Tunteikasta joulua....

Joulun aika on mielestäni vuoden tunteikkainta aikaa.Kuten entisaikojen
muistelu yleensä, niin joulun alla se jotenkin konkretisoituu. Kaikki
lapsuuden joulut tuntuvat jotenkin niin tunnelmallisilta.

Hanget olivat valkoisia. Pakkanen paukkui nurkissa. Tähdet tuikkivat pakkasöinä.
Joka kodissa oli aito joulukuusi, joka tuoksui metsälle ja toi ihanan tuoksun sisälle.
Joka kodissa tuoksui koko joulukuun piparit, laatikot ja se kuusi tietysti.
Koulunkuusijuhla oli vuoden suurin juhla. Lahjoja toivottiin
vain pari, ainakin minä tein niin.... Niitä myös saatiin vain pari, kolme.

Joulua vietettiin suurella porukalla.
Oli mammaa ja tätiä ja setää ja vielä isän työnantajan joulujuhlaankin
piti aina mennä. Se oli melkein määräys, eikä kukaan edes olisi
halunnut olla sieltä poissa. Jouluruokia oli vain kinkku, laatikot
ja rosolli. Tietysti myös äidin tekemä kotijuusto, mutta ne riitti.

Joulupukkki kulki aina joku ihmeellinen "palttoo" päällä.
Näytti siltä kuin takki olisi käännetty väärinpäin. Niin ja parta , se oli
jotain pumpulia. Sekin aina kummastutti, naamarista puhumattakaan.
Kun sen puhekin muistutti naapurin sedän ääntä, tai toisinaan isän ääntä.
Oli se vieläkin kummallisempaa.

Tuntuu että näitä muistoja on niin paljon että en viitsi enkä edes jaksa
niitä luetella. Kaikki yhtä hyviä ja liikuttavan ihania niiden ihmisten
kanssa keitä ei edes ole enää....

Tuli myös jouluja kun oli vierellä puoliso ja lapsi. Silloin itse laitoin
jouluni oman näköiseksi. Yritin laittaa kaiken sen minkä olin tottunut
saamaan lapsuuteni jouluina ja lisäksi vielä vähän uutta ja omaani.

Jouluaattona kun heräsin, lähdin töihin muutamaksi tunniksi. Sitten vauhdilla
tervehtimään isoäitiä.
Hautausmaalle. Sieltä vanhempieni luokse syömään . Jossain vaiheessa iltaa
anoppilaan ja väsyneenä kotiin ihmettelemään miten pukki on täälläkin
vielä käynyt. Tunnelmaa kyllä löytyi joka paikasta, tosin se piti nauttia
aika nopealla aikataululla.......

Kun lapseni perusti perheen muuttui joulu jälleen. Tuli pieniä poikia
jotka toivat jouluun jännitystä, iloa ja riemua. Kasa kaupalla lahjoja
ja joulupukin. Sellaisen oikean, punatakkisen jonka ääntä he eivät
tunnistaneet. Joulupöytään vähän erillaisempiakin ruokia ja ennenkaikkea
ihanaa yhdessä oloa. Ei kiirettä minnekään. Sain herätä jouluaamuna
siihen miten pieni ihminen tuli viereeni ja laittoi kätensä kaulalleni.
Lahjoista parhain...

Tuli myös  jouluja kun olimme vain kahdestaan. Meidän vanhempamme
ovat jo poissa. Lapsemme viettää perheensä kanssa toisten isovanhempien
kanssa joulua. Osaamme nauttia niistäkin jouluista. Haluan käydä silloin
aina aattoiltana kirkossa, ja syödä vasta sen jälkeen. Kun ei ole kiire enää
minnekkään.

Päätin  että lapseni ei tarvitsisi ikinä murehtia miten pärjäämme
joulun kahdestaan ilman joukkoa ihmisiä. Joulun voi viettää niin monella
tapaa. On itsestä kiinni jääkö menneisiin muistoihin vai rakentaako joka
joulun juuri sellaiseksi oman näköiseksi .
Tämä tuleva joulu juuri sellainen, meidän näköinen. Sellainen entisajan
joulu.....vai onko siltikään.
Hanget näyttää kuravelliltä....pakkanen nollakeliltä. Taivaskin aika harmaa, tähdistä
ei tietoa. Joulukuusikin on muovia, laatikot ostan kaupasta samoin
piparit. Työpaikan joulujuhlaan en ehtinyt ja lahjoja . Niitä näyttää
jo olevan, ystävät kävi visiitillä... Joulupukki taitaa kaasuttaa meidän
portin ohi.... ja antaa mennä vaan kiire hänellä muutenkin.

Toki kaikki ehtii vielä muuttumaan onhan jouluun aikaa vielä muutama päivä.
Muuttuu tai ei, elän vuoden tunteikkaampaa aikaa.......

       Tämän vanhan kuvan myötä mumma toivottaa rauhallista joulua kaikille.........

Pyöräily, turvallista vai ei......

Olen joskus ollut innokas pyöräilijä. Aikanaan työmatkat taittuivat
näppärästi polkupyörällä. Koulussa en koskaan pyörällä käynyt
koska opin aika myöhään ajamaan, syystä ettei ollut millä ajaa.
Äidillä oli pyörä,  mutta se oli niin raskas että hädin tuskin jaksoin pitää
sitä pystyssä. Harjoittelin sillä kuitenkin sinnikkäästi. SINNIKÄS
tarkoittaa kovaa kiukuttelua ja runsaasti kyyneliä, mutta opin
kuin opinkin. Äidin mielestä kuitenkin pieni tyttö ja iso aikuisten
pyörä oli huono yhtälö, niinpä sain kävellä koulumatkani
vaikka kuinka yritin vannoa että olisin varovainen......

Kun sitten aikanaan muutimme kaupunkiin ja menin kesätöihin
isä osti minulle polkupyörän. Olin haltioissani uudesta pyörästä.
Merkiltään se oli Kompi, muistutti Jopo pyörää ulkoisesti.
Punainen , kaunis ja uusi. Ensimmäinen oma pyöräni ja olin
viisitoista. Omasta pyörästä en ollut edes haaveillut tai ehkä
haaveillut mutta se että saisin sen oli kuitenkin hyvin epä-
todennäköistä mielestäni. Mutta unelma toteutui ja pyörä
sai lukemattomia kilometrejä. Muistan miten kuljetin sen
takatelineellä pientä poikaanikin. Jossain vaiheessa mies kokeili
ajaa sillä ja se oli hänen mielestään aivan kauhea ajettava(?)
No minä en sitä tiennyt kun ei ollut vertailukohdetta. Mutta
hänen ajoreissunsa jälkeen hän osti minulle uuden pyörän.....

Sen jälkeen mies on ostanut minulle jo kaksikin pyörää. En kyllä
koskaan olisi uutta tarvinnut, mutta milloin on mitäkin ollut
ja kerran hän vaihtoi pyöräni uuteen kun itselleenkin osti.

Viime vuosina pyörä on pysynyt aika tiiviisti varastossa.
Satunnnaisia ajeluita ja jokunen kauppareissu on tullut tehtyä
ei juurikaan muuta.
Nyt kuitenkin olen päättänyt aloittaa  pyöräilyn uudestaan.
En aina jaksa kävellä ja pyöräily tekisi varmasti hyvää jaloillenikin.

Pyysin Pappaa tarkistamaan että  pyörä on kunnossa. Niinpä päätin
tehdä pienen koeajelun. Pyörällä ajaminen on sellainen taito minkä kerran
oppii, sen aina taitaa.

Valitsin päivän että olen yksin kotona ja voin rauhassa lähteä.
En muistanut että runko olisi niin korkea. Vaikka olen pitkä
niin jalan nosto rungon yli sai minut jo horjahtamaan. Jaa´a
tästä tuleekin mielenkiintoista. Tasapaino, no kyllähän sitä oli
ainakin jonkin verran.  Toivoin koko ajan etten joudu asfaltilta
hiekka reunaan, koska oja näytti olevan uhkaavan läheltä.
Onneksi pyörätie alkaa aika läheltä missä asumme ja päätin pysyä
vain sillä. Vastatuuli oli aika kova ja heti sain huomata että
jalkalihakset olivat kovilla ja tasaista puuskutustakin olin
kuulevinani. Otin muovienkeräyspussin mukaani jotta minulla
olisi päämäärä minne mennä. Keräysastia oli kaupan pihassa.
Risteys lähestyi ja pieni pelko sisälläni alkoi kummuta kun
mietin että uskallanko irrottaa käden ja samalla kääntyä
kunnolla katsomaan taakseni. Toinen vielä onnistuu , mutta että
molemmat ja jos tulee auto ja pitää vielä pysähtyäkin.
Tosi hankalaa.....

Ei tullut autoa ja kaikki onnistui. Uskalsin jo katsella maisemia.
Tunsin hienoa vapautta ja melkein aistin miten kunto parani
kohisemalla.
Yht äkkiä jostain pyyhälsi eteeni vanha mies pyörällään.
Olin aivan kauhuissani vieläkö tuollaisetkin polkee. Eikä
tilannetta parantanut yhtään se, että ukko polki tosi ketterästi
ja hyppäsi pyörän selästä kuin nuori mies kun saavuimme kaupan
pihaan. Ihme ukko.Minä sen sijaan en uskaltanut edes ajaa kaupan pihaan
vaan talutin pyörääni. Ties vaikka kaadun jonkun auton päälle
tai törmään johonkin....

Paluu matka kaupalta menikin jo paljon rennommin. Mutta sitten
minun harmikseni koululaiset pääsivät juuri silloin koulusta. Niitä
tuli koko pyörätien leveydeltä. Ne puhelivat toisilleen ja katsoivat minne sattuu.
Olin aivan ihmeissäni miten ne kykenivät silti väistämään minua.
Ajoin niin rauhallisesti kuin vaan pystyin ja aivan oikeassa reunassa.

Tuuli oli myötäinen paluumatkalla ja ehdin jopa nähdä hämmästyneen
naapurin kasvot ohimenevässä autossakin. Käden heilautuskin onnistui
aika hienosti ja tietysti suuntamerkit.

Kotiin päästyäni tuumailin että aika monta kertaa minun täytyy tämä
pikkureissu tehdä ennen kuin voin lähteä oikein ajelemaan.
Ja se kypäräkin on varmasti syytä laittaa vaikka tukka vähän sekaisin meneekin.
Voihan kesä ja vapaus ja tulevat pyöräilyretket, voiko sitä ihminen
onnellisempi ollakkaan....................

Saattaa olla että olen onnellisempi kun ajan turvallisesti autolla :)
Kypärän kuva hävisi jonnekin, mutta ilma oli loistava.

Kun luulet.....

"Luulo ei ole tiedon väärtti", vai miten se nyt olikaan. Vanha kansa tietää
jne. En tiedä miten viimeaikoina näitä luulevia tuntuu olevan liikkeellä
yhä enemmän ja enemmän.  Niin minä itse, kuin vähän muitakin.
Muutaman tässä mainitakseni.

Kun luulet olevasi maailman surullisin ihminen , niin aina tulee joku
jolla on vielä suurempi syy olla surullisempi. On se vaan niin väärin.
On äärettömän tärkeää että saa oikein valua sinne "ojan pohjalle" antaa
marttyyri minän rypeä kunnolla ja sitten vaan nousta jonain kauniina
päivänä ja huomata että on tämä elämä vaan niin upea.....

Kun luulet voivasi todella huonosti. Niin taas tulee joku kenellä on monta,
monta tautia ja vaivaa enemmän kuin sinulla. Niin ja kipuja, niitäkin on
vaikka kuinka paljon ja kestäneetkin jo monta...viikkoa tai vuotta.
Niinpä huomaatkin olevasi elämäsi kunnossa....

Kun luulet omistavasi ystävän, mutta huomaatkin että hän pilkkaa
sinua selän takana ja vähän edessäkin. Iloisuuteni olikin ärsyttävää.
Ystävän iloisuus taas ihan normaalia. Kun yrität olla empaattinen
ja kuunnella, oletkin utelias. Kun kerrot murheitasi, oletkin rasittava
ja vaikka mitä. No ystävä onkin tämän jälkeen vain yksi tutuista ja
niitähän riittää.....

Kun luulet osaavasi ja huomaat että olet tehnyt koko ajan väärin.
Koko elämän on tehnyt jonkun asian aina samalla tavalla, vaatinut oman
aikansa ja onnistunut täydellisesti. Sitten tulee joku "puskista", koskaan ei
ole kyseistä asiaa tehnyt, tekee sen hetkessä ja "vasemmalla kädellä" ja
vielä paremmin. Voin kokemuksesta kertoa että kyllä harmittaa.
Ei niinkään se että toinen teki sen paremmin, vaan se etten itse sitä
huomannut.

Kun luulet että opit ja huomaat että siitä nyt ei vaan tule mitään.
Tämän varmasti moni kyseenalaistaa( niinkuin nämä muutkin luulot
tietysti) Oppimalla oppii, mutta kaikkea ei opi se vaan on niin ja
onhan se katkeraa kun siitä ei mitään tule vaikka kuinka harjoittelisi.....

Kun luulet että lintu tekee pesänsä sinun tekemääsi pönttöön, niin
juuri silloin se lentää naapurin pönttöön. Pönttö lintu sanon minä.
Mutta katkeraa se on kun rakkaudella rakennettu pönttö ei kelpaakkaan
vaan naapuri houkuttaa enemmän. Meillä ihmisillä tätä  tapaa elämässä
esiintyy valitettavankin paljon. Naapurin pönttö kiinnostaa ja kun
kiinnostus loppuu , oma pönttösi onkin jo varattu.....

Kun luulet että kesä alkaa sinä päivänä kun lämpöasteet hipovat
kahtakymmentä, huomaat että seuraavana päivänä sataa räntää.
Aina luulemme ja aina petymme tai emme jos uskallamme nauttia
juuri siitä ilmasta mikä milloinkin on. Tämä hetki ja tässä näin.

Kun luulet että elämä alkaa siitä että ei tarvitse mennä töihin, tai
siitä kun laihdun viisi kiloa tai siitä kun saan rahaa niin paljon
ettei enää tarvitse miettiä onko sitä vai ei. Kaikkea voi luulla ,
pohtia,  puntaroida tai tuumailla.
Vain tämä hetki tässä vapaa luuloista. Elämää, sellaista ihan
tavallista ja aika onnellista.......

En luule, vaan tiedän, luotan ja uskon että jokaisena päivänä aurinko nousee ja laskee.....

Minun kevääni..........

Hiekka, asfaltti ja ruskea nurmi alkavat pikku hiljaa ottamaan
vallan lumelta. Sen verran mitä aurinko  jaksaa paistaa,  sen
säteet lämmittävät poskia, niin ainakin haluan uskoa.
Pappa peitteli pienet viime syksynä istutetut tuijat jotta ne
eivät ihan kuivuisi ennenkuin routa sulaa maassa. Lumikasat
pienenevät päivä päivältä. Vaikka ei aurinko niitä jaksaisikaan
sulattaa niin lempeä, ehkä vähän kylmäkin viima vähentää niitä
pikku hiljaa. On taas se aika vuodesta jolloin viimeinenkin syksyn
vihaaja sulaa leveään hymyyn, on KEVÄT!

Ikkunat, nuo mukavat kurkistusreiät jotka joku viisas on keksinyt
jotta voimme nähdä valon kun olemme sisällä. Paksu tomukerros
peittää ne ulkoa. Muutama lumipallokin on osunut niihin jättäen
tahmaisen tähden keskelle lasia. Löytyypä myös lukuisia märällä lapasella
piirrettyjä kuvia lasin pinnalla ja näkyypä siellä muutama höyhenkin.
Joku lintu ressukka lentänyt viimeisen lentonsa. Entä sisäpuolelta.
Juuri ja juuri sieltäkin näkyy pihalle. Niin mukavaa kuin takkatuli onkin
niin oman osansa saa kyllä kotikin ja juuri ikkunoista sen parhaiten huomaa.
Samat pienet sormenjäljet ja on siellä joku tainnut kielelläkin lipaista
tuota lasin pintaa. No siitä ne aikanaan puhdistuvat, onhan nyt
KEVÄT!

Naistenlehdet, facebook , mainoslehtiset ym. ovat pullollaan kevään
uusia mekkoja, housuja, paitoja, kenkiä, laukkuja ja mitä kaikkea sitä ihminen
ylipäätänsä tarvitseekaan. On teltta kokoa ja miniä jotka tuskin peittävät
käyttäjästään mitään. On leveää lahjetta ja niin kapeaa jotta ihmettelen
miten ne oikein puetaan...jalka irti ja takaisin, no ei kai sentään.
Kengät kaunistuvat vuosi vuodelta eli samassa tahdissa mitä oma jalkani
lähenee ortopedisiä kenkiä. Ne ovat oikeita taideteoksia, ping pingiä näyttää
olevan lenkkari kuin lenkkari, saati sitten avokkaat. Ruusua ja nauhaa,
niin kauniita. Suurta muotia on myös ruusut ym. kukat puseroissa ja mekoissa.
Yhtä kukkamerta varmaan kun naiset riisuvat takkinsa ensimmäisinä
lämpiminä päivinä. Taidan hankkia itsekkin, olisi hienoa olla osa
ruusuketoa (heh, heh). No nämä ovat vain huomioita, en ole todellakaan
mikään muoti asiantuntija , ainoastaan tarkkailija. Sen on aiheuttanut
tämä KEVÄT!

Talvi on ohitettu se on varmaa satoi taivaalta sitten mitä hyvänsä, vaikka
niitä paljon puhuttuja pieniä äijiä. Oma talveni oli suuria tunteita täynnä.
Sitähän se on monen mielestä aina, mutta tästä talvesta voin sanoa että
IHAN OIKEESTI oli. Nyt se on kuitenkin takanapäin ja muutokset elämässä
ovat edessä. Suuria tunteita, iloa, haikeutta ja samalla elämä jatkuu ennallaan.
Niistä sitten joskus enemmän.
Jokaisesta päivästä onnellisena ja kiitollisena jatkamme matkaa kohti
kesää, KEVÄT ja minä.....

                         Pari kuvaa luonnon muokkaamista sulaneista lumista.....