kohdanneeseen kohtaloon. Yritän päästä elämässä eteenpäin, ainakin
siltä olin. Katsotaan sitä sitten kun astun työelämään
takaisin. Ei siksi että se jotakuta kiinnostaisi vaan siksi, kun/jos
joudun jonain päivänä leikkauttamaan toisenkin jalkani. Saattaa
olla että olen unohtanut toipumiseni niin voinpahan sitten
seurata täältä miten se homma oikein eteni.....
Viimeiset viikot ovat todellakin olleet lepäilyä ja toipumista.
Pappa on hoitanut omaishoitajan virkaa tavalla mitä en suurissa
unelmissanikaan olisi uskonut. Kaikki kodin perusasiat, siivoukset,
ruoanlaitot, piha hommat. Kaikki ilman minkäänlaista toivomusta
että voisitko? Viitsitkö? Ehtisitkö? Näitä ei ole liioin tarvinnut
käyttää. Olen kirjaimellisesti suu auki tuijottanut hänen touhuilujaan.
Jopa ruoanlaittoa hän on opetellut. Olen monesti sanonut että voisit vaikka
jotain opetella, mutta hän on ollut sitä mieltä että minulta se käy
joutuisammin ja hän tekee sitten jotain muuta. No nyt on sitäkin
sitten opeteltu sillä seurauksella että kohta en mahdu enää ovista
kulkemaan. Jos tarviin jalkaleikkauksen seurauksena isommat
kengät käyttööni, niin voin lisätä toipumisen seurauksena isommat
vaatteet käyttöön.
Aivan uskomaton lämpöaalto on hellinyt minua koko sairauslomani aikana.
Kesä vaatteita on ollut ihan pakko kaivaa esille kaappien
syövereistä. Tai oikeastaan olen pärjännyt parilla löysällä hellemekolla.
Vaativampi vaatetus on välittömästi tuonut hien pintaan, niin kuuma
on ollut. KIITOLLINEN SIITÄ!!!!
Kun toipuminen on edennyt siihen pisteeseen että alan taas ajatella
omilla aivoillani, enkä vaan köllöttele Papan hellässä hoivassa.
Itsenäisesti en pysty kulkemaan, koska autolla en voi ajaa vielä.
Enkä liioin kävellä pitkää matkaa, seisomisesta puhumattakaan.
Mutta silti. Olisi mukava pukeutua vaikka johonkin uuteen kesäpaitaan
tai mekkoon.
Köpöttelen paikalliseen naistenvaateliikkeeseen, Pappa pitää huolta kainalo
sauvoistani kun selaan vaaterekkiä tottunein ottein. On ruutua ja raitaa.
On kukkaa ja yksiväristä. Isoa kokoa ja niin pieniä ettei sen kokoisia
aikuisia ole olemassakaan.....kai.
Ystävällinen myyjätär esittelee minulle mekkoa joka on kuulemma
"aivan minun näköinen". Minusta meissä ei ole mitään samaa.
Myyjä kehoittaa minua laittamaan mekon jo olemassa olevien
vaatteiden päälle, luultavasti siksi koska hän varmasti pelkää
että kaadun hänen päälleen, kun keikun ilman keppejä.
Teen työtä käskettyä ja mekko tuntuu hyvältä. Myyjän ilme
kertoo jotain ihan muuta ja päätän vilkaista peiliä. Sen
jälkeen olen samaa mieltä. Myyjä yrittää vielä kohteliaasti
uskotella että tulos voisi olla toinen, jos kuitenkin koittaisin
ilman noita omia vaatteitani jotka ovat mekon alla. Mutisen
jotain epämääräistä ja kerron palaavani asiaan kun olen taas
oma itseni herra, eli kävelen ihan omin avuin.
Kaupan peilissä oli varmasti jotain vikaa naureskelee Pappa
kun puhisen ettei mikään sovi. Olisin vaan niin halunnut
piristää itseäni pienellä ostoksella. Maailmani ei siihen kaadu,
koska en todellakaan ole shoppailija joka palkitsee itsensä
joko, jos on harmitus päivä tai pilalle mennyt päivä. Tämä
oli vain hetkellinen päähänpisto....kai.
Kotona kuljeskelen peilien ohi ja katselen itseäni vähän
joka kulmasta, että mikä niistä olisi minulle vähän armollisempi.
On pyöreä, soikeaa, käsipeiliä ja kokovartalo peiliä. Eroa ei
tunnu löytyvän. Äitini kuva hymyilee hyllyllä. On kuin
hän seuraisi huvittuneena touhuani. Katsoessani kuvaa tarkemmin,
huomaan miten paljon häntä muistutankaan. Samalla muistan
miten rakas ja ihana äiti oli.....juuri sen näköisenä kuin oli.
Miksi en siis minäkin. Kaivan vaatekaapia uudelleen ja löydän kuin
löydänkin jotain päälle pantavaa joka ei purista eikä paljasta
kaikkia muhkuroitani.
Peilit kertovat joskus karua kieltä, sairaus vie välillä voimat,
kivut jatkuu joskus pitempään kuin olisi halunnutkaan, toipuminen
kestää kenties kauemmin kuin oli ajatellut ja kaikkea ei aina voi saada
vaikka haluaisikin.
Mutta onnellisuus on sitä että rinnalla on ihminen joka jakaa
kaiken sen kanssasi.........
Siinä se odottaa katsojaa.....
