kummemmin avautumaan menneestä kesästä, se on mennyt ja
nyt vaan aurinko paistaa.
Päätin viedä Elkkiksen tänä vuonna viimeisen kerran( tai ehkä
viimeisen) ulos kahville, enkä nyt tarkoita mitään oman
terassin kahvittelu hetkeä vaan kirjaimellisesti ULOS.
Pakkasin termospullon kahvia täyteen ja piirakat ja pullat reppuun.
Suunta kohti lähimetsää ja lempireittiäni, niinsanottua kolmen
järven kierrosta.
Kahvihetki näissä maisemissa, voisin sanoa niinkuin se eräs herrasmies
EI HUANO!
Jälleen kerran hiljaisuus oli käsin kosketeltavissa, eihän siinä kyennyt
muuta kuin nauttia hetkestä. Koskaanhan ei tiedä mitä hetken takana
piilee. Onnen hetken takana voi jo suru koputella ovea. Vastaavasti
taas kovankin surun jälkeen voi tuntea ennen kokematonta onnea.
Kotiin päästyäni tuumailin miten tämä elämä kulkeekin ylä ja alamäkeä....
No toisilla se on aika tasaistakin koko matka ja kieltämättä toisilla taas
vain jompaa kumpaa.....
Olen joskus kuullut miten elämän eri vaiheet osuvat kutakuinkin seitsemän
vuoden aikajaksoihin. Niinkuin raamatussa, seitsemän hyvää ja seitsemän
heikkoa vuotta. Oletko koskaan ajatellut elämääsi niin. ....
Elämäni ensimmäiset vuodet olivat niitä kaikkein huolettomampia.
Niinkuin nyt pienellä lapsella voi olla. Suurimmat asiat oli oppia
puhumaan ja kävelemään.
Olihan siellä kaikenmoista, mutta loppujen lopuksi ne taakat kantoi joku
muu. Seuraavat seitsemän olivatkin elämän opiskelua. Pieni ihminen
kasvoi murrosikäiseksi. Sai olla lapsi ja toisaalta halusi olla
jo isompi. Sitten taas jos mieli olla isompi, oli myös velvollisuuksia
( lue.töitä) ja siinä kohtaa pienenä pysyminen oli moninkerroin
mukavampaa.
Seitsemän onnen vuotta olivat ehdottomasti silloin kun aloin
seurustella Elkkiksen kanssa. Siitä seurasi se normaali kulku, kihlauksen
kautta avioliittoon ja parin vuoden jälkeen elämän paras palkinto.
Pieni poika. Pienen perheen elämää. Vaikka menin töihin kuukausi ennen
kuin pieni poikani täytti vuoden, onni senkun jatkui. Sain työpaikan,
juuri sellaisen mitä olin halunnutkin. Vuorotyöläisenä poikamme oli
hoidossa mahdollisemman vähän ja sai näin pehmeän laskun arkeen.
Vietin elämäni parasta aikaa.....
Kovimmat seitsemän vuotta mitkä tulivat elämääni, olivat yhdeksän
kymmentä luvulla. Meitä ei lama lannistanut, ne olivat jotain ihan
muuta. Toki ensimmäiseksi menetin työpaikkani, niinkuin silloin
moni. Itse olin onneksi siinä asemassa, että olin vielä vanhassa
työpaikassa, mutta vapaapäivät kävin harjoittelemassa uudessa.
Mutta. Ensin kuoli äitini ja voin sanoa että se oli elämäni kovin
koulu ja kaipaan häntä vieläkin kovasti....Parin vuoden päästä
kuoli isoäitini. Hän oli läheinen mutta kuolema oli ymmärrettävissä
koska montaa vuotta ei jäänyt sadasta vaille. Sen sijaan vuosi
siitä menetimme Elkkiksen sisaren. Hänen pois menonsa oli
meille kaikille todella raskasta. Samoin kuin äitini hänen pois
menoaan suremme vielä tänä päivänäkin ja olisimme todella
toivoneet että hän olisi luonamme. Vaihdoimme silloin myös kotia.
Ensimmäinen vuosi uudessa kodissa toi kaikenlaista harmia, mutta
selvisimme siitäkin ja luultavasti ne seitsemän sekasorron
vuotta tuli täyteen.....
Aika monta kertaa tämä seitsemän on tullut elettyä ja niinkuin
niinkuin monelle muulle. Onko ne seitsemän vuoden vai kenties
jossain muussa ajassa tapahtuneet en jaksa, enkä oikein haluakkaan
tietää/ajatella.
Onko nyt menossa hyvät vuodet vai kenties parempia tulossa. Tiedä häntä.
Tänään elän hetkessä ja ainakin tunnen olevani hyvin onnellinen......
Polku on valittu, määränpää on tuntematon.......
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti