Ei ihan paras ajokeli......

Katuvalot ovat juuri syttyneet kylätiellemme kun kipittelen
aamutoimilleni. En hae lehteä tänä aamuna postilaatikolta,
vapaaherra saa kerrankin hakea sen itse. Ei siksi ettenkö
voisi sitä nyt hakea, mutta todella usein näin tiistai aamuisin
se tulee vasta viiden jälkeen ja sitten juoksen siellä kurkkimassa
pariin kertaan ennenkuin saan sen mukaani. Päätän lähteä
ilman uutisia jotka eivät tuskin ole sen kummempia kuin
muutenkaan. Siinä samalla kun syön aamiaiseni voin
vilkaista tärkeimmät tietokoneeltakin. Pakkaan tänään
matkaani vain kynän, puhelimen ja tietokoneen ja
tietysti lukemattoman määrän kaikkea mitä nainen yleensä
käsilaukussaan kantaa.
Matka kohti Sipoota voi alkaa, sellainen tavallinen
koulutuspäivä joka meillä on kolme kertaa vuodessa.

Auton trippimittari päälle.....en kyllä ymmärrä miksi teen
niin koska matka on AINA SAMA, koska PAIKKA ON SAMA.
No kuitenkin sen päälle laitan. Yritin päästä lähtemään
normaalia aikaisemmin koska oli luvattu erittäin huonoa
keliä. Vapaaherra varoitteli illalla monta kertaa että ajaisin
rauhallisesti ja ajan kanssa. Ainahan minä! Jostain kumman
syystä en nyt kuitenkaan saanut aikaiseksi lähteä sen
aikaisemmin kuin koskaan muutenkaan, mutta tässä vaiheessa
sitä on turha surra ....matkaan.

Ensi töikseni huomaan että lunta tai oikeastaan räntää sataa
aika lailla ja se jää uhkaavasti ajotielle. Maantiet ovat sohjoiset
ja toivon että moottoritie on aurattu tästä harmittavasta töhnästä
joka yrittää estää etenemiseni. Harmikseni näin ei ole kuitenkaan
käynyt vaan moottoritie on yllätyksekseni aivan yhtä kehnossa
kunnossa kuin jo ajamani. Moottoritielle tultuani jo päivittelen
kun nopeustaulu näyttää 80. Niin että sellainen keli , puhisen alkajaisiksi.
Näen jo kaukaa edessäni autojonon jota saavutan uhkaavasti.
Miksiköhän ne eivät kovempaa etene, ihmettelen? Oma vauhtini
kun ei kuitenkaan ole kuin kahdeksankymmentä. Saavutettuani
autojonon huomaan että nopeus putoaa seitsemään valillä jopa
kuuteenkymppiin ja tuskailen jo tosissani etten missään nimessä
ehdi perille jos vauhti on tätä luokkaa. Päätän laittaa vilkun
päälle ja koettaa ohittamista. Ohittaminen kestää jonkin verran
ja saan huomata että painavakin auto "vipattaa" sohjossa.
Ohitus tapahtuu kuitenkin aivan turvallisesti, mutta tässä
vaiheessa jo rukoilen ettei tarvitsisi ohitella.

Kuuntelen matkoillani paljon radiodeitä koska se leputtaa kummasti
ajatuksia eikä sieltä tule koko ajan liikennetiedotuksia kuka
missäkin on ajanut ojaan tai tie poikki. En tarvitse niitä koska
perille on päästävä joka tapauksessa.

Tunnin ajamisen jälkeen olen päättänyt olla ohittamatta, eli liittynyt
jonoon joka kasvaa kasvamistaan. Näin hitaasti en ole koskaan
matkannut tätä tietä jota kuljen melkein joka viikko. Tällä
kertaa kaistat menee ihan siinä missä itse haluat, kaksi niitä
pitäisi olla. Viereinen on peittynyt paikoin kunnon hankeen ja
paikoin paksuun loskaan. Etenevä tieni on täynnä edellä ajavien
autojen jälkiä ja yritän osua johonkin niistä. Vastaan tulijoiden
joukossa on muutama aura-auto silloin tällöin, toivon
että sellainen olisi jossain edessänikin. Turhaan.....

Kun viimein saavumme lähelle "tunnelialuetta" alkaa hurja
kilpailu kuka pääsee ohitse niistä autoista jotka hitaammin
ajavat, toiveena päästä edes hieman kovemmin. Tunnelissa
ei ole lunta joten ohituskin on turvallisempi. Jokaisen
tunnelin jälkeen palaamme jälleen matelevaan menoon,
mutta kenties turvalliseen menoon.

Kun olen ajanut puolitoistatuntia tuskailen toden teolla, koska
normaalisti tässä kohtaa olen tunnin ajon jälkeen. Vaikka
kuinka yritän ottaa rauhallisesti ettei tästä nyt mennä
sen nopeampaa kun nyt mennään ja tyydynkin siihen
niin ajatukseni alkavat taas lentää. Tuumailen miten
lapseni ja miniäni selviävät pääkaupungin ruuhkissa, he kun
kulkevat niillä ruuhkaisemmilla teillä. Miten tuttu nuori
mies ajelee isoa rekkaa jne. jne.

Onneksi loska helpottaa ja huomaan jossain kohtaa aura
autonkin käyneen kaistallani. Vain yksi auto isossa lumihangessa
on matkani varrella, ei muuta ulos ajoa. Kyllä on upeaa
huomata kuinka varovaisia ihmisest osaavat olla kun haluavat.
Kehäkolmosen loppupää alkaa häämöttää ja lumisade yltyy.
Kaistat häviävät, autot jarruttelevat, aura-auto keskellä tietä.
Autoni kaiuttimestä kuuluu että olen saanut viestin.
Yritän kaivaa oikealla kädelläni kännykkää JOSTAIN...
Arvaan jo keneltä se on, kolleegani on varmasti myöhässä.
Hänen matkansa on ainakin satakilometriä enemmän
kuin minulla ja voin vain kuvitella sitäkin tuloa....
Olin oikeassa , myöhässä jne. Yritän olla tarkkaavainen
ja vastaan vain muutamalla sanalla ja seuraan tarkasti liikennettä.

Hetken päästä ihmettelen mitä muutoksia ne taas ovat tehneet
tänne, kunnes melkein samalla  ymmärrän että
AJOIN OHI Porvooseen menevän moottoritien. Toivon
että mahdollisimman nopeasti tulee liittymä jossa voin kääntää
ympäri. TERVETULOA VUOSAAREN SATAMAAN...
oli kyltti jonka ehdin vilaukselta nähdä kun otin vauhdikkaan
käännöksen tulosuuntaani ja painoin kaasua.
Matkaa sinäänsä ei tullut lisää kuin viisi kilometriä, mutta
muutenkin myöhässä ja tällä kelillä.
Manasin, soimasin ja ennen kaikkea LUPASIN JA VANNOIN
etten enää ikinä pelaa kännykkäni kanssa autossa kunhan
tästä vaan pääsen nopeasti oikealle tielle. Sillä vauhdilla
se kyllä onnistuikin.

Porvoon moottoritie ja pari pikkutietä ja olin perillä, kuin
ihmeenkaupalla vain viisiminuuttia myöhässä (se koukaus
satamassa syy) yleensä olen kyllä ainakin vartin ennen.
Kaikki muutkin myöhässä niinkuin arvelinkin, keleistä
kun ei voi aina tietää.

Kirjoitan tämän tarinan ystävälleni joka aina jaksaa murehtia
minusta että ajaisin rauhallisesti, mitä yleensä teenkin.
Joskus kaasujalka on kepeämpi, joskus ehkä raskaampi.
Periaatteeni on aina ajaa niin ettei sakkoja tarvitsisi maksaa.
(enkä ole maksanut, eikä ole tullutkaan)
Kännykkä on sellainen mitä tulee joskus "räplättyä"
ja puhelut hoidan aina handsfreellä.  Rakas ystävä lupaan
tämän tyhmän kömmähdykseni ansiosta että luen ne viestit
vasta perillä......ehkä....

Illalla ajaessani kotiin päin lumet olivat sulaneet ja nopeus
rajoitustakin taas nostettu, joten matka taittui huomattavasti
nopeammin ja olo oli todella iloinen ja onnellinen.....
Olinhan poikennut halailemassa matkan varrella lapsenlapsianikin...

KUVA EI KYLLÄKÄÄN KERRO KOKO TOTUUTTA KELISTÄ.
KYLÄTIE KYLLÄKIN RAUHALLINEN JA PIENTÄ
ALKAVAA SADETTA JO TIEDOSSA.