Vastaan ja puolesta.....

Kipeistä asioista on joskus vaikea puhua tai yleensäkin ottaa
kantaa, koska on aina joku joka saattaa loukkaantua. On hankalaa
miellyttää kaikkia koska on aina vähintään kaksi osapuolta, eli vastaan
ja puolesta. Joskus asiat kuitenkin pyörivät niin paljon mielessä
että niistä ei pääse eroon ennenkuin ne on kirjoittanut"pois päästä".
Tällaisia ongelmia tuskin kenelläkään on, mutta itselläni nyt kuitenkin
on ja siksi kai tämä blogikin on joskus nähnyt päivän valon.
Itse olen kuitenkin sitä mieltä että jokin jossain haluaa että kirjoitan...........
Varmaan myös jokin joka EI HALUA sitä............

Tänä päivänä meistä jokainen on varmasti nähnyt miten media
valistaa meitä jatkuvalla pakolaisvirralla. Miten tuhannet , tuhannet ja
taas tuhannet ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa ja maansa.
Olemme nähneet joukottain pieniä lapsia itkemässä äitien sylissä.
Lapsia jotka ovat erossa vanhemmistaan ja vaikka mitä.
Olemme nähneet miten komeat nuoret miehet hyvissä vaatteissaan
ovat täyttäneet pelastusveneet. Ristiriitaisia tunnelmia ja varmaan
joskus valokuvaajien tehtyjä provosoivia kuvia.
Asia joka täyttää median. Asia jolla on niin monta mielipidettä
ettei mikään niistä voi olla täysin oikea, mutta ei myöskään täysin
väärä. Asia joka meitä surettaa kun katselemme ihmispoloisia.
Asia joka laittaa vihaksi kun ajattelemme miten oma kansamme
kärsii jos joudumme kaiken liikenevän apumme antamaan heille.
Asia jolla kenelläkään ei tunnu olevan oikeaa vastausta. Oikeastaan
avun antamisen mahdollisuuskin on, mutta kukaan ei voi sitä
toteuttaa. Koska se ei ole mahdollista......

Kun oma äitini noin seitsemänkymmentä vuotta sitten oli vastaavassa
tilanteessa, en osaa edes kuvitella miten vaikeaa on ollut hetki kun
oma koti oli pakolla jätettävä. Miten onnellinen äiti oli kun sai elää
vapaassa maassa ja miten kiitollinen hän siitä oli. Miten erillaista
oli olla pakolainen silloin kun nyt. Nyt me pelkäämme heitä. Miten
he tulevat ja vievät kaiken minkä olemme rakentaneet.
Silloin pakolaiset saivat pelätä valtaväestöä. Miten saada heiltä
hyväksyntä asua ja tehdä töitä heidän maassaan. Muistan miten
tätini kertoi kuinka he tekivät kovasti töitä taloissa jotta he saisivat
sieltä ruoan ja katon päänsä päälle. Jos ei tehnyt töitä, ei saanut
myöskään mitään. Nuoret tekivät kovasti töitä ja näin elättivät
vanhuksiansa. Olen kiitollinen että he aikoinaan pääsivät tänne
koska myös oma elämäni tässä ihmisessä ei olisi mahdollista.
Kiitollinen että äiti sai jäädä ja löysi isäni. Tietysti "soluttautuminen"
kanta väestöön ihon ja silmien värin takia oli silloin helppoa ja
minun lapsuudessani kukaan ei koskaan kyseenalaistanut äitini
kotimaata. Vaalea suomineito ja sillä siisti.
Äidin kipeiden muistojen takia olen aina vähän jäävännyt
itseäni näissä pakolais kysymyksissä. Yritän vain ymmärtää
ja kaikkia......Vaikka en silti kaikkea hyväksykkään......

Raamatussa sanotaan (jotain sinne päin) "joskus kaikki kansat
yhdistyvät". Se koska niin on , ei voi kukaan tietää tai onko
koskaan. Vaatii hurjia voimavaroja ihan jokaiselta hyväksyä
mitä sitten tuleekaan. Aina joku pettyy ja aina joku on
onnellinen loppu tuloksesta. Niin tai näin elämä jatkuu.
Yritän ymmärtää ja olla ymmärtäväinen kaiken sen suhteen
mitä jokainen meistä asiasta on mieltä.
KAIKILLA PITÄISI KUITENKIN OLLA KOTI....JOSSAIN...
Silloin ja vain silloin voisimme viettää sitä  onnellista elämää
joka kuuluisi ihan jokaiselle ......

ENKELEITÄ ME TAAS NIIN TARVITAAN HEITÄ.....

Äidin tuoli.....

Joskus luopuminen on vaikeaa, vaikka se olisi vain jokin tavara. Kenties
juuri tavaran kohdalla siksi että siihen liittyy niin paljon muistoja.
Rakkaita muistoja. Kipeät muistothan me yleensä yritämme heittää
roskakoriin, pois mielestä. Tälläkertaa heitän rakkaan muiston "roskakoriin".

Tyhjensimme vuosia sitten vanhempiemme kotia. Rakkaita muistoja
lapsuudesta, eletystä elämästä. Jäljelle jääneitä tavaroita pois nukkuneilta
vanhemmilta. Paljon tavaroita joista oli helppo luopua ja pienoinen
ihmetyskin niiden olemassa olosta. Kaikkea ne säilyttävätkin, niinkuin
meidänkin jälkeläiset aikoinaan ajattelevat meidän esineistämme.
Paljon tavaraa jota ei itse tarvitse, mutta aivan hyvää kenties jollekin tarvitsevalle.
Niin ja sitten niitä tavaroita mistä ei millään voisi luopua  vaikka ei tarvitsisikaan.
Voimakkaat muistot pitävät huolen, että niistä ei voi päästää
irti vaan ne pitää sulloa jonnekin omaan kotiin. Kunnes tulee
sopivampi aika luopua niistä lopullisesti.

Yksi niistä esineitä oli ÄIDINTUOLI. Tuoli jossa äiti istui ja kutoi tai
teki jotain käsitöitä. Tuoli jossa äiti luki. Tuoli jossa äiti katseli televioita,
kunnes nukahti. Tuoli jossa äiti istui kun puhelimme kaikki asiat.
Ahdistus oli niin voimakas etten voinut millään luopua tuolista.
Oli kuin olisin heittänyt palan äitiä pois, vaikka se oli VAIN tuoli.
Siispä päätin laittaa sen kodissani vain JONNEKIN. Yritin
myös lohduttaa itseäni , että se saa arvoisensa paikan kunhan
vapaaherra päällystää sen meidän tyyliin sopivalla kankaalla.
VAPAAHERRA EI KOSKAAN LUVANNUT "LIIAN HANKALA":
Oli aina hänen kommenttinsa. Minä puolestani ajattelin niinkuin
yleensä, että kyllä hän sen tekee kunhan sopiva aika on. Niin hän
on tehnyt ennenkin.

Vuodet vieri ja tuoli löysi kodistamme paikan niinkuin olin arvannutkin.
Tuolin päälystä sen sijaan pysyi aina vaan alkuperäisenä, vaikka
aika ajoin kannustin ja kehuin vapaaherraa miten hän ilman muuta
osaisi sen laittaa. MUTTA EI KUN EI!

Eräänä päivänä päätin että oli aika luopua tuolista, olin valmis siihen.
Minun oli kuitenkin saatava tilalle toinen tuoli. Äidin tuolin oli saatava
uusi koti.

Ilmoitus tori.fi sivuille ja odottamaan. Sähköposti täyttyi(uskomatonta)
nopeasti halukkaista ostajista. Ensitöikseni poistin ilmoituksen ja sen
jälkeen aloin ottamaan yhteyttä kiinnostuneisiin.

Nuori innokas tyttö tuli seuraavana päivänä tuoli ostoksille ja huomasin rahat heti
hänen kädessään. Ilman sen kummempia tinkauksia hän aloitti:" Mä otan sen,
mä olen niin hakenut tällaista. Mä päällystän sen ja sit mä näin jossain lehdessä
sellaisen hopeisen tuolin ja mä laitan siitä just sellaisen. Se on niin ihana!"
Minua nauratti tytön vuodatus , mutta samalla olin iloinen että äidin tuoli
saa varmasti arvoisensa paikan, ehkä pikkaisen eri näköisenä vain.
Tyttö sulloi tuolia pikkuiseen autoonsa ja sai kuin saikin sen sinne mahtumaa.
Se oli nyt matkalla uuteen kotiin.
Oli aika luopua ja hyvillä mielin sen myös tein.

Tuolin paikka oli tietysti täytettävä ja se olikin vain siirtoa valmis.
Eräänä kesäpäivänä kun kävimme Fiskarssissa antiikkimessuilla
löysimme sieltä tuolin joka sopeisi kuin "nappi silmään" tuohon samaiseen
paikkaan. Veisi vähän vähemmän tilaa ja sen vapaaherra lupasi päällystääkin.
Kun hinta oli vielä lähes ilmainen, niin pakkohan se oli tuoda kotiin ja
antaa sille  meillä uusi elämä.

ENSIN SE OLI TÄLLAINEN.....

JA SITTEN VÄHÄN SOPIVAMPI MEILLE....

Katselin uutta tuoliani tyyväisenä ja muistelin äidin tuolia. Aikansa kutakin.
Vähän haikeutta kuitenkin. Olin silti kuulevinani äidin äänen:" Se on paljon
sopivampi nyt, älä murehdi tuoliani. Se on nyt sinun tuolisi ja sinun lapsesi äidin
tuoli." Tiesin että äiti ymmärsi....

Tuolin tehtävä on olla päiväpeitteen "pitelijä" yöllä ja päivisin se lähinnä hoitaa
koristajan virkaa. Joskus istun onnellisena tuolilla ja muistelen menneitä.
Välillä tuumailen mitäkähän tälle tapahtuu kun minusta aika jättää, onkohan
se kenties hopeaksi maalattuna jonkun tytön tai pojan kodissa....

Jännitys oli melkoinen......

Jännitys oli melkoinen, kun astelin äiti vierelläni pitkin
kylätietämme. Tiesin että äidillä on kiireitä, mutta tänään ne
kiireet saivat odottaa. Hänen oli pakko tulla mukaani, koska näin oli tapana.
Äiti muistutti koko matkan miten minun pitäisi kulkea, koska
huomenna hän ei olisi enää mukana neuvomassa. Kuuntelin
äitiä vähän sillä asenteella että KYLLÄ MINÄ OSAAN !
Toisaalta en ollut ihan varma  pärjäisinkö. Outo kylätie,
olimme muuttaneet vain kolmekuukautta aikaisemmin synnyinkodistani
toiselle paikkakunnalle vähän isompaan taloon. Meillä kun ei
ollut autoa niin liikkuminen oli aika hankalaa, bussillekin
oli matkaa parikilometriä. Omavaraisia oltiin ja isä hoiti yleensä
kauppaostokset äidin ohjeilla kirkonkylässä käydessään.
Joten päiväni kesällä kuluivat omassa pihapiirissä.

Tänään kaikki kuitenkin mullistuisi ja pääsisin kouluun. Minulle
se tosiaan oli pääsemistä. Koko kesänä en ollut nähnyt yhtään ikäistäni
lasta ellei serkkuani oteta huomioon joka kävi meillä kyläilemässä. Oikeastaan en
edes tiennyt missä heitä asui, ainoastaan naapurin pojat tiesin. Toinen
minua paljon nuorempi ja toinen taas vastaavasti paljon vanhempi.
Kolmekilometriä tuntui pitkältä matkalta kävellä pienillä jaloilla,mutta
se että saisi kavereita oli sen arvoista.
Pihamaalla oli paljon lapsia ja minua peloitti ihan hirveästi, tuntui että
kaikki tunsivat toisensa ja minua ei kukaan. Ystävällinen opettaja
otti meidät vastaan ja hän puheli jotain äidin kanssa kun minä tuijottelin
uusia tuttavuuksiani.
Samaan luokkahuoneeseen laitettin ykkös,kakkos ja kolmasluokkalaiset.
Toivoin kovasti viereeni jotain kivaa tyttöä ja kauhuni oli suunnaton
kun eräs pyöreä poskinen poika laitettiin minun viereeni. En voinut
ymmärtää että jouduin pojan viereen ja pelkäsin etten saa kenestäkään
tytöstä ystävää kun tuo  tuossa istuu.
Jossain kohtaa ystävystyin läheisesti yhden kauniin kiharatukkaisen
tytön kanssa. Hänestä tuli sydänystäväni, elämäni ensimmäinen
sellainen. Hän oli juuri sellainen tyttö kuin halusin itse olla.
Kouluun oli kiva mennä kun hän oli siellä ja jatkossa ne muutkin
oppilaat olivat tosi mukavia, sekä ihana opettaja joka toisen vuoden
jälkeen jäi ikävä kyllä eläkkeelle. Lämmöllä muistan myös häntä......

Jännitys oli melkoinen, kun astelin ainokaisen poikani kanssa
hänen ensimmäisenä koulupäivänä kohti koulua.
Tunsin suuren möykyn rinnassani, luopumisen tuskaa tai jotain.
Lasta jännitti varmaan yhtä paljon kuin äitiä, mutta eri asiasta.
Yksi vaihe lapsen elämässä oli taakse jäänyt ja kun kotona ei
enää ollut pientä päiväkotilaista äidistä tuntui että maailma riisti
lapsen. Lapsen elämä oli tästä päivästä aikataulutettua, niinkuin
meillä vanhemmilla. Kaikki kuuluu elämään, mutta en ole kuullut
kenenkään äidin sanovan:"Voi kun tuo lapsi kasvaisi ja menisi kouluun."
Sen sijaan olen monenkin kuullut ihmettelevän minne ne vuodet
hävisivät vaikka joskus oli raskastakin valvoa lasten kanssa.
Lapsestani kasvoi reipas koululainen joka meni mielellään kouluun
ja hänellä oli yhtä reippaita koulutovereita. Aika kului ja haikeus
hävisi, koulu oli osa elämää. Ensimmäinen päivä jäi muistoihin....

Jännitys oli melkoinen, minulla. Mutta varmasti myös lapsenilapsella
joka juuri aloitti koulun käynnin. Kesällä hänen käydessään meillä,
puhelimme asiasta ja häntä jännitti jo siitä puhuminenkin ja siksi
päätin olla hiljaa asiasta jotta hän voisi viettää lomansa iloisissa
merkeissä.
Kun tiesin kouluaamun niin jälleen kuin suuri möykky olisi ollut
rinnassani niinkuin silloin kerran kauan sitten, hänen isänsä
ensimmäisenä koulupäivänä. Luopumisen tuska ei ollut mielestäni
se asia , koska se tuska on vaan vanhemmilla. Se tuska oli enemmänkin
elämän jatkuminen. Tunsin ehkä itseni hitusen vanhemmaksi kuin
olen muistanutkaan. Miten tämä polvi jo kasvaa ja elää täysillä
elämää joka itsellä on eletty jo kauan sitten ja minkä oma lapsikin
on elänyt jo kauan sitten.
Miten juuri äsken pidin sylissäni juuri syntynyttä omaa lastani, suurta ihmettä.
Vain hetki sitten oli käsivarsillani pieni lapsenilapsi ja nyt koululainen.

Työpäivä tuntui pitkältä kun mietin  miten hänen päivänsä oli mennyt. Soitin
heti työstä päästyäni ja niinkuin arvasinkin sieltä vastasi iloinen poika.
Koulussa oli tietysti kivaa ja mukava opettajakin. Olivat  tutustuneet toisiinsa
ja muutenkin TOSI KIVAA. Iloisella mielellä hän kertoi menevänsä sinne
huomenna ja ylihuomenna ja. ja ja .niin edelleen.....

Jännitys on melkoinen elämän varrella monen monta kertaa, mutta eri syistä.
Jännitys purkautuu usein iloiseen helpotukseen. Miten hauskaa jokin
asia voikaan loppujen lopuksi olla ja pieni jännitys tekee siitä vielä
hauskemman.
Saapi nähdä millaisella mielellä sitä olen kun Päiväsäde ja Suloisuus
aikanaan kouluun menevät. Onkohan jännitys samanmoista, aika näytää.
Nyt toivotan esikois lapsenlapselleni ja muille koululaisille turvallista
ja onnellista koululaisen elämää.....

SUOJELUSENKELEITÄ KAIKILLE KOULULAISILLE.....

Hirvaskankaalle huutokauppaan.....

En ole mitenkään erityisen kova katselemaan televisio- ohjelmia,
olen enemmänkin netti -ihmisiä. Haen jos jotakin luettavaa sisustuksesta
mielenhallintaan ja siltä väliltä. Yksi ohjelma on kuitenkin mitä on
tullut seurattua, tosin vasta viime talvena. Se on tämä Huutokauppakeisari.
Tämä suomalainen suora sanainen mies ja hänen sympaattinen vaimonsa
ja tietysti Markku "ihmemies" ovat olleet monen muunkin seuratuimpia
ohjelmia. Vanhat romut  ovat minun ja vapaaherran kiinnostuksen
kohteita olleet aina, niin ohjelmakin on niin sanotusti vienyt
mennessään. Siinä kotisohvalla talven pimeinä iltoina vihjailin
vapaaherralle, kun kesäloma koittaa ja jos huutokauppa päivä sopii
niin sinne mennään....

Perjantaiaamu oli se aamu kun sitten vihdoin viimein sinne pääsimme
lähtemään. Se oli viimeinen kesäloma perjantai, kahtena edellisenä
perjantaina ei ollut huutokauppaa ja seuraavana olisinkin jo töissä.
Päivä oli hyvin aikataulutettu, muut viikonlopun päivät olivatkin
sitten rennompaa "visiteeraamista".
Lähdimme hyvissä ajoin, kun joskus näillä meidän matkoilla  voi
löytyä yllättäviäkin juttuja. Tosin tälläkertaa ei ollut tarkoitus
pysähtyä minnekään kirpputorille, vaan suunnata suoraan Jyväskylään.
Jo alkukesällä teimme itsellemme "kiellon", jotta karttaisimme ABC
tyyppisiä paikkoja kun on kysymys kahvihetkestä. Ihan vaan sen
takia että Suomi on täynnä ihania kahvipaikkoja ja jo kannatuksen
vuoksikin. Ajettuamme noin kolmesataa kilometriä kuski vaati
päästä kahville ja pienelle paussille. Yritimme kuumeisesti etsiä sopivaa
pysähdys paikkaa. No valitettavasti ne olivat pääsääntöisesti huoltamoita ja
siksi eräs Neste kahvila mistä oli upeat näkymät järvelle sai kelvata.

Matka jatkui vielä reippaat satakilometriä ja olimme kuin olimmekin
ajoissa paikalla. Saavuimme hotellille ja koska huoneen luovutukseen
oli vielä aikaa päätimme syödä tässä välissä lounaan. Ihan huippu hyvä
salaattipöytä ja todella mureaa stroganoffia. Varmaan kallein lounaamme
ikinä! Mutta HYVÄÄ OLI!!! Hotellin ikkunoista avautui upea näky
Jyväsjärvelle. Hotellin asukkaista joku näytti käyvän siellä uimassakin.
Huone vapautui kuin tilauksesta (siis tilattu se olikin :) ) luvattua aikaisemmin.
Pieni lepohetki oli tässä kohtaa paikallaan.

Päätimme lähteä Hirvaskankaalle ajoissa. Puoliviideltä oli esineiden
katselmus ja kuudelta huutokauppa. Minä olin  kyllä ne katsellut etukäteen
netistä, mutta päätimme silti mennä puoliviideksi.

Matkaa oli reilut kolmekymmentä kilometriä ja varasimme noin puoli
tuntia matkaan. Vaikka tie oli todella ruuhkainen olimme suunniteltua
etuajassa. Ajattelimme tehdä pienen pysähdyksen ja koska sopivaa
paikkaa ei tullut päätimme kaikista "kielloista " huolimatta pysähtyä
hetkeksi Hirvaskankaan ABC: llä.
Vähän levottomana halusin kuitenkin jo mennä ja navigaattorikin
kutsui jo meitä sanoilla "Haetaan uusi reitti".
Muutaman kilometrin jälkeen tuo laite käski meidän kääntymään
VASEMMALLE! Oli pikkuisen hankalaa kun oli vain tie joka
kääntyi OIKEALLE ja se vei takaisin sinne mistä olimme juuri
tulleet. Tosin kuvaruudusta näimme että huutokauppa on ihan
vieressä, mutta EI OLE TIETÄ SINNE. Samalla näimme muutaman
muunkin auton meidän perässämme ottavan u-käännöksen.
Tieviitassa luki UURAINEN , sen nyt ainakin pitäisi sinne mennä, joten
sinne. Pieni kylätie kulki läpi metsän, jossa oli kuitenkin paljon
taloja .Navigaattori oli  taaskin eri mieltä, mutta estelyistämme
huolimatta se viimein sanoi." ............... metrin päästä olet perillä!"

Kello oli vähän vajaa puoliviisi ja parkkipaikka oli aivan täynnä. Viisiminuuttia myöhemmin
olikin sitten melkoinen kaaos. Pieni huutokauppakamari oli ääriään myöten täynnä
ja pihalla olevat penkitkin melkein. Jäin pyörittelemään esineitä, kun kaikeksi
onneksi vapaaherra ehti varaamaan meille viimeisiä istumapaikkoja. Väkeä tuli
paikalle koko ajan lisää, koko sen puolitoista tuntisen ajan jona odotimme
tilaisuuden alkavan.

Tasan kello kuusi huutaa kuuluvalla äänellä herra "keisari": "Tervetuloa huutokauppaan Hirvaskankaalle, alle kympin huudot euron nousulla ja yli kympin kahdella eurolla ja aloitetaan.
Kuparipannu mitä tarjotaan?" Sen jälkeen alkoi aikamoinen kuhina. Supatin vapaaherran
korvaan siinä vaiheessa kun viimeinen tarjous oli 35 euroa. " Minä olisin myynyt meidän
varastosta vaikka kaikki pannut jos joku olisi maksanut niistä edes 25 euroa."
Ilmassa oli selkeästi sellainen tunnelma, että oli pakko ostaa jotain tuliaisiksi
koska nyt tänne ollaan tultu, muuten en voi käsittää että monen tavaran hinta
nousi niin korkeaksi. Toki oli myös sellaisia jotka menivät todella edullisestikin.
Ainahan se on kiinni siitä minkälaisia ihmisiä on, mitä kukakin on tullut
hakemaan.

   "Keisari ja keisarinna." Markustakin nappasin monta kuvaa, mutta hän ei pysynyt sekunttiakaan
paikallaan kun makkaroita myi vauhdilla. Joten kuvat sen mukaisia.

Olimme päättäneet istua niin kauan kun viimeinen tavara on myyty, koska meillä ei ollut
minnekkään kiire. Seuraava paikka minne menisimme oli hotelli.
Olin jo kotona katsonut itselleni "muiston" jonka ajattelin huutaa ja tarkastettua
tilanteen, päätin myös niin tehdä. Tietysti laitoin myös itselleni "katon" minkä yli
summa ei saisi mennä. Huutaminen oli todella vauhdikasta ja tavarat vaihtoivat
omistajaa. Makkara ja kahvi jono oli katkeamaton. Vilkuilin varovasti ympärilleni
sen jälkeen kun olin tervehtinyt yhtä kolleegaani ja vapaaherran sisarenmiehen
sukulaisia. Muutama muukin tuttu kasvo näkyi ja epäilin hetken oliko kenties
jokin matkanjärjestäjä tehnyt tänne jonkin sortin bussimatkan, sen verran
etelän ihmisiä näkyi. Tuskin sentään.
Kahden tunnin kuluttua aloimme jo toivoa että tavaramme nostettaisiin myyntiin.
No eihän meillä mikään kiire....Sama toistui kolmen tunnin kohdalla. En voi
käsittää miten jaksoimme istua siinä lähes neljä tuntia. Mutta aurinko paistoi
lempeästi , ilma oli mitä ihanin ja mitä parasta viihdettä ja tuolit
NIIN HYVÄ ISTUA se oli syy......Se miten monet seisoivat nuo mainitut tunnit, sitä
ihmettelin vaikka minäkin aika seisomisen ammattilainen olenkin.
Aurinko alkoi jo laskea ja ilmakin viilentyä, vapaaherra oli hakenut minulle
jo villatakinkin autosta jotta pärjäisin Ja sitten se alkoi.
"MITÄ TARJOTAAN....?" huutaa keisari yhtä kovalla äänellä kuin lähes
neljä tuntia sitten , ei väsymisen merkkiäkään. Uskomatonta.
Supatan korvaan vapaaherralle,"Meidän kepot, kohta mä huudan:"
"Kaksitoista!" kuulen huutavani ja ennenkuin viimeinen kirjain kuuluu huutokaupan
pihassa, huutaa joku jossain kaukaa takanani "Neljätoista!" MITÄ! Siis joku muukin haluaa
MUN KEPOT, olisi pitänyt ilmoittaa sille että ne on MUN! Katson
hädissäni vapaaherraan ja hän taputtaa rauhallisesti kättäni kuin sanoakseen
"Kyllä tämä tästä:" Miten hän voi olla AINA NOIN RAUHALLINEN!!!!
Korotan kahdella eurolla ja takanani tekee samoin. Olkoon, se joku jossain
tuolla takana haluaa ne , melkein lannistun. Silloin tuo sankarini mun,
vapaaherra huutaa.... Vilkaisen häneen päin, mitä ihmettä hänkö HUUTAA.
Hän joka oli vannonut ettei ääntänsä korota. Muutaman korotuksen jälkeen
sankarini maksaa kepot,  ojentaa ne minulle:" Näitähän toivoit, ole hyvä!"
Sanattomana tuijotan sankariani ja tuumailen mitä uusia piirteitä
vielä hänestä löydänkään.....

Huutokauppa on saatu päätökseen ja olemme uskollisesti istuneet
loppuun saakka. Ihmiset ottavat vielä kuvia sisätiloista ja jokunen
pyytää yhteiskuvaan julkkisten kanssa. Me päätämme kuitenkin
lähteä keppoinemme. Hauska kokemus ja kannatti tulla olemme
molemmat samaa mieltä. Toivottelemme hyvää jatkoa paikalle.
Onnellisia ja mukavia aikoja" keisari " pariskunnalle.

Puolipäivää Nauvossa...

Tuumailimme vapaaherran kanssa,että voisimme tehdä pikku
retken Nauvoon jonain kauniina aurinkoisena päivänä.
No välillä on tuntunut siltä jos aurinko paistaa niin autoa ei kerkeä
ulos ottamaan kun on jo pilvistä. Siispä meidän oli vain päätettävä
päivä milloin lähdetään, muuten olisi koko reissu jäänyt tekemättä.

Päivä oli tietysti pilvinen ja pieni sateen uhkakin oli olemassa.
Pakkasin mukaani lämmintä vaatetta , ettei vilu ainakaan pääsisi
yllättämään. Pilvet alkoivat kuitenkin väistyä pikku hiljaa ja aurinkokin
muistutti meitä läsnä olollaan...aina välillä.

Ensimmäinen pysähdys oli tietysti lossi ranta ja siellä sitten tuulikin
niin lujaa että olin valmis palaamaan kotiin. Aaltojen loiske ei
houkuttanut minua nousemaan lossiin. Vapaaherran mielestä ei ollut
myrsky eikä mikään....

Nauvon puolelle päästyämme kunnioitin vielä enemmän kuin aikaisemmin niitä jotka joka päivä
kulkevat tämän matkan töihin tai kouluihin tai mihin milloinkin.

Matkamme tarkoitus oli , kuinkas muutenkaan käydä muutama kirppis/antiikkiliike. Olimme
lähteneet kuitenkin sen verran myöhään liikkeelle että oli jo lounas aika ja verensokerini
oli sen verran alhaalla , jotta toivoin jonkinmoisen paikan löytyvän ja pian.
Kävelimme rantaa ristiin rastiin ja vertasimme ruokalistoja ja hintoja.
Hmm. kaalilaatikkoa reilulla kymmenellä eurolla. Ei houkuttanut ja se tuntui
liian raskaaltakin tulevaan kävely määrään. Löysimme pienen kodikkaan
rantaravintolan( nimi pitäisi aina laittaa muistiin) salaatti oli kohtuu
hintaista ja kun se saapui niin yhtä herkullista miltä se näytti.

Lounaan jälkeen istuimme katsellen toinen toistaan upeimpia veneitä jotka
oli ankkuroitu rantaan. Jotkut lähdössä ja toiset tulossa. Ranta täynnä kojuja
joissa myytiin hyvällä alennuksella merkkivaatteita joiden hinnat olivat
mielestäni vieläkin aika huimia, mutta tietysti myös laadukkaita. Takki päällä
kulkiessani en edes voinut ajatella tarvitsevani hellemekkoa, mutta kenties joskus....

Matkalla lounaalle olimme bonganneet jo kohteen , siispä suuntasimme sinne.
Hieman kulunut rakennus ei liiemmin houkutellut sisälle, mutta eipäkai täällä
muutakaan ollut. Varovasti astuimme sisään ja toivoin että katseltavaa
löytyisi.

Esite oli ihan itse tehty ja jotenkin aika vaatimatonkin. Mutta kun astuin paremmin
sisälle paikka oli aivan ihana. Heti näki että paikka oli sydämmellä tehty
tavarataivas. Upeita vanhoja esineitä ja huonekaluja kauniisti aseteltuna.

Tapamme mukaan kujimme yhdessä ja erikseen. Yksin kulkiessani aina välillä
huomasin että vapaaherra tutkii jotain todella tarkkaan ja halusin tietysti ottaa
selvää mitä hän on löytänyt.
"Mitä löysit?", kyselen "Tämä on vanha kauppa ja tämä tässä on entinen lihatiski!"
selittää vapaaherra. "Ahaa..", on kommentini. Tuumailin mielessäni että niinkuin
tiskejä katselet , oliskohan pitänyt sittenkin mennä vaan kotikauppaan jos ne
tiskit on kiinnostavammat kuin nämä ihanuudet. Olen ihan hirveä hypistelijä
ja yleensä kaikkeen minun pitää koskea mikä silmälle näyttää kauniilta.
Tiedän että se ei ole fiksua, mutta olen nyt vaan sellainen eli aikaa kuluu
näissä unelma paikoissani. Vapaaherra taas kävelee kädet taskussa ja kallistelee
päätään ja vain osto aikeissa koskee.
Olen hypistellyt suurin piirtein kaiken mitä olen halunnut ( ostaa en halunnut mitään)
ja katselen kuinka vapaaherra kauenpana hypistelee seinää ja jotain ovea.
Häviää välillä ja taas tuijottaa jotain kaappia. Minun on ihan pakko mennä
kysymään onko jotain vialla vai mitä kummaa hän touhuaa. Vapaaherran
silmät loistavat kun saavun hänen lähelleen. "Tämä ON OLLUT KAUPPA!
tämä tässä on pakastekaappi ja tämä tässä on maitokaappi ja tuleppas tänne. Tästä
pääsee ulos tämä on lastauslaituri. Nyt muistan olen tuonut joskus kauan sitten
tänne useasti tavaraa......" Tätä selitystä jatkuu vaikka kuinka kauan ja voin
vain verrata sitä taas niinkuin joskus ennenkin KUN LAPSELLE ANTAA MIELUISAN
LELUN! Siltä se kuulosti. WAU, MIKÄ NOSTALGINEN HETKI!
Tässä putiikista vapaaherra tuskin näkee  mitään esineitä, vain sen kaupan
entisessä loistossaan....

Nostalgia hetken jälkeen suuntamme oli kotiin päin ja matkalla oleva Parainen
saisi olla seuraava pysähdys, jossa sitten ensimmäiseksi joimmekin kahvit.
Paraisilla olikin ihan oikea Osto ja myyntiliike, eikä mikään perinteinen
kirppis. Ystävällinen rouva tervehti meitä iloisesti ja kun olimme tutkineet
kaikki mielenkiintoiseksi havaisemamme tavarat ja lähtemässä pois
kiitellen . Hän huikkaa vielä meille:" Annan teille avaimen voitte mennä tuonne vintille
siellä on vaikka mitä!" Vapaaherra nappaa avaimen ja hämmästyneenä
eleestä kiipeäämme vintille. Siellä tosiaan oli vaikka mitä, mutta
ei meille.

Kenties kuumuus vintillä tai jokin muu sai minut voimaan huonosti ja toivoin
että lähtisimme mitä pikimmin kotiin. Toiveeni täytettiin ja kotitalo häämötti
onneksi ennenkuin vatsani tyhjeni kokonaan.
Matkalla voi sattua kaikenmoista sen nyt ymmärtää, onneksi olemme näillä meidän
reissuillamme  suuremmilta kommellluksilta välttyneet.
Aurinko paistoi lämpimästi kun joimme ilta kahvia terassilla ja huono-olokin oli
tiessään. Inventaariona päivälle oli taas sama kuin usein ennenkin.
Ei sen matkan niin kauas tarvitse olla eikä niin erikoinenkaan, kunhan
se on oman näköinen niin aina on mukavaa.....

Rakas suku.....

Tällä kertaa tuumailin että veljelläni on joku "pakkomielle" ja
tämä tällainen on jonkinlainen sukuvika. Tarkemmin ajateltuna
tulin kuitenkin siihen tulokseen , että se oli vain TOIVE.
Toive joka kuulosti ensi kuulemalta, oikein hyvältä.
Nimittäin se että olisimme kerrankin saman pöydän ympärillä
minä ja minun jälkeläiseni ja samoin hän jälkeläisineen.
Meitä ei nyt niin montaa ole, mutta kun asumme kaikki eri paikkakunnilla
ja joukossa on vuorotyöläisiä niin järjestäminen on hivenen hankalaa.

Vähän viileänä mutta sateettomana lauantai päivänä se kuitenkin oli mahdollista.
Lapsemme perhe oli tullut jo aikaisemmin viikolla meille ja lähdimme
yhdessä Paimioon. Lapset halusivat matkustaa meidän autossa, joten
poikani kiltisti siirsi kaikki kolme turvaistuinta meidän autoomme.
Kun auton ovet sulkeutuivat alkoi armoton puheen sorina, jokainen
vuorollaan myös tarkisti aukeavatko tämän auton ikkunat yhtä hyvin
kuin vanhempien autossa. Aukenivathan ne ja minun oli jo ehdotettava
vapaaheralle ikkunoiden lukkoon laittoa, kun pelkäsin että lippalakit
lentävät avonaisesta ikkunasta ulos. Onneksi pojat rauhoittuivat ennen sitä.
Vaikka he matkustavat 150 kilometriä mummalaan eli matkan teko on tuttua,
silti viiden minuutin päästä kuului ensimmäinen pieni ääni :"Koska ollaan perillä:" sen
jälkeen oli vuorossa toinen ääni ja sama jatkui vähän väliä vaikka
lohduttelinkin  :"Ihan kohta."

KUVA EI OLE OMA VAAN OLEN KOPIOINUT SEN CAFE ATSALEAN SIVUILTA.

Perille päästyämme pojat hieman epäillen kyselivät :"Onko TÄMÄ
RAVINTOLA?" Talo ei ehkä muistuttanut tavallista ravintolaa, mutta
tiesin että tunnelma oli parempi kuin monessa sellaisessa mitä
nimitämme ravintolaksi.
Pieni kodikas, siisti, tunnelmallinen, hyvän hengen omaava paikka
oli juuri sellainen paikka joka sopii tapaamisemme henkeen.
Olin toivonut käydessäni siellä aikaisemmin , että lounaalla olisi
jotain jota pienetkin lapset mielellään söisivät kun mukanamme
oli neljä alle kouluikäistä. Toive oli toteutettu yli odotusten. Siinä
kohtaa kyynelehdin jo ensimmäisen kerran tai sittenkin toisen.
Ensimmäisen ehkä siinä pihalla kun olimme siinä kaikki yhdessä tai sittenkin
muutama lisä kyynel siitä että yksi meistä ei päässyt vaan oli sairaana.
Huone johon kaikki mahduimme oli kuin lapsuutemme kodista , ikkunoiden
pelargonioita myöten. Ruoka oli ihan parasta ja lapset kuin aikuiset
söivät jokaista murusta myöten. Jälkiruoaksi kahvia ja britakakkua.
Varsinkin meidän naisten mielestä kakku oli ihan taivaallista ja hyvin
se näytti miehillekin maistuvan. Lapsille maistui jäätelö.

SUKU ON TÄRKEIN JA RAKKAIN.  Kaikki eivät aina voi tätä allekirjoittaa
ja minäkin allekirjoitan sen että nämä jotka täällä ja kotona sairaana oleva
ovat niitä .

SUKU ON RASITE. Joskus asiat menevät niin tahtomattaan tai omasta
ajattelustamme , silloin kaikki muuttuu ja vaikka kuinka yrittää tai ei ole
tarvetta muuttaa ajatuksiaan. Voi kuinka pahoillani olenkaan kuka joutuu
näin ajattelemaan......

OLEN OMA SUKUNI. Suku johon synnyi ja vartuin ja suku johon liityin.

SUKU ON AINA VAIKKA KETÄÄN MUITA EI OLISIKAAN PAITSI MINÄ.
Tätäkään en kenellekään toivo, vaikka moni ajattelee kunka ystävät ovat montakertaa
parempia kuin suku....

OLEN SUKUNI JATKAJA TAI SEN LOPETTAJA. Näitä asioita ei
harteillemme tänä päivänä onneksi laiteta niinkuin ehkä ennen. Oli tärkeää
että suvulle oli jatkaja oli ikävää jos olit se johon suku loppui...

Veljeni oli teemaksi ottanut äitimme suvun ja sen historian. Emme pohtineet
edellämainittuja asioita, mutta sillä hetkellä ne ajatukset kyllä pyörivät
mielessä. Suku olisi voinut loppua, koska äitimme perhe sairastui vakavasti
ja olivat lähellä kuolemaa. Perhe parani ,olivat rakkaita toisilleen ja suku jatkui....
meidän onneksemme.....
Kuuntelimme keskittyneesti veljeni  kertomusta, nuoret hieman hämmentyneenäkin
koska he kuulivat asioita ensimmäistä kertaa, tarinoita joista eivät tienneet mitään.

Vapaaherra yritti parhaansa mukaan viihdyttää pikku väkeä joka kirmaili
kahvilan ihanassa puutarhassa. Hetken päästä hekin palasivat sisälle ja tutkivat
koko talon leikkitarvikkeet ja niitähän löytyi tosi paljon. Niitä riitti ihan
jokaiselle ja aika kului....

Keskipäivä alkoi muuttua alkuillaksi. Siinä me olimme kaikki yhdessä
seuraavasta kerrasta ei kukaan voi tietää. Katselin rakkaitani ja kiitin
samein silmin tästä ihanasta onnellisesta päivästä kun saimme vietää yhdessä.
Tunsin miten hyvillään äiti ja isä sieltä pilvenreunalta katselivat
jälkeläisiään ja miten veljeni poika heidän seurassaan oli ihan yhtä iloinen
kuin mekin, että hän jätti jälkeensä pienen prinsessan joka ilostuttaa
ja lohduttaa meitä täällä.
Kyllä, kyllä tämä suku on niin rakas.....

MOLEMMAT KUVAT OVAT CAFE ATSALEN NETTI SIVUILTA OTETTUJA ELI
EIVÄT OLE OMIA KUVIANI.

Jos jostain syystä et ole vielä täällä käynyt niin suosittelen.