pimennossa ollut valo on luonamme melkein kellon ympäri
tai ainakin tuntuu siltä. Kaihtimet on laitettava tiukasti kiinni
ettei aamunsarastus tunkeutuisi liian aikaisin uniin. Iltaisin
pitää valvoa hieman pitempään että todella tuntisi yön
saapuneet ja hämärän haihtuneen.
Kevät on henkilökohtaisesti itselle aina ollut "voimakas"
vuoden aika. Olen aina puhunut miten kaikki rakkat ovat
lähteneet kevällä, työpaikat vaihtuneet jne....
Toisaalta kaikkea näitä tapahtuu myös muina vuodenaikona
ihan samalla lailla, olenko vain "syyttänyt" siitä kevättä
ja kenties vielä ihan turhaan....
Yhtälailla voisi ajatella kun vuosikymmenet vaihtuu niin
ne tuovat aina jotakin ikävää tai jotain aivan ihanaa.....
Sitäpä tässä päivänä eräänä tuumailin, niitä menneitä
ja ihan vähän tulevaa....
Kun elin elämäni ensimmäistä kymmentä, tunsin jo
voimakkaasti että suuria muutoksia tulee elämään
niinkuin tietysti jokaiselle siinä iässä. Itselleni se oli
muutto kaupunkiin. Ei koskaan enää päiviä maalla ilman
ystävää joka asuisi monen kilometrin päässä. Kaupungissa
olisi ystäviä joka nurkalla. Kerrostalossa niitä voisi olla
jopa seinäntakana. Siellä eläisin onnellisena enkä palaisi
enään koskaan maalle. Onneksi en tiennyt että muutaman
vuoden jälkeen seisoin parhaan ystäväni haudalla.....
Kaksikymmentä vuotta takana. Kuvittelin että tiedän
kaiken elämästä ja vain päätän mitä teen kaikki onnistuu.
Oli kihlattu, työ, perhe kaikki mitä tarvittin ja siksi
vain elettiin ja nautittiin siitä...
Kolmekymmentä vuotta elettyä elämää. Joskus pelkäsin
olinko kaiken tämän arvoinen millaista elämä oli. Oliko
"aidan"toisella puolella vain vaikeuksia, olinko saanut
liian hyvät eväät elämään. Vai elinkö sittenkään niin kuin
opetin tai halusin. En tiennyt vielä silloin että kohta
menetän äitini, isoäitini ja kälyni. Menetyksistä pienemmältä
tuntui silloin myös työpaikan menetys, mutta se harmitti kyllä
kaiken tämän keskellä. Niiden tapahtumien jälkeen en ollut
se sama ihminen enää koskaan.......
Kun täytin neljäkymmentä elimme "evakossa". Kotia
oli kohdannut vähän isompi remontti. Olin palannut
maalle takaisin. Sinne minne olin vannonut etten koskaan palaa.
Kun kävelin postilaatikolle kesäisenä aamuna. Ainoastaan
naapurin kissa kintereilläni , ymmärsin olevani sittenkin
se maalaistyttö joka ei niin paljoa tarvinnut. Kaupungissa
on mukava käydä mutta tänne kuulun, tänne onneni rakennan
uudestaan sellaisen mitä kukaan ei voi särkeä.....
Kun täytin viisikymmentä sanoi isäni :"Tuohon ikään mennessä
ihmisellä pitää olla kaikki mitä se tarvitsee ja mihin on
halunnut:" Olin aivan eri mieltä. Halusin nähdä paljon
ja mahdollisimman nopeasti. Elämä oli yhtä juhlaa.
Tällä kertaa olin sitä mieltä että olin kaiken tämän ansainnut
eikä mikään voisi viedä sitä minulta.
Onneksi en tiennyt että tulee päiviä jolloin itken enemmän kuin
koskaan olisin voinut kuvitellakaan......
60. Kyllä, noin se näköjään kirjoitetaan. En ole sitä vielä kertaakaan
joutunut tekemään, mutta siinä se nyt on. Ei se niin pahalta
tunnu, mutta eipä sitä kieltämään etteikö se jo ihan kohtuullisen
pitkältä tunnu kun elämästä kyse.
Tunnen itseni vähän kömpelömmäksi kuin vielä viisi vuotta sitten.
Tunnen itseni nuorekkaammaksi kuin äitini aikoinaan.
Tunnen että olen saanut ihan hirveästi onnea elämääni.
Yritän ymmärtää niitä asioita jotka ovat tuoneet niin paljon
surua. Surua joka helpottaa, surua joka on saanut uuden ulottuvuuden,
surua joka ei häviä koskaan, vaan se on koteloitunut sydämmeni
sopukkaan ja päättänyt elää kanssani yhtä kauan.
Yhtä aaltoliikettä koko elämä. Yhtä aaltoliikettä nämä vuodet
ja vuodenajat. Emme tiedä mikä onni on oven takana, emmekä
mikä murhe vaanii odottamassa sopivaa iskua.
Yksi on kuitenkin varmaa tämä hetki tässä näin se on juuri
niin hyvä ja onnellinen kuin itse haluamme......
Tässsä se elämä aika aluillaan. Veljen turvallisessa sylissä....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti