ollut iltayöstä kirkossa tai kenties jossain muualla valvomassa. Veikkaan
jälkimmäistä. Kylä huokui hiljaisuutta, kun katselin ikkunasta ja muistelin
eilistä erillaista tapahtumaa joka vieläkin kosketti.
Palauduin nopeasti maan pinnalle ja kyselin vapaaherralta milloin lähdetään
kohti seuraavaa erillaista tapahtumaa. Hän oli sitä mieltä että vartissa ajaa
ja tähän tilaisuuteen ei varmasti ole tunkua.
Lähdimme ajoissa kun se nyt kerran kuuluu tapoihimme. Olimme matkalla
Turun Tuomiokirkkoon. Olimme jo aikaisemmin tehneet treffit opiskelu
ystävämme kanssa tuomikirkon portaille, josta voimme sitten yhdessä mennä sisälle.
Tuomiokirkon rappusille oli tehty aivan ihana asetelma kynttilöistä ja kukkasista. Hyvän
mielen saa kyllä pienillä asioilla ja sitähän se oli. Tuomaan hyvää mieltä kirkkoon tulijoille.
Kirkon aula oli täynnä ihmisiä. Toiset olivat tulossa sisältä eli kirkonmeno oli lopussa ja toinen
alkamassa (ruotsin kielinen). Hain silmilläni ovea josta viittomakielen opettajamme oli
puhunut. Kurssiystävämme oli käynyt ennenkin joten hän näytti samassa sen , kun jo itsekkin huomasin. Ovi oli vielä kiinni, mutta oven edessä oli jo jokunen ihminen.
Kun ovet viimein avautuivat astuimme varovasti sisään kuin kysyen SAAKO TULLA?
Huomasimme että vain "kourallinen" ihmisiä oli saapunut paikalle ja kaikki tunsivat
toisensa. Tunnelma oli hiljainen ja vähän jännittynytkin. Tuijottelimme pientä kappelia
ja silmäilimme minne olisi viisainta asettua. Päätimme valita viimeisen penkkirivin, niistä
muutamasta.
Huomasin miten pappi kurkisteli salin puolelle ja tervehti käden nostolla , jokaista.
Näin miten hän keskusteli kanttorin kanssa ja voisin aistia heidän arvelevan syytä
meidän paikalla oloon.
Viimein he tulivat kirkonpuolelle ja sulkivat oven käytävään. He tervehtivät kirkkokansaa
uudelleen ja toivottivat tervetulleeksi.
Kirkko salissa oli hiiren hiljaista. Jostain kumma syystä jopa jännitti vaikkei siihen ollut mitään syytä. Pappi alkoi puhua hyvin hiljaisella äänellä ja samalla viittoa. Yritin epätoivoisesti
pysyä perässä ja minun teki mieli huutaa:"Voisitko puhua kovempaa!" Mutta se ei
ollut tarpeen , koska kukaan muu ei kuullut mitään. Paitsi me kolme.....
Istuimme kuin suolapatsaat paikoillamme kun pappi puhui ja viittoi yhtäaikaa. Tuntui ettei
voi räpäyttää silmiään, ettei putoaisi pois "kärryiltä". Jokainen viitoma oli nähtävä ja
yritettävä ymmärtää kun papin puhe häipyi välillä kirkkosalin uumeniin. Pappi kyseli
välillä kysymyksiä kirkkoväeltä ja niissä kohtaa toivoin UNOHDA ETTÄ ME OLLAAN
TÄÄLLÄ TAI AINAKIN MINÄ! Pappi unohti. Kuului myös jonkin moisia naurahduksia
kirkkoväeltä kun pappi kysymyksillään heitä tenttäsi. Vastauksia emme nähneet, kun
kädet ovat viittomassa aika olennainen osa ja niitä ei näe, ei myöskään ymmärrä.
Tuli kanttorin vuoro ja virren. Ihana nuori nainen hyräili hiljaa virttä ja viittoi. Voisin
vannoa jos näkisimme enkelin puhumassa , se voisi näyttää juuri tältä. Osa kirkkokansasta
viittoi tietysti hänen kanssaan ja osa vain katseli, me mukaan lukien. Aivan kuin
kuulevaisten kirkonmenoissa, osa laulaa, osa ei.
Tuli rukousten aika. Alkoi kuulua hiljaista ääntä , jokainen kykynsä mukaan , osa vain
viittoi. En uskaltanut päästää ääntäkään(?) mielessäni lausuin sanat ja tuijotin vain
pappia. Vieressänikin oli aivan hiljaista.
Pappi kutsui kirkkokansan ehtooliselle, ajattelin että nyt oli vapaaherran vuoro. Hän
oli eilen kassinvartija, tänään voisin minä vuorostani seurata sivusta tapahtumaa.
Täällä ei tarvittu kassinvartijaa ja tuskin olisi tarvittu eilisessä messussakaan.
Ehtoollinen oli tietysti kuin tavallinen ehtoollis tapahtuma lisättynä viittoma.
Kun kaikki muut olivat käyneet ehtoollisella, eräs vanhempi mies nyökkäsi
meille niin ystävällisesti että vieläkin muistan hänen lämpimät silmänsä.
Kuinka ollakkaan myös minä kävelin alttarille vapaaherra ja ystävämme
seuratessa minua. Paikalle päästyäni ymmärsin että olisi ollut epäkohtelistakin
olla menemättä.
Viimeinen virsi vielä tuolta ihastuttavalta "enkeliltä", papin loppusanat ja olimme
ovella menossa pois. Ovella jossa pappi vielä kädestä pitäen toivotti hyvää
pääsiäisen jatkoa ja kiitin samoin ajatuksin. Kiitin mielessäni upesta kokemuksesta...
Lähdimme vielä yhdessä "kirkkokahville" vaihtamaan kokemuksia. Yksi asia
oli jokaiselle meille selvää ihan ensimmäiseksi. Kuinka helppoa on kommunikoida
kun omaa kaikki aistit. Kun menetämme jonkun , vahvistamme toisia tietysti.
Näin kuulevana kun opiskelee viittomaa, kuluu runsaasti energiaa kun muistelee
miten jokin liike tehdään. Samoin käy minkä tahansa kielen tai uuden oppimisen kanssa.
Kuinka itsestään selvänä näitä asioita jokaisessa päivässä pitääkään.
Olen monasti surullinen kun joudun käyttämään viittomaa lapsenlapseni
kanssa, kuinka helppoa olisi vain puhua....Toivon ja rukoilenkin että hän jonain päivänä
puhuu hyvin tai ainakin ymmärrettävästi. Niin tai näin se on ainakin varmaa
onnellista elämää voi viettää vaikka ei kuulisi tai osaisi puhua........
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti