Aika joka meni.....

Tuumailen, haaveilen ja suunnittelen aina kaikenlaista
mitä milloinkin ajassa eteenpäin. Joskus tuntuu että juuri
tämä hetki meni ohi kun liikun jo tulevassa niin voimakkaasti.
Muistan miten lapseni sanoi vähän ennen kuin pääsi
ripiltä:"Äiti alkoi suunnitella mun rippijuhliani kun olin noin
kymmenen." Silloin varmasti havahduin ensi kerran
miten tärkeää on elää juuri tätä hetkeä eikä tulevassa.
Olen yrittänyt muistaa sen ( aika vaikeaa kyllä välillä) mutta
siitä huolimatta tulevaisuuden suunnittelu ON MUKAVAA
enkä muuta tapojani!

Totutusta poiketen olen tällä viikolla elänyt vahvasti menneessä....?....
Ei, ei elämäni onneksi ole vilahtanut pois silmieni edestä.
En ole sairastunut enkä tunne itseäni yhtään sen vanhemmaksi
kuin olen ,tai edes vanhemmaksi mitä olin noin vuosi sitten.
Liekö loppuva kesä vai mikä sitten liekin mutta jokin
korkeampi voima pitää minua kiinni jostain kumman syystä.
Kaipa se selviää aikanaan.

Kirjeenvaihtaja Helena Petäjistön kohtalo on saanut minut
kiedottua valtaansa, suren sitä samalla kun toivon hänelle
runsaasti voimia parantua ja kuntoutua. Edesmennyt isäni
sanoisi jos vielä eläisi:" Ei vieraita surra, vain omia surraan."
No en voi itselleni mitään ja olkoon niin koska tiedän olevani
HIEMAN tunnevammainen.  Joku joskus sanonut sitä
empaattisuudeksikin. Mene ja tiedä.

Muistan kevään ja monet suunnitelmat, kirpputoreilla käydään,
(ei yhdessäkään )kesäteattereita katsotaan ainakin kolme( vain yksi
nähtiin) , vieraita kutsutaan ja käydään ( ei montaakaan nähty)
kotiseuturetkiä ja eväät mukaan , niitä tehtiin ja kaikki
naapurin mökille. Siinä samalla tyhjensimme heidän mustikka
metsänsä. Kävelyretket ystävien ja veljeni ja hänen vaimonsa
kanssa jäivät myös yhteen kertaan kummankin kanssa.
jne. jne.....


Muistan  miten tyhjensimme taloa ja varastoa kaikesta
mitä olemme vuosien varrella säilöneet sen takia ETTÄ
JOSKUS NIITÄ VARMAAN TARVITAAN. No EI tarvittu.
Sieltä ne leijuivat polttolaitoksen piipusta taivaantuuliin ja
ties minne.
Muistan myös miten teimme ensin kaffetupaamme ja sen
jälkeen puuvajaamme . Ne kun viimein oli saatu päivitettyä
tähän päivään, tulikin kosteat ja pimeät illat ja niiden
seurauksena olikin siirryttävä sisälle lämpimään.


Muistan ihanat hetket lapseni lapsien kanssa , silloin ei ollut
kiire minnekään, paitsi välillä vessaan kun kesken leikin ei
olisi malttanut ja sitten tulikin kiire...
Muistan pienet kädet kädessäni, kaulalla. Muistan pellavapään
joka pilkisti peiton alta ja aamuhärässä hymyili varovasti
joko voitaisiin leikkiä. Muistan riemun kiljahdukset kun
kala nappasi onkijalla ja vähän toisenlaisen kiljahduksen
kun maitolasi lensi lattialle.Muistan miten halaattiin kun
heidän oli aika lähteä kotiin. Muistan myös kyyneleen joka
valui poskelleni vaikka yritin pyyhkiä sen pois ennenkuin
kukaan huomaa. .....


Luulin että olin jälleen menettänyt jotain kun olin vain
rakentanut kaffetupaani koko kesän ja jäänyt kaikesta
suunnitellusta paitsi. Kun kuitenkin tuumailin ja viivähdin
menneessä huomasin että olipa joku jäänyt tekemättä
tai johonkin mennyt suhteettomasti aikaa olin kaikesta
huolimatta elänyt onnellisen kesän ja se oli tärkeintä.
Elämä kulkee omalla painollaan, asioita tapahtuu ja joskus
on vain aika olla. On aika muistella ja aika suunnitella.....

Tuumailen usein kuinka onnekas voisikaan olla jos osaisi aina kulkiessa tätä
elämän polkua valita juuri sen oikean polun. Sen polun jossa olisi mahdollisemman
vähän niitä kiviä joihin voisi lyödä varpaansa ja mahdollisemman vähän
niitä kiviä millä satuttaa jota kuta. Sepä ei olekkaan aina niin helppoa.
Siispä ajattelin laittaa tähän pari polkua joita on ihan helppo kulkea....

Kenkä puristaa......

Niinhän se on että eihän sitä aina tiedä mistä sen kaverin
kenkä puristaa ja tämä lainausmerkeissä ja ilman sitä.

Kun "kenkä puristaa" niin jotain on silloin vialla, onko sitten
oma hyvinvointi  pielessä vai toisen hyvinvointi  liiankin
hyvin. Tuumailin tätä yhtenä päivänä erään ihanan Blondin
kanssa.

Olin käynyt keskusteluja aika ahkerastikin onnellisuudesta
ja varsinkin siitä mikä asia kuuluu onnellisuuteen ja mikä
ei. Olin itse sitä mieltä että onnellisuus on niin mahdottoman
pienistä asioista kiinni. Minulle se on aamulla ensimmäisenä
se kun juon lasillisen vettä minkä olen jo illalla laittanut
valmiiksi odottamaan juuri siihen oikeaan kohtaan. Sitten
vain hörppäsen sen ensitöikseni kun laahustan keittiöön.
Mutta voin sanoa että kyllä "kenkä puristaa" jos se lasi on
tyhjä ja joudunkin valuttamaan sitä vettä joka on yön
viettänyt putkistossa. Mrr. Kyllä, pienestä se on onnellisuus
kiinni. Jos niin haluaa.....

Tuumailin Blondin kanssa käytyä keskustelua ja päätin
kulkea omaa onnellista tietäni ja nauttia elämän pienistä
onnellisista hetkistä. Sellaisista vesilasin kaltaisista ja
ehkä vähän isommista, kuten sellaisista että saan
lapseni lapset viikonlopuksi luoksemme. JEE, JEE JA
VIELÄ KERRAN JEE!!!!

Se tosiasia että kenkä TODELLA puristaa on ihan
todellistakin minulle. Valitettavasti.

Se että on syntynyt sellaiseen sukuun äidin puolelta että
jokaisella naisella on vaivaisenluu, siis sukuvika.
Niin ja se että on syntynyt isän puolelta sellaiseen sukuun
että jokaisella naisella on vaivaisenluu, siis sukuvika.
Voin vain kertoa että välillä KENKÄ TODELLA PURISTAA.

Nuorena tyttönä kuvittelin että olen jotenkin erillainen
kuin nuo kuvaamani sukuni naiset, olinhan ulkoisestikin
jo heitä kaikkia päätä pitempi. Olin siis erillaisempi kuin
nuo puolimetriset naiset. Aika pian sain kuitenkin
huomata että yksi yhteinen piirre meillä on. Kenkä puristaa
ja ihan väärästä paikasta.

Sain myös huomata että on syytä välttää korkeita korkoja,
minkä tietysti olin jo oppinut tämän ylipitkän vartenikin
kanssa. Se ei siis tuottanut ongelmia. Lähinnä surin
kun en voinut ostaa niitä ihania kapea kärkisiä, italialaisia
luomuksia tai hohdokkaita aasialaisia halpakenkiä.
Suuntasin jo aika nuorena sinne leveälesti
osastolle mammojen seuraksi. Kuuntelin kauhukertomuksia
leikatuista jaloista jotka eivät enää olleet entisensä.
Siispä olen kiitollinen omille jalkaluilleni kun ne eivät
kaikesta elämisestä huolimatta ole alkaneet särkeä.
Yritän vain kulkea isoissa saappaissani ja ajatella siellä
ylhäällä päässä että toivottavasti siellä alhaalla teidän
on hyvä olla.

Kenkä puristaa siis kenellä mitenkin joko lainausmerkeissä
tai ilman. Onhan se sallittuakin että joskus puristaa ja lujaa
(ei vaivaisenluu ) mutta siinä kohtaa on ehkä hyvä miettiä
miten kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Kuinka moni
kätkee suuret surunsa ollakseen jostain hyvinkin pienestä
asiasta edes hetken onnellinen.......
Kenkä puristaa vain jos sitä itse haluamme.....

                                    Toivottavasti näitä pieniä jalkoja ei kenkä purista......

Lasiseinän takaa.....

Tuumailen jälleen miten eritavalla eri ihmiset vaikuttavat
minuun. Miten toisista tulee ystäviä ja toisista ei millään
vaikka haluaisikin lisätä heidät omaan "haaremiinsa".
Toisen ihmisen läheisyys pelottaa, hämmentää.
On hyvä pysyä välimatkan päässä.
On turvallista olla lasiseinän takana.........

Muistan kun näin Hänet ensimmäisen kerran. Tervehdin Häntä
kuin ketä tahansa jota nyt tervehditään kun samassa tilassa
ollaan. Olin kuullut Hänestä jo paljon , eli tiesin Hänen
ajatusmaailmansa hyvin ja siksi olisin halunnut tutustua
Häneen paremmin. Metsään meni se kerta. Hänellä ei ollut
minulle mitään muuta sanottavaa tämän "Hei" lisäksi.

Seuraava kerta olikin sitten toisenlainen. Yhteinen ystävä
oli kutsunut meidät samaan tilaan joten tällä kertaa Hän ei
pääsisi minulta pakoon. Vain pari ihmistä oli meidän välissä
ja sekin oli minusta liikaa. Halusin päästä puhe etäisyydelle,
vähän kehnosti siinä kuitenkin onnistuin. Olennaista oli kuitenkin
että tämä ihminen tietää että OLEN OLEMASSA.
Välillämme oli vain lasiseinä......

Jostain kummansyystä olin nyt se ihminen joka kaipasi tätä
ystävyyttä. Sisäinen minäni pakotti etenemään vaikka olen
ehdottomasti sitä mieltä että ystävyys suhteet syntyvät rauhassa
ja omalla painolla. Ei ripustautumalla.

Vuodet vierivät ja opin tuntemaan Hänet entistä paremmin.
Kohtaamisia alkoi tulla yhä useammin , välillä juuri silloin
kun kuuntelijaa eniten tarvitsin ja neuvoja kaipasin. Vakuutin
itselleni että kohtalo oli se joka minua kehoitti tähän ystävyyteen.
Hänellä kun tuntuu olevan niin paljon annettavaa ihmisille ei
yksin minulle. Minä nyt vaan satun olemaan yksi näistä
onnellisista.

Kun ihminen omistaa sydämmen joka on niin suuri että siitä
riittää melkein jokaiselle, niin lohduttavia sanoja kuin ihan
hurttia huumoria. On ihan käsittämätöntä. Kun silmät nauravat
ja täyttyvät kyynelistä yhtä aikaa on kyse mielettömästä
empatiasta. Kun suusta tulee tulee ymmärrettävää tekstiä ja
hetken päästä sellaisia viisauksia ettei yhdellä istumalla
tällainen pieni ihminen käsitä. Niin varmasti jokainen ymmärtää
kuinka onnellinen sitä saa olla kun Häneen on tutustunut.
Lasiseinä oli hajonnut......

Kun luen tätä tekstiä huomaan että voin soveltaa sen pariin
muuhunkin ystävään kuin Häneen. Kaikissa heissä on jotain
hyvin samanlaista mutta silti hyvinkin omanlaista.
Poistamme lasiseiniä väliltämme ja tuemme toinentoisiamme
kaikesta sydämmestämme.

Minä ja Hän pystytämme tätä seinää uudelleen. Ei siksi että
olisi erimielisyyksiä, päinvastoin. Etten menisi liian lähelle
etten olisi liian onnellinen .....tästäkin ystävästä.