taistelevat suupalastaan. On oltava rohkea pärjätäkseen.
Vaikka viimeinen murunenkin olisi mennyt lintulaudalta
toivoa on silti että ruokaa tulee lisää. Jostain tulee aina apua.....
Katsoessani läheistä metsää muistuu mieleeni kerta kun olimme
hiihtämässä metsässä. Seisoin korkean mäen päällä enkä
uskaltanut laskea siitä alas. Oli urheilutunti koulussa. Muistan kuinka
hiihdimme kaikki peräkkäin ja tuon mäen kohdalla annoin jokaiselle
mahdollisuuden ohittaa minut. Silmät pyöreinä katselin miten
luokkatoverini vuorollaan laskivat mäen ja hävisivät
jonnekin metsän suojaan. Jokainen vuorollaan ihmetteli
miksi en laskenut vaan seisoin ja tuijotin mäkeä. Me maalaislapset
kun yleensä hiihdimme aika tottunesti.
Muistan selvästi kuinka eräs luokkatoverini( sitä en muista
kuka hän oli) pysähtyi ja jäi luokseni. Hän odotti niin kauan
että menin osan mäkeä suksilla sivuttain kunnes olin niin
alhaaalla että uskalsin laskea loppu mäen. Tunnen vieläkin
sen onnen tunteen kun en ollut sittenkään yksin, viimein
tuli joku joka auttoi minua ja selvisin....
Kun lapsenlapseni aikoinaan vammautui, tunsin melkein samoin.
Silloin tunsin olevani sen saman mäen alla, mutta tällä kertaa
minun olisi päästävä sinne ylös. Tällä kertaa minun piti
olla se joka auttaisi muita sinne pääsyssä. Tiesin että omat
voimani eivät siihen tule riittämään, mutta nyt rohkeutta
oli enemmän. Tällä kertaa ymmärsin että aina jostain tulee apua
aivan varmasti. Tämä mäki on vaatinut kovaa kiipeämistä ei
niinkään minulta, vaan vanhemmilta.
Tänään tunnen että se on melkein valloitettu tai ainakaan se ei
ole enään niin jyrkkä. Sitä on paljon helpompi kulkea ja uskon
että sinne ylös vielä päästään tavalla tai toisella.....
Näitä ylä- ja alamäkiä nyt jokaisella tietysti jatkuvasti on. Se
kuuluu elämään. Se onko siellä se auttaja joka jää mieleen koko
elämäksi niinkuin minulla, onkin toinen juttu. Kaikkia ei voi
eikä tarvitse muistaa, mutta sillä hetkellä kun muistaa auttajansa
tulee mieleen , ketä minä itse voisin auttaa. Voisiko joku tarvita
apuani, olenko se viimeinen joka välittää.....
Kovasti tuntuu niitä autettavia löytyvän. Toivoisin kovasti myös
niitä auttajia. Kuinka jokainen joka voimavarojensa mukaan yritttäisi edes
hieman tehdä kanssa kulkijan elämän pikkuisen paremmaksi. Samalla se omakin
elämä kohentuu. Toisaalta olen tavannut ihan hurjasti ihmisiä
jotka harrastavat tällaista hyväntekeväisyyttä tarkoituksella, toiset
jopa huomaamattaan.....
Joskus käy niin ettei kukaan välitä ja hyvä niin. Se oli jokin hiihtokilpailu
ihan alaluokilla. Matka oli minulle ihan liian pitkä ja väsyin kovasti.
Kuumakin tuli hiihtäessä ja nenäkin vuosi. Muutama hiihtäjä oli
takanani, mutta minä pysähdyin niistin nenäni ja sen jälkeen
hiihdin viimeisenä maaliin. Kukaan ei välittänyt siitä ja vähiten
minä itse. Olin vaan onnellinen että yleensä pääsin maaliin.....
Kuhinaa lintulaudalla....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti