÄLIÄ!
Marssimme peräkkäin, kuljimme rinnakkain kun se oli mahdollista.
Mäntymetsä tuoksui niin raikkaalta ja muistelimme miten
Paimion parantolan potilaita hoidettiin ulkona peittojen alla
mäntymetsän suojissa. Hengitettyäni tätä ilmaa ymmärsin
parannuskeinon oikein hyvin.
Polku kulkee halki suon josta on aikoinaan kaivetty turvetta.
Maisema on kuin erämaassa, sen minkä siitä tiedän on tietysti
kuvitelmissa ja kuvissa koska en ole koskaan käynyt moisissa paikoissa.
Pitkospuita pitkin kulkiessa tulee tunne kuinka avuttomia olemme.
Helppoa on kulkea, mutta kuka on nämä tänne raahannut ja asetellut
jotta voimme näistä nauttia.
Olemme käyneet täällä kerran ennenkin ystäviemme kanssa, mutta silti matkanteko
kesti koska oli ihan pakko pysähtyä ja vaan ihailla niin kaunista oli.
Innostuin haalaamaan puuta ja kehoitin miestäkin tekemään perässä. Kerroin kuinka
puista saa energiaa, johon hän tyylilleen uskollisena kaivoi taskustaan karkkipussin ja
sanoi:"Näistä minä saan energiaa!" ja matka jatkui.....
Suo alue loppui ja alkoi kapuaminen kalliolle. Kuljin miehen perässä joka loikki
kiveltä kivelle kuin kauris, että osaa vanha mies olla ketterä tuumailin....en sanonut
koska puuskutin...
Viimein saavuimme näköalapaikalle ja kiipesimme torniin, josta aukeni koko
maailma tai ainakin siltä tuntui. Kuinka upeaa olisi olla lintu ja lentää kaiken
yläpuolella. Toisaalta on myös hienoa tuntea maa jalkojen alla.
Näkötornista katselimme kuinka ihmiset söivät eväitään, alhaalla grillipaikalla. Paistoivat
avotulella makkaraa ja joivat termospulloista kahvia. Kaivoimme kumpikin pastillimme
ja söimme niitä ahnaasti ennenkuin nälkä ja kateus saavat vallan. Olimme jo kotona
päättäneet että palaamme tästä etapista takaisin joten eväitä ei tarvita. Voi veljet
EVÄITÄ TARVITAAN AINA!!!
Paluu matka alkoi ja koska menimme saamaa reittiä takaisin vastaan tulijoita oli
niin paljon kuin marketin kassa jonossa. Joka toiselle me sitten seliteltiin:"Ollaan
menossa vähän väärään suuntaan, heh, heh." Joten vastaan tulijatkin siihen melkein
aina :"Ei se haittaa tai eihän täällä nyt mitään suuntaa!" Todellisuudessa näin
kyllä miten ne katsoi:" NO MITÄS SIINÄ NYT SITTEN TULETTE VÄÄRÄÄN
SUUNTAAN JOTTA SAADAAN VÄISTEELÄ!"
Tulihan siellä sitten tietysti muutama tuttukin vastaan, sitäkin pohdittiin vaikka
missä kulkisi tuttuja näkyy sellaista se on tämä julkisuus...
Auton luona vielä pohdimme kuinka mukava lenkki taas oli ja vaikka jaloissa tuntui
tämäkin kantojen yli hyppely oli upeaa olla täällä.
Muistelimme myös kuinka kerran kävelimme Nizzan rantabulevardilla ja nautimme
suunnattomasti. Olisimme vain voineet kävellä ja kävellä niinkuin tänäänkin.
Sillä ei ole väliä missä on ja milloin, kunhan vain nauttii koko sydämmellään
ja muistaa kuinka onnellinen voi olla kun voi tehdä kaiken tämän....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti