lauantai 27. toukokuuta 2017

Yhtä itkua ....

Olen täällä tuumaillut yksinäni niin paljon että kohta pää
kuvainnollisesti halkeaa. Siispä päätin että pitkästä aikaa laitan
ne ajatukset paperille ja katson sitten jospa helpottaisi.
Katsotaan kuinka käy.....

Yhtä itkua on ollut tässä viimeiset viikot...sitä tässä tuumailin.
Miten voikin tunnetilat joskus kerääntyä yhteen ja samaan
kohtaan. Sitten taas tulee ajanjakso milloin onkin vain yhtä
herskyvää naurua koko elämä....toki silloinkin pelkään sitä
iänikuista sananlaskua " itku pitkästä ilosta". Niin ettei osaa
ihmisenlapsi edes iloita kunnolla kun jo manaa tulevaa....pois se minusta.

Itku 1.
Elin haikeissa muistoissa muutaman päivän kun muistelin edesmennyttä
isääni. Miten lempeänä hän nykyään kulkeekaan muistoissani tuo
mies jonka opin tuntemaan vasta hänen viimeisenä viitenätoista
vuotenaan. Harmaa hapsi, hauras mies joka aina tavatessamme jaksoi
kiittää minua huolehtimisesta ja välittämisestä. Muistelin kiitollisena
ja onnellisena siitä että nuoruuden kiukut tuli anteeksi annettua puolin
ja toisin. Enää on vain muistot ....ja sitten se itku tuli.

Itku 2.
Katselin vanhoja valokuvia, taas kerran. Poikani, lapseni, hän joka
juuri oli sylissäni, ketä hoivasin ja yritin  opettaa elämään niin
hyvin kuin osasin. Hän, joka kasvoi liian nopeasti ja kuitenkin sopivasti.
Hän, joka sanoi tahdon rakkaimmalleen 10 vuotta sitten....Katson
valokuvaa onnellisesta nuoresta parista, ovat tuskin vanhentuneet päivääkään
tuosta kuvasta ja kuitenkin todella paljon. Sillä tarkoitan lähinnä
miten elämä on heitä koetellut....
Olen onnellinen että heillä on toisensa. Kuvassa ja tänään.
Ja taas itken....

Itku 3.
Jälkikasvu...niin se oli seurausta siitä hääkuvasta. Sain pitää heidän
pienet poikasensa peräti neljä päivää ja neljä yötä luonamme.
Sain olla vierellä kun he hymyssä suin aloittivat päivänsä. Tulivat
unisina viereen, kuuntelivat hiiren hiljaa kun kerroin kuinka onnellinen
heistä olen. Sain osallistua päivän leikkeihin, tuntea itseni tarpeelliseksi
ja rakastetuksi. Sain peitellä illalla väsyneet poikaset. Katsella pieniä
pellavapäitä jotka tuhisivat peiton alla....ja sitten se itku taas tuli.

Itku 4.
No sekin sitten vielä . Mauno, meidän kaikkien presidentti.
Miten tunteikkaat ja silti arvokkaat hautajaiset. Oli kuin sukulainen
olisi pois mennyt. Isäni sanoi joskus, aina kun itkeä tihrustin kun
joku tuntematonkin oli kuollut ja siihen liittyi jotain erityistä.
Nuori, onnettomuus jne. Hän sanoi." Ei vieraita itketä, vain omia itketään:"
Mutta kyllä minä Manua itkin....

No niin se siitä, ei ne itkut niin hirveitä olleet
mutta itketti kun kerran itketti.
Itkua kun on sellaista menettämisen itkua ja sellaista onnellista itkua.
Tässä sitä tuli sitten vähän molempia tasaisesti. Itkut on nyt itketty ja
on aika siirtyä taas ajassa eteenpäin.....Se onkin  sitten sellaista ilon ja onnellisuuden
aikaa seuraavaksi....
Niin ja taisi helpottaakin kun sain nämä itkut paperille ja pois mielestä....


                                        Ei itkua vaan enkeleitä matkaamme.......

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti