Vieläkin ovat vahvasti muistoissa lapsuuden pakkaspäivät ja ihan
liian pitkä koulumatka.
Miten leuka ja nenä yrittivät piiloutua kaulaliinaan, sillä seurauksella
että liinaan tuli jäähileitä hengityksestä. Hetkellinen lämmön tunne
oli nopeasti tiessään. Miten sormet paleltuivat siltikin vaikka
äidin kutomia lapasia olisi ollut päällekkäin kuinka monta tahansa.
Rakastin ja rakastan vieläkin syksyä, ilman pakkasia.
Parikymmentä vuotta sitten vietimme kesiä mökillä.
Kun koulut alkoivat olisin viimeistään silloin pakannut
mökin talviteloille ja käpertynyt omaan kotaisaan kerrostalo
kotiini. Mutta ei, joka viikonloppu perheen miesväki halusi
ehdottomasti pakata reppunsa ja suunnata keleistä huolimatta
kesäkotiin. Olihan auringonpaistetta, ihania marjanpoimimisilmoja
ja lämpimiä iltoja kynttilöiden valossa.
Mutta oli myös aamuja jolloin oli pakkasta. Vaikka emme olleet
koskaan myöhempään kuin syyskuun, niin yöpakkasia tietysti
jo silloin voi olla. Ja niin olikin. Illalla tein ylimääräisistä peitoista
pinon lattialle oven eteen, ettei kylmä pääsisi karkaamaan sisään
tai lämpö ulos, miten vaan. Aamun hetki olikin kuin suoraan
lapsuudestani. Pienessä pakkasessa ulkohuussiin ja sitä rataa.
Siinä kohtaa yleensä ukko-kulta sai kuulla kaiken mitä minulla
oli sanottavaa ja vähän ylimääräistäkin.
Se oli ensimmäinen pakkasaamu tänä syksynä....
Tunsin pienen käden poskellani. Se silitti hiljaa poskeani, tukkaani,
kosketti varovasti korvaani. Pieni suu haki poskeani ja monen monta
pientä suukkoa tunsin kasvoillani. Kuuntelin liikkumatta ja liikuttuneena
tuosta hetkestä. Voiko mumma enempää rakkautta saada osakseen, ei voi.
Oli ensimmäinen ajatukseni. Viimein otteet muuttuivat hieman
voimakkaammaksi, hellyyden osoittaja ilmeisesti ymmärsi että olen
sittenkin hereillä ja vaan nautin huomionosoituksista. Komento
YLÖS ja uuteen päivään oli armoton kun avasin silmäni. En koskaan
ole ymmärtänyt miten lapset voivat olla niin energisiä heti aamulla.
Vaikka itse olisin nukkunut kuinka hyvin, niin siitä huolimatta
kun nousen olen hieman tokkurassa ja venyttelen ja vanuttelen vaikka
miten. Mutta entä lapset, ne kun avaavat silmänsä niin on kuin kääntäisi
virtanappulan täysille ja kiihdytys nollasta sataan tapahtuu silmän
räpäyksessä. Siksi tämän ihanan aamun kiireetön hetki jää ikuisesti
mieleeni ja se ensimmäinen pakkasaamukaan ei tuntunut niin kauhistuttavalta.
Pari pakkasaamua on takana. Pienet lapsemmelapset ovat pakanneet
reppunsa ja lähteneet jälleen kotiin. Talo tuntuu tyhjältä ja menee taas
hetki ennenkuin olemme kiinni omassa arjessa. Viikko elämää lasten kanssa
on niin tuoreessa muistissa. Ilot, naurut, touhut ja leikit kaikuu vielä
korvissa ja ikävä on läsnä. Ihana syysloma on pakattu muistojen laatikkoon...
Kiitollisena heistä ja elämällä tätä onnellista elämääni ehkä kestän taas
tulevan pakkaskauden.......
Autio ranta muistelee kanssamme miten vain pari päivää sitten lasten iloiset naurut
raikuivat rannalla, kun teimme retken heidän kanssaan sinne.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti