Jäähyväisiä....

Aika häviää jonnekin jonne ei voi enää palata. Joka hetki jätämme jäähyväisiä
jollekin, halusimme sitten tai emme. Jäähyväisiä hyvin eletylle elämälle, jäähyväisiä
elämälle jonka olisi voinut elää toisinkin. Jäähyväisiä rinnalla kulkijalle tai juuri tapaamallemme ihmiselle. Se miksi tuo sana pyörii mielessäni yötä päivää eikä jostain syystä
anna rauhaa, ei välttämättä ole ihan selvää juuri nyt........kenties huomenna.

Rakas kummityttäreni tekee muuttoa. Muuttoa yhteen elämänsä miehen kanssa.
Tunnen valtavaa hellyyttä heitä kohtaan. Ihania nuoria kumpikin, elämä
edessä ja käsikirjoitus vasta alussa. Kummitytär kertoo Facebookissa
miten haikealta tuntuu jättää vanha asunto, joka on ollut hänelle tosi rakas.
Samalla hän on onnensa kukkulalla uuden asunnon ja uuden
elämänsä tiimoilla. Voi miten suloista  ja iloista voi jäähyväisten jättö olla.

Puolivihreää Elämää blogin Sanna ilmoittaa, että hänen kirjoituksensa
ovat toistaiseksi kirjoitettu . Tunnen suurta ikävää . Luen uudelleen ja
uudelleen kauniisti kirjoitetun jäähyväiskirjeen, enkä siltikään oikein
usko asiaa todeksi. Kyynel vierii poskelleni aivan väkisin on kuin olisin menettämässä
rakkaan ihmisen, rinnalla kulkijan, ymmärtäjän.Vaikka olemme Sannan kanssa
tästä keskustelleetkin ja olen kertonut itsekkin pohtineeni samaa, niin siitä huolimatta
olen harmissani Sannan päätöksestä. Niin paljon iloa, ihania elämyksiä , upeita
sanoja ja oivalluksia Sanna blogissaan viestitti lukijoilleen. Palaan jäähyväisiin aina
uudelleen ja uudelleen.....Samalla olen kuitenkin iloinen hänen puolestaan.
Kirjoitetut hetket hän täytää nyt jollain ihan uusilla asioilla ...... Samalla
hän lupaa palata vielä kun aika on sopiva......jospa sittenkin iloiset jäähyväiset....

Aurinko paistaa lämpimästi vaikka syksy on jo kuukauden hallinnut
maatamme . Povasin kaunista syksyä ja omasta mielestäni se onkin
ollut juuri sellainen. Olemme lenkillä vapaaherran kanssa . Tavaksi
on tullut kävellä metsälenkkejä vapaapäivänäni ja samalla tehdä
vähän pitempikin reissu. Pysähtelemme vähän väliä ja suorastaan
kauhistelemme miten paljon mustikoita on vielä jäljellä, vaikka olemme
kaikkemme tehneet että ne loppuisivat. En haluaisi lopettaa niiden
noukkimista ollenkaan vaikka kaikki ovat sitä mieltä että keskity jo
hyvä nainen noiden puolukoiden poimimiseen. Kenties se ei sittenkään
ole niin vaikeaa vaihtaa tuoreet marjat itse poimittuihin pakaste marjoihin.
Siispä iloiset jäähyväiset mustikoille......joku päivä...

Olimme viime lauantaina Jarkko Aholan upeassa konsertissa. Hän lauloi kovaa ja korkealta
toinen toistaan parempia lauluja. Kukaan kuulija ei olisi halunnut hänen
lopettavan ollenkaan. Yleisö oli haltioissaan koko konsertin ajan, välillä tunnelma
oli katossa ja välillä tuntui ettei kattokaan riitä. Kun hän kaikesta huolimatta kuitenkin lopetti , oli iloisten jäähyväisten aika. Upea laulaja ja tämän illan jälkeen mielestämme
vielä parempi laulaja.

Haikea jäähyväis sana alkaa menettää merkitystään. Se miksi se on pyörinyt mielessäni
ei ehkä ihan vielä avaudu itselleni tuumailusta huolimatta. Sen verran parempi
on kuitenkin mieli , kun pohtii mitä kaikkea hyvää ja uutta se tuokaan elämään.
Heitän jäähyväiset mennelle ja kohti onnellista huomista olen jo matkalla.
Tuskin maltan odottaa mitä sillä on minulle tarjota........

                                                            UPEAA SYKSYÄ.......

Tärkeää työtä......

Jälleen kerran iltapäiväehdet, tv ym. kaikki mediat jotka ilmoittelevat
meille tulevista leikkauksista ovat saaneet suuren pääni turpoamaan
vielä suuremmaksi. Joka toinen päivä päätän että en aukaise yhtäkään
tiedon välinettä ja töissä en suostu kuuntelemaan asiakasta joka
yrittää selittää minulle omaa mielipidettään asiasta. Aloitan
varmasti mahtavan "älämölön", siis sellaisen sormet korvaan ja sitten
AAAAAGGGGHHHH!!!!!! Toistaiseksi se" älämölö" on kuitenkin
muuttunut vain kireäksi tekohymyksi ja ajatukset ovat lennelleet
ties ja missä. Mielipide on jokaisella ja myös minulla ja se minun
on vain minulla.....

Sitä vaan tuumailin että KUN leikataan niin jokainenhan joutuu
leikkurin alle sehän on selvää. Erityisesti surenkin niiden
sairaiden ym. muiden ihmisten vuoksi jotka jo nyt sinnittelevät
riittääkö rahat koko kuukauden, niin miten ne leikkauksien jälkeen
enää riittävätkään......
Se keneltä leikataan ja kenen TYÖ ON TÄRKEÄÄ on tämä asia
joka mieltäni on tämän viikon painanut.

Kunnioitan suuresti ihmisiä jotka eri ammattikunnissa tekevät
työtä pelastaen/parantaen/kuntouttaen ihmisiä. Emme pärjäisi ilman
heitä, monen aika olisi loppunut ennen aikojaan aivan varmasti.....
Tähän ammattikuntaan tietysti lisätään lastenhoitajat ja opettajat
ym. jotka kehittävät ja kasvattavat meitä jokaista  elämän varrella.
Pelastavathan hekin tavallaan monta ihmistä......

Se miten nämä ihmiset työskentelemään pystyvät ei onnistuisi
ilman apuvälineitä joita taas toiset tekevät. Harva lääkäri käsillään
parantaa( hmm. joku tosiaan niinkin tekee) ilman apuvälineitä
hän ei pärjää.....

Ilman ruokaa kukaan ei pystyisi tekemään yhtään mitään, sen
olemme nähneet kauhukuvina nälkää näkevistä ihmisistä.
Niin ja jokainen sen omakohtaisestikin tietää. Toisin sanoen
ruoan jalostuksen ammattilaiset ovat todella tärkeitä tässä
ketjussa ja monet henkilöt jotka päivästä toiseen järjestävät
että toisilla on mitä syödä.

Puhumattakaan kaiken maailman hyöty ym. tavaroista joita tarvitsemme
tai muuten vaan haluamme. Kiitos heille jotka niitä meille
valmistavat ja suunnittelevat....

Töitä on niin paljon kuin on tekijöitäkin enkä niitä sen enempää ala
tarkastelemaan ja luettelemaan. Se kenen TYÖ ON TÄRKEÄÄ on vaan noussut
tällä viikolla monesti esille ja se minua jotenkin "kiusaa" . Mikä on
se mittapuu millä voimme tietää onko se tärkeää vai ei?
Omasta mielestäni JOKAISEN TYÖ ON TÄRKEÄÄ on se sitten
mitä hyvänsä. Jopa minunkin työni vaikka se aina silloin tällöin
kummastusta herättääkin......

Jokainen on palkkansa ja etunsa ansainnut ja jos meidän pitää
luopua jostain sen vuoksi että jonain päivänä kaikki on paremmin
niin jokaisen on silloin osallistuttava yhteisiin talkoisiin.
Tavalla tai toisella. Mutta se että oma TYÖ ON TÄRKEÄMPI
kuin toisen ei saa olla syy miksi niihin talkoisiin ei tarvitse osallistua.

Toivon todella kovasti että asiat järjestyisivät hyvin ja huolen
ilmapiiri edes vähenisi ja mielellään poistuisi meiltä kaikilta.
Jotta voisimme onnellisena ja tyytyväisenä tehdä sitä työtä
mitä sitten teemmekin. Tehdä ja olla ylpeä siitä että se on
TÄRKEÄÄ TYÖTÄ....

Olen puhunut :)

        PIENI RENTOUTTAVA KUVA VUODATUKSEN LOPPUUN .........

Heipat kesälle.....

Jokin haikeuden puuska on vallannut sydämmeni. Liekö tämä
tämän hetkinen maailman tilanne vaiko vain jokin yksilö tasolla
tapahtuva vanhan loppu ja uuden alku. Sellaisia tulee väistämättä
aina välillä. Olen tuumailut tämän viikon mikähän se voisi olla.
Jospa se sittenkin olisi tämä kesän loppu, joka kuin vaivihkaa
tapahtui. Kukaan ei muistuttanut että pitää aloittaa riemuitseminen
syksyn hämäristä illoista kynttilän valossa ja kuulaista aurinkoisista
päivistä. Minä onneton elin vain elämääni mustikkametsässä.
Siellä metsässä kuvittellen että loput marjat ovat vain ja ainoastaan
minun ja vapaaherran tarkoitus kerätä. Päämme pensaissa ja
täysin omissa maailmoissa uppoutuneena kumpikin, vain metsän
hiljaisuus seuranamme. Siitä on viimeiset viikot tehty. Pakastin
kiitää, sinne ei sitten muuta mahdukkaan. Viime reissulla noukimmekin
marjat hyväntekeväisyyteen ja ihan vähän itselle....

Meni upea venetsialainen ilta ohi kuin huomaamatta. No, valaisen
pihani tulevina iltoina niillä monilla kynttilöillä. Niin ja kokkoa
en olisi muutenkaan polttanut. Onneksi monet ihanat ystäväni
olivat kuvanneet upeita kuvia kokoista ym. sosiaalisessa mediassa,
niin pääsin osalliseksi minäkin.
Luulin ymmärtäväni haikeuden, se taisi sittenkin olla hyvästit
kesälle, tälle vähän erillaiselle kesälle. Siis siinä mielessä että
yhteistä aikaa oli minulla ja vapaaherralla kerrankin kunnolla.
Ei, ehei, en sano että liikaa vaikka joku niin saattaisikin ajatella.
Sanon että IHAN SOPIVASTI.

Kesä on mennyt, on aika kääntää lehteä.....niin ja kohta myös
aika haravoida.....

Juuri äsken....luulen niin, muistan kun ensimmäisen leskenlehden näin.......

Ne löytyi sittenkin, kauan etsimäni keltavuokot. Silloin odotimme jo kovasti lehtiä puihin.....

Niin monet unelmista ovat täyttyneet.....kun on vain jaksanut odottaa....

Ystävien kanssa ehdittiin kaffetella, vaikka kuvasta voi päätellä ihan jotain muuta.....

Kyllähän meillä joku kyläilikin......ainakin tämä naapuri.....

Kirpputoreja ja huutokauppoja kierreltiin niin paljon että kiintiö on VÄHÄKSI aikaa täynnä.
Se mitä tuo VÄHÄKSI tarkoittaa onkin sitten aivan toinen juttu.

Olen valmis. Olen todellakin valmis heittämään heipat kesälle. Kiitos että tulit
vaikka moni oli sitä mieltä ettei sinua juuri näkynyt. Kun sitten viimein tulit,
olitkin jo lähdössä kauas pois. Kiitos kun kuitenkin viivähdit. Palaathan taas
ensi vuonna yhtä upeana. Jos mahdollista vielä pikkaisen parempana, jos voin näin toivoa.

Tervetuloa syksy. Tule lempeästi , tule varovasti. Salli meidän tutustua sinuun pikku hiljaa.
Opeta niitäkin jotka eivät sinusta niin pidä, tutustumaan sinun hyviin puoliisi.
Itse kun olen ollut sinun ystäväsi aina, vaikka muut ovat sitä hieman ihmetelleetkin.
Näytä että että olet upea syksy. Jospa tämä olisi kaikille sellainen onnellinen syksy.
Kiitos!

Matkaamme  kohti uusia tuulia, haikeudet taakse jääköön.......

Vastaan ja puolesta.....

Kipeistä asioista on joskus vaikea puhua tai yleensäkin ottaa
kantaa, koska on aina joku joka saattaa loukkaantua. On hankalaa
miellyttää kaikkia koska on aina vähintään kaksi osapuolta, eli vastaan
ja puolesta. Joskus asiat kuitenkin pyörivät niin paljon mielessä
että niistä ei pääse eroon ennenkuin ne on kirjoittanut"pois päästä".
Tällaisia ongelmia tuskin kenelläkään on, mutta itselläni nyt kuitenkin
on ja siksi kai tämä blogikin on joskus nähnyt päivän valon.
Itse olen kuitenkin sitä mieltä että jokin jossain haluaa että kirjoitan...........
Varmaan myös jokin joka EI HALUA sitä............

Tänä päivänä meistä jokainen on varmasti nähnyt miten media
valistaa meitä jatkuvalla pakolaisvirralla. Miten tuhannet , tuhannet ja
taas tuhannet ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa ja maansa.
Olemme nähneet joukottain pieniä lapsia itkemässä äitien sylissä.
Lapsia jotka ovat erossa vanhemmistaan ja vaikka mitä.
Olemme nähneet miten komeat nuoret miehet hyvissä vaatteissaan
ovat täyttäneet pelastusveneet. Ristiriitaisia tunnelmia ja varmaan
joskus valokuvaajien tehtyjä provosoivia kuvia.
Asia joka täyttää median. Asia jolla on niin monta mielipidettä
ettei mikään niistä voi olla täysin oikea, mutta ei myöskään täysin
väärä. Asia joka meitä surettaa kun katselemme ihmispoloisia.
Asia joka laittaa vihaksi kun ajattelemme miten oma kansamme
kärsii jos joudumme kaiken liikenevän apumme antamaan heille.
Asia jolla kenelläkään ei tunnu olevan oikeaa vastausta. Oikeastaan
avun antamisen mahdollisuuskin on, mutta kukaan ei voi sitä
toteuttaa. Koska se ei ole mahdollista......

Kun oma äitini noin seitsemänkymmentä vuotta sitten oli vastaavassa
tilanteessa, en osaa edes kuvitella miten vaikeaa on ollut hetki kun
oma koti oli pakolla jätettävä. Miten onnellinen äiti oli kun sai elää
vapaassa maassa ja miten kiitollinen hän siitä oli. Miten erillaista
oli olla pakolainen silloin kun nyt. Nyt me pelkäämme heitä. Miten
he tulevat ja vievät kaiken minkä olemme rakentaneet.
Silloin pakolaiset saivat pelätä valtaväestöä. Miten saada heiltä
hyväksyntä asua ja tehdä töitä heidän maassaan. Muistan miten
tätini kertoi kuinka he tekivät kovasti töitä taloissa jotta he saisivat
sieltä ruoan ja katon päänsä päälle. Jos ei tehnyt töitä, ei saanut
myöskään mitään. Nuoret tekivät kovasti töitä ja näin elättivät
vanhuksiansa. Olen kiitollinen että he aikoinaan pääsivät tänne
koska myös oma elämäni tässä ihmisessä ei olisi mahdollista.
Kiitollinen että äiti sai jäädä ja löysi isäni. Tietysti "soluttautuminen"
kanta väestöön ihon ja silmien värin takia oli silloin helppoa ja
minun lapsuudessani kukaan ei koskaan kyseenalaistanut äitini
kotimaata. Vaalea suomineito ja sillä siisti.
Äidin kipeiden muistojen takia olen aina vähän jäävännyt
itseäni näissä pakolais kysymyksissä. Yritän vain ymmärtää
ja kaikkia......Vaikka en silti kaikkea hyväksykkään......

Raamatussa sanotaan (jotain sinne päin) "joskus kaikki kansat
yhdistyvät". Se koska niin on , ei voi kukaan tietää tai onko
koskaan. Vaatii hurjia voimavaroja ihan jokaiselta hyväksyä
mitä sitten tuleekaan. Aina joku pettyy ja aina joku on
onnellinen loppu tuloksesta. Niin tai näin elämä jatkuu.
Yritän ymmärtää ja olla ymmärtäväinen kaiken sen suhteen
mitä jokainen meistä asiasta on mieltä.
KAIKILLA PITÄISI KUITENKIN OLLA KOTI....JOSSAIN...
Silloin ja vain silloin voisimme viettää sitä  onnellista elämää
joka kuuluisi ihan jokaiselle ......

ENKELEITÄ ME TAAS NIIN TARVITAAN HEITÄ.....

Äidin tuoli.....

Joskus luopuminen on vaikeaa, vaikka se olisi vain jokin tavara. Kenties
juuri tavaran kohdalla siksi että siihen liittyy niin paljon muistoja.
Rakkaita muistoja. Kipeät muistothan me yleensä yritämme heittää
roskakoriin, pois mielestä. Tälläkertaa heitän rakkaan muiston "roskakoriin".

Tyhjensimme vuosia sitten vanhempiemme kotia. Rakkaita muistoja
lapsuudesta, eletystä elämästä. Jäljelle jääneitä tavaroita pois nukkuneilta
vanhemmilta. Paljon tavaroita joista oli helppo luopua ja pienoinen
ihmetyskin niiden olemassa olosta. Kaikkea ne säilyttävätkin, niinkuin
meidänkin jälkeläiset aikoinaan ajattelevat meidän esineistämme.
Paljon tavaraa jota ei itse tarvitse, mutta aivan hyvää kenties jollekin tarvitsevalle.
Niin ja sitten niitä tavaroita mistä ei millään voisi luopua  vaikka ei tarvitsisikaan.
Voimakkaat muistot pitävät huolen, että niistä ei voi päästää
irti vaan ne pitää sulloa jonnekin omaan kotiin. Kunnes tulee
sopivampi aika luopua niistä lopullisesti.

Yksi niistä esineitä oli ÄIDINTUOLI. Tuoli jossa äiti istui ja kutoi tai
teki jotain käsitöitä. Tuoli jossa äiti luki. Tuoli jossa äiti katseli televioita,
kunnes nukahti. Tuoli jossa äiti istui kun puhelimme kaikki asiat.
Ahdistus oli niin voimakas etten voinut millään luopua tuolista.
Oli kuin olisin heittänyt palan äitiä pois, vaikka se oli VAIN tuoli.
Siispä päätin laittaa sen kodissani vain JONNEKIN. Yritin
myös lohduttaa itseäni , että se saa arvoisensa paikan kunhan
vapaaherra päällystää sen meidän tyyliin sopivalla kankaalla.
VAPAAHERRA EI KOSKAAN LUVANNUT "LIIAN HANKALA":
Oli aina hänen kommenttinsa. Minä puolestani ajattelin niinkuin
yleensä, että kyllä hän sen tekee kunhan sopiva aika on. Niin hän
on tehnyt ennenkin.

Vuodet vieri ja tuoli löysi kodistamme paikan niinkuin olin arvannutkin.
Tuolin päälystä sen sijaan pysyi aina vaan alkuperäisenä, vaikka
aika ajoin kannustin ja kehuin vapaaherraa miten hän ilman muuta
osaisi sen laittaa. MUTTA EI KUN EI!

Eräänä päivänä päätin että oli aika luopua tuolista, olin valmis siihen.
Minun oli kuitenkin saatava tilalle toinen tuoli. Äidin tuolin oli saatava
uusi koti.

Ilmoitus tori.fi sivuille ja odottamaan. Sähköposti täyttyi(uskomatonta)
nopeasti halukkaista ostajista. Ensitöikseni poistin ilmoituksen ja sen
jälkeen aloin ottamaan yhteyttä kiinnostuneisiin.

Nuori innokas tyttö tuli seuraavana päivänä tuoli ostoksille ja huomasin rahat heti
hänen kädessään. Ilman sen kummempia tinkauksia hän aloitti:" Mä otan sen,
mä olen niin hakenut tällaista. Mä päällystän sen ja sit mä näin jossain lehdessä
sellaisen hopeisen tuolin ja mä laitan siitä just sellaisen. Se on niin ihana!"
Minua nauratti tytön vuodatus , mutta samalla olin iloinen että äidin tuoli
saa varmasti arvoisensa paikan, ehkä pikkaisen eri näköisenä vain.
Tyttö sulloi tuolia pikkuiseen autoonsa ja sai kuin saikin sen sinne mahtumaa.
Se oli nyt matkalla uuteen kotiin.
Oli aika luopua ja hyvillä mielin sen myös tein.

Tuolin paikka oli tietysti täytettävä ja se olikin vain siirtoa valmis.
Eräänä kesäpäivänä kun kävimme Fiskarssissa antiikkimessuilla
löysimme sieltä tuolin joka sopeisi kuin "nappi silmään" tuohon samaiseen
paikkaan. Veisi vähän vähemmän tilaa ja sen vapaaherra lupasi päällystääkin.
Kun hinta oli vielä lähes ilmainen, niin pakkohan se oli tuoda kotiin ja
antaa sille  meillä uusi elämä.

ENSIN SE OLI TÄLLAINEN.....

JA SITTEN VÄHÄN SOPIVAMPI MEILLE....

Katselin uutta tuoliani tyyväisenä ja muistelin äidin tuolia. Aikansa kutakin.
Vähän haikeutta kuitenkin. Olin silti kuulevinani äidin äänen:" Se on paljon
sopivampi nyt, älä murehdi tuoliani. Se on nyt sinun tuolisi ja sinun lapsesi äidin
tuoli." Tiesin että äiti ymmärsi....

Tuolin tehtävä on olla päiväpeitteen "pitelijä" yöllä ja päivisin se lähinnä hoitaa
koristajan virkaa. Joskus istun onnellisena tuolilla ja muistelen menneitä.
Välillä tuumailen mitäkähän tälle tapahtuu kun minusta aika jättää, onkohan
se kenties hopeaksi maalattuna jonkun tytön tai pojan kodissa....

Jännitys oli melkoinen......

Jännitys oli melkoinen, kun astelin äiti vierelläni pitkin
kylätietämme. Tiesin että äidillä on kiireitä, mutta tänään ne
kiireet saivat odottaa. Hänen oli pakko tulla mukaani, koska näin oli tapana.
Äiti muistutti koko matkan miten minun pitäisi kulkea, koska
huomenna hän ei olisi enää mukana neuvomassa. Kuuntelin
äitiä vähän sillä asenteella että KYLLÄ MINÄ OSAAN !
Toisaalta en ollut ihan varma  pärjäisinkö. Outo kylätie,
olimme muuttaneet vain kolmekuukautta aikaisemmin synnyinkodistani
toiselle paikkakunnalle vähän isompaan taloon. Meillä kun ei
ollut autoa niin liikkuminen oli aika hankalaa, bussillekin
oli matkaa parikilometriä. Omavaraisia oltiin ja isä hoiti yleensä
kauppaostokset äidin ohjeilla kirkonkylässä käydessään.
Joten päiväni kesällä kuluivat omassa pihapiirissä.

Tänään kaikki kuitenkin mullistuisi ja pääsisin kouluun. Minulle
se tosiaan oli pääsemistä. Koko kesänä en ollut nähnyt yhtään ikäistäni
lasta ellei serkkuani oteta huomioon joka kävi meillä kyläilemässä. Oikeastaan en
edes tiennyt missä heitä asui, ainoastaan naapurin pojat tiesin. Toinen
minua paljon nuorempi ja toinen taas vastaavasti paljon vanhempi.
Kolmekilometriä tuntui pitkältä matkalta kävellä pienillä jaloilla,mutta
se että saisi kavereita oli sen arvoista.
Pihamaalla oli paljon lapsia ja minua peloitti ihan hirveästi, tuntui että
kaikki tunsivat toisensa ja minua ei kukaan. Ystävällinen opettaja
otti meidät vastaan ja hän puheli jotain äidin kanssa kun minä tuijottelin
uusia tuttavuuksiani.
Samaan luokkahuoneeseen laitettin ykkös,kakkos ja kolmasluokkalaiset.
Toivoin kovasti viereeni jotain kivaa tyttöä ja kauhuni oli suunnaton
kun eräs pyöreä poskinen poika laitettiin minun viereeni. En voinut
ymmärtää että jouduin pojan viereen ja pelkäsin etten saa kenestäkään
tytöstä ystävää kun tuo  tuossa istuu.
Jossain kohtaa ystävystyin läheisesti yhden kauniin kiharatukkaisen
tytön kanssa. Hänestä tuli sydänystäväni, elämäni ensimmäinen
sellainen. Hän oli juuri sellainen tyttö kuin halusin itse olla.
Kouluun oli kiva mennä kun hän oli siellä ja jatkossa ne muutkin
oppilaat olivat tosi mukavia, sekä ihana opettaja joka toisen vuoden
jälkeen jäi ikävä kyllä eläkkeelle. Lämmöllä muistan myös häntä......

Jännitys oli melkoinen, kun astelin ainokaisen poikani kanssa
hänen ensimmäisenä koulupäivänä kohti koulua.
Tunsin suuren möykyn rinnassani, luopumisen tuskaa tai jotain.
Lasta jännitti varmaan yhtä paljon kuin äitiä, mutta eri asiasta.
Yksi vaihe lapsen elämässä oli taakse jäänyt ja kun kotona ei
enää ollut pientä päiväkotilaista äidistä tuntui että maailma riisti
lapsen. Lapsen elämä oli tästä päivästä aikataulutettua, niinkuin
meillä vanhemmilla. Kaikki kuuluu elämään, mutta en ole kuullut
kenenkään äidin sanovan:"Voi kun tuo lapsi kasvaisi ja menisi kouluun."
Sen sijaan olen monenkin kuullut ihmettelevän minne ne vuodet
hävisivät vaikka joskus oli raskastakin valvoa lasten kanssa.
Lapsestani kasvoi reipas koululainen joka meni mielellään kouluun
ja hänellä oli yhtä reippaita koulutovereita. Aika kului ja haikeus
hävisi, koulu oli osa elämää. Ensimmäinen päivä jäi muistoihin....

Jännitys oli melkoinen, minulla. Mutta varmasti myös lapsenilapsella
joka juuri aloitti koulun käynnin. Kesällä hänen käydessään meillä,
puhelimme asiasta ja häntä jännitti jo siitä puhuminenkin ja siksi
päätin olla hiljaa asiasta jotta hän voisi viettää lomansa iloisissa
merkeissä.
Kun tiesin kouluaamun niin jälleen kuin suuri möykky olisi ollut
rinnassani niinkuin silloin kerran kauan sitten, hänen isänsä
ensimmäisenä koulupäivänä. Luopumisen tuska ei ollut mielestäni
se asia , koska se tuska on vaan vanhemmilla. Se tuska oli enemmänkin
elämän jatkuminen. Tunsin ehkä itseni hitusen vanhemmaksi kuin
olen muistanutkaan. Miten tämä polvi jo kasvaa ja elää täysillä
elämää joka itsellä on eletty jo kauan sitten ja minkä oma lapsikin
on elänyt jo kauan sitten.
Miten juuri äsken pidin sylissäni juuri syntynyttä omaa lastani, suurta ihmettä.
Vain hetki sitten oli käsivarsillani pieni lapsenilapsi ja nyt koululainen.

Työpäivä tuntui pitkältä kun mietin  miten hänen päivänsä oli mennyt. Soitin
heti työstä päästyäni ja niinkuin arvasinkin sieltä vastasi iloinen poika.
Koulussa oli tietysti kivaa ja mukava opettajakin. Olivat  tutustuneet toisiinsa
ja muutenkin TOSI KIVAA. Iloisella mielellä hän kertoi menevänsä sinne
huomenna ja ylihuomenna ja. ja ja .niin edelleen.....

Jännitys on melkoinen elämän varrella monen monta kertaa, mutta eri syistä.
Jännitys purkautuu usein iloiseen helpotukseen. Miten hauskaa jokin
asia voikaan loppujen lopuksi olla ja pieni jännitys tekee siitä vielä
hauskemman.
Saapi nähdä millaisella mielellä sitä olen kun Päiväsäde ja Suloisuus
aikanaan kouluun menevät. Onkohan jännitys samanmoista, aika näytää.
Nyt toivotan esikois lapsenlapselleni ja muille koululaisille turvallista
ja onnellista koululaisen elämää.....

SUOJELUSENKELEITÄ KAIKILLE KOULULAISILLE.....

Hirvaskankaalle huutokauppaan.....

En ole mitenkään erityisen kova katselemaan televisio- ohjelmia,
olen enemmänkin netti -ihmisiä. Haen jos jotakin luettavaa sisustuksesta
mielenhallintaan ja siltä väliltä. Yksi ohjelma on kuitenkin mitä on
tullut seurattua, tosin vasta viime talvena. Se on tämä Huutokauppakeisari.
Tämä suomalainen suora sanainen mies ja hänen sympaattinen vaimonsa
ja tietysti Markku "ihmemies" ovat olleet monen muunkin seuratuimpia
ohjelmia. Vanhat romut  ovat minun ja vapaaherran kiinnostuksen
kohteita olleet aina, niin ohjelmakin on niin sanotusti vienyt
mennessään. Siinä kotisohvalla talven pimeinä iltoina vihjailin
vapaaherralle, kun kesäloma koittaa ja jos huutokauppa päivä sopii
niin sinne mennään....

Perjantaiaamu oli se aamu kun sitten vihdoin viimein sinne pääsimme
lähtemään. Se oli viimeinen kesäloma perjantai, kahtena edellisenä
perjantaina ei ollut huutokauppaa ja seuraavana olisinkin jo töissä.
Päivä oli hyvin aikataulutettu, muut viikonlopun päivät olivatkin
sitten rennompaa "visiteeraamista".
Lähdimme hyvissä ajoin, kun joskus näillä meidän matkoilla  voi
löytyä yllättäviäkin juttuja. Tosin tälläkertaa ei ollut tarkoitus
pysähtyä minnekään kirpputorille, vaan suunnata suoraan Jyväskylään.
Jo alkukesällä teimme itsellemme "kiellon", jotta karttaisimme ABC
tyyppisiä paikkoja kun on kysymys kahvihetkestä. Ihan vaan sen
takia että Suomi on täynnä ihania kahvipaikkoja ja jo kannatuksen
vuoksikin. Ajettuamme noin kolmesataa kilometriä kuski vaati
päästä kahville ja pienelle paussille. Yritimme kuumeisesti etsiä sopivaa
pysähdys paikkaa. No valitettavasti ne olivat pääsääntöisesti huoltamoita ja
siksi eräs Neste kahvila mistä oli upeat näkymät järvelle sai kelvata.

Matka jatkui vielä reippaat satakilometriä ja olimme kuin olimmekin
ajoissa paikalla. Saavuimme hotellille ja koska huoneen luovutukseen
oli vielä aikaa päätimme syödä tässä välissä lounaan. Ihan huippu hyvä
salaattipöytä ja todella mureaa stroganoffia. Varmaan kallein lounaamme
ikinä! Mutta HYVÄÄ OLI!!! Hotellin ikkunoista avautui upea näky
Jyväsjärvelle. Hotellin asukkaista joku näytti käyvän siellä uimassakin.
Huone vapautui kuin tilauksesta (siis tilattu se olikin :) ) luvattua aikaisemmin.
Pieni lepohetki oli tässä kohtaa paikallaan.

Päätimme lähteä Hirvaskankaalle ajoissa. Puoliviideltä oli esineiden
katselmus ja kuudelta huutokauppa. Minä olin  kyllä ne katsellut etukäteen
netistä, mutta päätimme silti mennä puoliviideksi.

Matkaa oli reilut kolmekymmentä kilometriä ja varasimme noin puoli
tuntia matkaan. Vaikka tie oli todella ruuhkainen olimme suunniteltua
etuajassa. Ajattelimme tehdä pienen pysähdyksen ja koska sopivaa
paikkaa ei tullut päätimme kaikista "kielloista " huolimatta pysähtyä
hetkeksi Hirvaskankaan ABC: llä.
Vähän levottomana halusin kuitenkin jo mennä ja navigaattorikin
kutsui jo meitä sanoilla "Haetaan uusi reitti".
Muutaman kilometrin jälkeen tuo laite käski meidän kääntymään
VASEMMALLE! Oli pikkuisen hankalaa kun oli vain tie joka
kääntyi OIKEALLE ja se vei takaisin sinne mistä olimme juuri
tulleet. Tosin kuvaruudusta näimme että huutokauppa on ihan
vieressä, mutta EI OLE TIETÄ SINNE. Samalla näimme muutaman
muunkin auton meidän perässämme ottavan u-käännöksen.
Tieviitassa luki UURAINEN , sen nyt ainakin pitäisi sinne mennä, joten
sinne. Pieni kylätie kulki läpi metsän, jossa oli kuitenkin paljon
taloja .Navigaattori oli  taaskin eri mieltä, mutta estelyistämme
huolimatta se viimein sanoi." ............... metrin päästä olet perillä!"

Kello oli vähän vajaa puoliviisi ja parkkipaikka oli aivan täynnä. Viisiminuuttia myöhemmin
olikin sitten melkoinen kaaos. Pieni huutokauppakamari oli ääriään myöten täynnä
ja pihalla olevat penkitkin melkein. Jäin pyörittelemään esineitä, kun kaikeksi
onneksi vapaaherra ehti varaamaan meille viimeisiä istumapaikkoja. Väkeä tuli
paikalle koko ajan lisää, koko sen puolitoista tuntisen ajan jona odotimme
tilaisuuden alkavan.

Tasan kello kuusi huutaa kuuluvalla äänellä herra "keisari": "Tervetuloa huutokauppaan Hirvaskankaalle, alle kympin huudot euron nousulla ja yli kympin kahdella eurolla ja aloitetaan.
Kuparipannu mitä tarjotaan?" Sen jälkeen alkoi aikamoinen kuhina. Supatin vapaaherran
korvaan siinä vaiheessa kun viimeinen tarjous oli 35 euroa. " Minä olisin myynyt meidän
varastosta vaikka kaikki pannut jos joku olisi maksanut niistä edes 25 euroa."
Ilmassa oli selkeästi sellainen tunnelma, että oli pakko ostaa jotain tuliaisiksi
koska nyt tänne ollaan tultu, muuten en voi käsittää että monen tavaran hinta
nousi niin korkeaksi. Toki oli myös sellaisia jotka menivät todella edullisestikin.
Ainahan se on kiinni siitä minkälaisia ihmisiä on, mitä kukakin on tullut
hakemaan.

   "Keisari ja keisarinna." Markustakin nappasin monta kuvaa, mutta hän ei pysynyt sekunttiakaan
paikallaan kun makkaroita myi vauhdilla. Joten kuvat sen mukaisia.

Olimme päättäneet istua niin kauan kun viimeinen tavara on myyty, koska meillä ei ollut
minnekkään kiire. Seuraava paikka minne menisimme oli hotelli.
Olin jo kotona katsonut itselleni "muiston" jonka ajattelin huutaa ja tarkastettua
tilanteen, päätin myös niin tehdä. Tietysti laitoin myös itselleni "katon" minkä yli
summa ei saisi mennä. Huutaminen oli todella vauhdikasta ja tavarat vaihtoivat
omistajaa. Makkara ja kahvi jono oli katkeamaton. Vilkuilin varovasti ympärilleni
sen jälkeen kun olin tervehtinyt yhtä kolleegaani ja vapaaherran sisarenmiehen
sukulaisia. Muutama muukin tuttu kasvo näkyi ja epäilin hetken oliko kenties
jokin matkanjärjestäjä tehnyt tänne jonkin sortin bussimatkan, sen verran
etelän ihmisiä näkyi. Tuskin sentään.
Kahden tunnin kuluttua aloimme jo toivoa että tavaramme nostettaisiin myyntiin.
No eihän meillä mikään kiire....Sama toistui kolmen tunnin kohdalla. En voi
käsittää miten jaksoimme istua siinä lähes neljä tuntia. Mutta aurinko paistoi
lempeästi , ilma oli mitä ihanin ja mitä parasta viihdettä ja tuolit
NIIN HYVÄ ISTUA se oli syy......Se miten monet seisoivat nuo mainitut tunnit, sitä
ihmettelin vaikka minäkin aika seisomisen ammattilainen olenkin.
Aurinko alkoi jo laskea ja ilmakin viilentyä, vapaaherra oli hakenut minulle
jo villatakinkin autosta jotta pärjäisin Ja sitten se alkoi.
"MITÄ TARJOTAAN....?" huutaa keisari yhtä kovalla äänellä kuin lähes
neljä tuntia sitten , ei väsymisen merkkiäkään. Uskomatonta.
Supatan korvaan vapaaherralle,"Meidän kepot, kohta mä huudan:"
"Kaksitoista!" kuulen huutavani ja ennenkuin viimeinen kirjain kuuluu huutokaupan
pihassa, huutaa joku jossain kaukaa takanani "Neljätoista!" MITÄ! Siis joku muukin haluaa
MUN KEPOT, olisi pitänyt ilmoittaa sille että ne on MUN! Katson
hädissäni vapaaherraan ja hän taputtaa rauhallisesti kättäni kuin sanoakseen
"Kyllä tämä tästä:" Miten hän voi olla AINA NOIN RAUHALLINEN!!!!
Korotan kahdella eurolla ja takanani tekee samoin. Olkoon, se joku jossain
tuolla takana haluaa ne , melkein lannistun. Silloin tuo sankarini mun,
vapaaherra huutaa.... Vilkaisen häneen päin, mitä ihmettä hänkö HUUTAA.
Hän joka oli vannonut ettei ääntänsä korota. Muutaman korotuksen jälkeen
sankarini maksaa kepot,  ojentaa ne minulle:" Näitähän toivoit, ole hyvä!"
Sanattomana tuijotan sankariani ja tuumailen mitä uusia piirteitä
vielä hänestä löydänkään.....

Huutokauppa on saatu päätökseen ja olemme uskollisesti istuneet
loppuun saakka. Ihmiset ottavat vielä kuvia sisätiloista ja jokunen
pyytää yhteiskuvaan julkkisten kanssa. Me päätämme kuitenkin
lähteä keppoinemme. Hauska kokemus ja kannatti tulla olemme
molemmat samaa mieltä. Toivottelemme hyvää jatkoa paikalle.
Onnellisia ja mukavia aikoja" keisari " pariskunnalle.