Omasta mielestäni aika harvinaista. Kiinnostusta on ollut
siitä se ei ole ollut kiinni mutta jotenkin koko elämäni
olen ollut sellaisissa työ ympyröissä että se on ollut aika
mahdotonta. Paremminkin sanottuna olisi voinut aloittaa
mutta jokainen tietää jos poissa oloja on suurin piirtein
joka toinen kerta niin innostus lakkaa vääjäämättä.
Minä taas uskon vahvasti ( on ehkä tullut selväksi jos olet ennenkin
lukenut tuumailujani) jos on tarkoitettu että sinne mennään
niin asiat järjestyy ja jos ei niin sitten ei.
Tutkailen kuumeisesti työväenopiston tarjontaa ja alkavia kursseja.
Päästävä on keinolla millä hyvänsä. Asiat järjestyy niinkuin
minulla on tapana uskoa ja niin nytkin. Keskiviikko ilta on
paras mahdollinen ja juuri silloin on kurssi -ilta.
Netti ilmoittautuminenkin sujuu ilman sen suurempia
katastrofeja. Mitä nyt innoissani ilmoitan miehen kaksi kertaa
osallistujaksi, no onneksi sen voi korjata.
Toinen poikamme kaksosista eli Päivänsäde on cp-vammainen
lapsi. Tähän vammaan usein liittyy liikunnallisen heikkouden
lisäksi näön ja kuulon heikkous. Päivänsäteen kuulo on hyvin
rajallista tällä hetkellä ja puhumisen hoidamme viittomalla.
Olemme oppineet häneltä ja muilta perheenjäseniltä jotain
viittomia mitä arjessa käytämme, mutta halu puhua hänen
kanssaan enemmän on tietysti tavoite ja sitä muutkin toivovat.
Sanavarasto kasvaa koko ajan ja mukana haluamme pysyä.
Olemme menossa ensimmäiselle viittomakielen kurssille.
Olemme ajoissa kuinkas muutenkaan se on tapamme.
Haemme sopivan pulpetin ja jäämme odottamaan muita kolmen
nuoren naisen kanssa. Hetken päästä tulee kaksi lisää ja sitten
kaksi vielä. Mies alkaa hermostumaan eikö miehiä tule
laisinkaan. Lohduttelen häntä etteivät kaikki ole vielä täällä.
Kaksi naista jälleen ja hiki karpalot alkavat hiipiä miehen ohimoille.
Yksi nainen lisää ja sitten vielä nainen ja MIES! Siis se kaivattu
toinen mies, sieltä se tuli ja minun mies huokaa tyytyväisenä ja
jää paikoilleen. Hetken nimittäin luulin että hän juoksee ulos....
Opettaja on aivan ihana. Hän puhelee rohkaisevasti ja luettelee
asioita joita me sitten opimme jouluun mennessä ja loput kevääksi.
Kuulostaa siltä että olen valmis viittomakielentulkki jo ensi
keväänä. VOI HURJA eli voi kumpa tosiaan oppisin puoletkin
noista, tuumailen....
Aloitamme välittömästi ja opettaja kehoittaa tekemään koko ajan
muistiinpanoja. Yritän epätoivoisesti seurata kun opettaja viittoo
ja samalla kirjoittaa jotain olennaista ylös. Siinä tohinassa sitten
vielä kuiskutan miehelle;"Ole nyt tarkkana sinäkin ja tee perässä!"
Kertaamme oppimaamme ja minusta tuntuu että muistan vain ne
mitä olin jo oppinut ennen tänne tuloa.
Hikikarpalot nousevat vuorostaan minun otsaan kun murehdin
millä me kaksi vanhaa pysymme muiden perässä.Varsinkin
kun muut ovat melkein kaikki opettajia tai jotain sosiaalioppilaitoksen
opiskelijoita. No ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön....
Kun tunti vihdoin loppuu olen aivan uupunut. Olemme molemmat
samaa mieltä että energiaa kului niin paljon jotta on mentävä
ensimmäiseen kauppaan ja ostettava jotain hyvää kahvipullaa
palkaksi sen verran voimille otti.
Kaupan pihalla mies alkaa lukemaan papereita joihin tein muistiin
panoja.
Kaksi sormea SILMÄÄN JA VETO OIKEALLE.."mitä ihmettä
olet kirjoittanut?" ja hän nauraa niin että vedet valuu silmistä.
Yritän epätoivoisesti saada selvää mitä olen kirjoittanut ja muistella
miten ne viitotaan. En muista oikeastaan ENSIMMÄISTÄKÄÄN
ja mies muistaa joka ikisen viittoman ja MINÄ VIELÄ
EPÄILIN ETTEI HÄN SEURAA...kyllä taas harmitti.....
Kotiin saavuttuamme keitimme ne kahvit ja pulla maistui
taivaalliselta. Kertasimme oppimaamme ja illan hämärtyessä
huomasin että vihdoin osaan minäkin kaiken läksyn minkä saimme.
Olimme iloisia siitä että tämä mahdollisuus oli nyt juuri tässä.
Oppisimme varmasti lisää ja tieto siitä että voimme kommikoida
Päivänsäteen kanssa enemmän ja enemmän innostaa jatkamaan.
Ilman Päivänsäteen vammaa en koskaan olisi alkanut opiskelemaan
viittomia. Olen varma että siitä on hyötyä jossain muuallakin.
Toki toivon sydämmestäni että jonain päivänä voimme Päivänsäteen
kanssa puhua ihan normaalisti.
Asiat järjestyy, ikävätkin asiat muuttavat muotoaan kun
oikein pinnistää....onnellisuus on niin pienistä asioista kiinni.....
En oikein tienny millaisen kuvan laittaisin kun aina on jonkunmoinen tullut laitettua joka aiheeseen
jotenkin sopii. Tämä nyt ei liity oikeastaan asiaan mutta kuva on viime kesältä kun kävimme
Tampereella. Kuvassa on silta ja siinä näitä rakkauslukkoja. Lukkoja joita rakastuneet laittavat jotta
rakkaus kestäisi ikuisesti. Se on lupaus. Samalla lailla me lupaamme Päivänsäteelle rakkaalle
pikkuiselle pojalle tehdä kaikemme jotta oppisimme viittomaan paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti